XIV. VIHKIPIISPA.
Vanha tuomiorovasti Jaakko Vennä oli jo syksyllä 1525 käynyt sangen huonovoimaiseksi, ja seuraavan vuoden alussa huomasi hänen kotikappalaisensa, joka samalla oli hänen hoitajansa, ukon voimain nopeasti heikkenevän. Olipa hänen pappilassaan jo loppuakin odotettu ja voiteluastia varattu saapuville. Mutta ukko oli sitkeä. Vielä Kynttilämessun jälkeisenä maanantaiaamuna hän vaati, että hänet tavallisuuden mukaan nostettaisiin korkeasta, raskailla verkaverhoilla varustetusta vuoteestaan nojatuoliinsa istumaan.
— Ehkä tänään kuitenkin jäisit vuoteeseen, isä, kehoitteli kappalainen, tuntien sairaan sangen hervottomaksi.
— Ei, ei…, pyyteli vanhus. — Viekää minut pöytäni luo.
— Olet heikko tänään, istunko luonasi?
— Ei, näin on hyvä. Tuokaa vain juomani ja menkää…
Kappalainen työnsi nuoren diakoonin avulla jykeän nojatuolin pöydän luo, jossa lippaat ja kirjat olivat säntillisessä järjestyksessä ja reunimmaisena pieni hopeatiuku. Kappalainen peitti vanhuksen nahkasilla, sovittaen hänen jalkansa jakkaralle, ja diakooni lisäsi halkoja takkaan, sitten he poistuivat. Niin oli tuomiorovastin tahto, ja heille se oli sangen mieluista, sillä jäipä heille vielä aikaa ottaa makeat aamu-unet.
Yksin toimitti vanhus nyt hiljaisen aamuhartautensa ja istui sitten katsellen takassa lepattavia liekkejä, — siihen hän oli tottunut. Ennen hän tuossa tuolissaan pitkinä, yksinäisinä aamuhetkinä vuoroin luki, vuoroin mietti, nyt ei hän jaksanut enää lukea eikä paljon miettiäkään. Silmät painuivat umpeen, hän vaipui horrosuneen; taas silmät aukenivat ja hän näki edessään lepattavain liekkien valaisemat, suuret uunikivet. Niin vaihtuivat alituiseen valveen ja unen hetket ja sekaantuivat toisiinsa. Epämuotoisista uunikivistä kuvastui hänen hämärtyvään näköönsä kasvoja ja kuvioita, jotka muuttuivat unikuvissa liikkuviksi ja toimiviksi henkilöiksi, tuttaviksi hänen pitkän vaelluksensa varrelta.
Siinä liikkui piispoja ja prelaatteja takkatulen häilyvässä valossa. Särmäkäskasvoisella Kurt Bitzillä oli haarniska piispanlevättinsä päällä, ja sitä sota-asua katseli moittien taempaa tuleva, lempeä ja hurskas Maunu-piispa. Rinnakkain astelivat hiljainen, nöyrä Suurpää ja pystyniskainen Paavali Scheel… Mutta miksei Paavalilla ollut hiippaa pääsään…, niin, todella, hänellehän ei se toivonsa ehtinyt koskaan täyttyä… Muita prelaatteja tuli pitkä jono, — itsensäkin näki vanhus siinä tepastavan tervein jaloin ja kumartavan rahvaalle, joka polvistui kahden puolen tietä…
Minne sitä kuljetaan? Tie kiemurtelee mäenrinnettä ylöspäin; siellä kaukana, ylhäällä on valkoinen muuri… Ah, niin, siellähän on korkea, valoisa taivaanportti…, avaimet näkyvätkin Pyhän Pietarin väljän viitan väljästä hihasta. Hän puhuttelee perille saapuneita, kysyy moittivasti Arvid Kurjelta:
— Mikset tule laumasi kanssa, jonka paimeneksi sinut pantiin?
Piispa näyttää itsekin ihmettelevän, ettei lauma ole hänen mukanaan, ja sanoo vihdoin jättäneensä sen pyhimysten paimennettavaksi. Mutta porttimies nuhtelee edelleen:
— Pyhimyksethän ovat jo täällä, väärin teitte, kun lampaanne jätitte. Mutta tuolta ne sentään tulevat…
Hän viittasi vuorelle, ja sieltä tulikin suoraan kallioiden poikki sankka, kirjava parvi kalastajia, talonpoikia, kantajia, naisia, lapsia… Heidän edessään seisoi pitkä, kalpea pappi, joka rohkaisi kiipeäviä ja heille julisti: Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset… Niin, oikein, tuolla papillahan on Pietari Särkilahden leveä leuka ja palavat silmät…
Valkohaiveninen pää oli vaipunut rintaa vasten. Taas se nytkähti, kohosi hiljaa ja raukeat silmäluomet avautuivat puoleksi. Kapeasta ikkunasta kajasti aamun harmaja sarastus.
Vanha tuomiorovasti koetti vaivalloisesti kääntää päänsä oveen päin. Tähän aikaan oli hänen veljenpojallaan, Jaakolla, tapana tulla häntä tervehtimään, — missä nyt viipynee…! Ukko olisi tahtonut lähettää Jaakon mukana terveiset Särkilahdelle, häntä olisi pitänyt taistelussaan enemmän tukea…
Sairas katseli pientä hopeatiukua, hänen teki mieli kutsua kotikappalainen luokseen. Laihtunut, kyhmyinen koura liikahti nahkasten välistä, tapaili pöydän kulmaa, mutta ei jaksanutkaan nousta siihen asti… hervahti alas. Tuskainen ilme asettui hetkeksi potilaan kasvoille, mutta pian ne taas rauhoittuivat ja silmät painuivat umpeen. Tuo mies, joka vuoren yli saapuu, hän kyllä johtaa joukkonsa perille, hänessähän on uskon voima…
Väsynyt pää painui taas verkalleen rintaa vastaan, takkatulen laskeutuessa hiilokselle.
* * * * *
Tuomiorovastin pappilan viereisessä talossa, suuressa kivisaunassa, jota kiukaan kulmalta valaisi hylkeenrasvalta käryävä lamppu, makasi samana aamuna lauteilla karvainen, laihaluinen, mustapintainen mies, joka ähki ja mörisi löylyn kuumuudessa. Hän taputti veltosti vastallaan pulleaa vatsaansa, ja vieressään oli hänellä kaksikorvainen olutkippo, johon hän, kohottautuen istumaan, tuon tuostakin upotti harmahtavan, pörröisen päänsä. Sillävälin hän yhtenään puhui ja pörisi omituisella saksan ja tanskan sekaisella kielellä:
— Tiedätkö, nuori mies, miten helvetin tuli on käsitettävä, nimittäin miksi se ei koskaan pala loppuun? Siksi varmaankin, että siellä on jotakin märkää kuumuutta niinkuin täällä teidän saunassanne, — tämä on ilmeisesti esimakua!
— Mutta muista, että siellä perillä sinulla ei ole olutkippoa vieressäsi, vastasi ylempänä lauteilla loikova nuorempi mies.
— Ei, kuiviltaan saa siellä kyllä höyrytä päästä maallisten juomaöiden huuru. Mutta eipä hätääkään, jos ei se tämän pahempaa ole, ihanasti sulattaa tuo valkea löyly kankeita jäseniä. Helvetin poltto ja enkelien viileä ilo ovat ehkä todella yhtä lähekkäin kuin täällä teidän jäämaassanne pakkanen ja saunan helle. Tähänpä voisin suloisesti nukahtaa, ja sinä saisit kirjoittaa lauteen reunaan: Reqviescat in pace! Levätköön rauhassa!
— Kunhan ei tulisi siihen piirtokirjoitukseen "in pice" — levätköön piessä —, niinkuin kirjoitettiin erään toisen juoppopiispan haudalle.
Tämä nuorempi mies oli Jaakko Vennä, joka nyt saunassa selvittelihe yöjuominkien jäljestä, — siksipä hän ei ollutkaan joutunut setänsä luo. Hänen toverinsa, tuo karvainen otus, joka piti puhetta helvetin hehkusta, oli Turkuun äsken saapunut vihkipiispa Vincentius Cadensis. Hänellä oli näet nimihiippakuntanaan Cadizin kaupunki Espanjassa; mutta kun tämä kaupunki, niinkuin suuri osa Espanjaa, oli muhamettilaisten, maurien, hallussa, ei hänen ollut sinne hiippakuntaansa menemistä. Vuosikausia oli hän senvuoksi kulkenut ympäri Euroopan palkkapiispana, hätävarana, pysähtyen maahan ja kaupunkiin, missä vain milloinkin tilapäisesti paavin vahvistamasta piispasta oli puute. Tanskasta oli hänet siten pari vuotta sitten kutsuttu Upsalaan, jossa uusi arkkipiispa Johannes Magni oli vailla paavin hyväksymistä. Sieltä taas oli hän nyt talvikelillä tullut Ahvenanmeren yli Suomeen, jossa ei ollut Arvid Kurjen kuolemasta asti ollut vihittyä piispaa ja jossa senvuoksi lukuisat papit, kirkonkellot ja alttarit vihkimistä odottivat. Niin oli etelän poika kulkeutunut aina Suomen lumimaille asti.
Mutta hän oli tottunut viihtymään missä uusissa oloissa tahansa. Nytkin hän oli, tehtyään ensimmäisen virkamatkansa Satakuntaan, jo Turussa saanut tuttavia, — kynttilänmessu oli remuavasti vietetty paastoviikosta huolimatta. Näiden pitojen seurausta oli nyt tämä höyryytys Turun kivisaunassa, joka sijaitsi tuomiokirkon luona ja pääasiallisesti olikin olemassa hengenmiesten tarpeita varten.
— Kuinka pääsit lähtemään tänne Upsalasta, eihän arkkipiispaa vieläkään ole vahvistettu? kysyi Jaakko, laskeutuen lattialle heittämään lisää löylyä. — Vai joko sinuun siellä kyllästyivät?
— Upsalastako puhut, mörisi römeä-ääninen espanjalainen. — Enhän tule Upsalasta, vaan Tukholmasta, taikka tarkemmin sanoen sikäläisten harmaaveljesten luostarista, jonka Kustaa kuningas on muuttanut tyrmäksi hienompia vankejaan varten. Siellä olisin ehkä vieläkin, ellei minua teidän ystävällisen kutsunne johdosta olisi lähetetty tähän karkoitusmaahan.
— Vai tyrmästä tulet! Jouduitko sinne siivottoman elämäsi vuoksi vaiko muista syistä?
Jaakko maisteri ei juuri millään kunnioittavalla tavalla puhutellut tätä piispallista esimiestään, — samaan tyyliin häntä yleensäkin kohdeltiin. Eihän Vincentiuksella katsottu mitään piispan arvoa taikka valtaa olevankaan, hiippakunnan hoitoon hänelle ei myönnetty mitään osallisuutta, olihan hän vain tuollainen tilauksesta kuljeskeleva toimitusmies, joka matkusteli missä milloinkin paavilta kerran saamansa piispanarvon varassa, juopotteli ja retusteli. Eikä vihkipiispa pitänyt pahana, että häntä noin tuttavallisesti kohdeltiin, hän oli siihen tottunut. Nytkin hän suuttumatta Jaakolle vastasi:
— Ei kuulunut se ankara herra minuun oikein luottaneen, vaikken pyrkinytkään paljon sekaantumaan hänen mullisteluihinsa. No niin, preastat tacere, parempi on olla puhumatta mitään, ettei tässä puhuisi päätään puhki. Eikä siellä muuten enää arkkipiispakaan liene Upsalassa. Hänen korkea-arvoisuutensa taitaa nyt lepäillä samassa luostarikopissa, missä minä äsken.
— Eikö kuningas luota arkkipiispaankaan, ihmetteli Jaakko.
— Johannes-parka on pulassa, selitti vihkipiispa. — Toisella puolella on Hannu Braskin paavillinen ruoska, toisella kuninkaan ja hänen luterilaisen kanslerinsa pihdit. Hän kai ei ollut kyllin altis luovuttamaan kuninkaalle kirkkojen omaisuutta eikä… Mutta johan sen sanoin: Suu poikki! — nyt siihen tulpan pistän!
Hän upotti taas harmajan päänsä oluthaarikkaan ja rupesi sitten, vetäytyen selälleen olkipahnoille, ääneensä laulaa jollottamaan latinalaista juomalaulua:
Convivari
Non tristari
Judet lex in saeculo.
Consolari
Incundari
Mandat Baccus po-pu-lo!
Jaakko istui lauteenreunalla vasta sylissään ja heilutti miettiväisenä jalkojaan. Hän oli heittäytynyt vihkipiispan erikoistuttavaksi tutkiakseen, mikäli ja milloin tämä aikoo ryhtyä toimiin luterilaista liikettä vastaan. Mutta näistä asioista ei ollut vielä tullut ollenkaan puhetta. Jaakko ymmärsi, ettei vieras vielä tuntenut uuden "hiippakaupunkinsa" oloja eikä henkilöitä, ja siksipä hän, aina valtioviisaana, ei tahtonut olla viimeinen vierasta puhuttelemassa.
— Joko nyt, ensi matkan tehtyäsi, rupeat täällä Turussa puhdasta tekemään? kyseli Jaakko rauhallisesti.
— Mitä puhdasta? — Ukko ei heti älynnytkään sitä kysymystä.
— Simallehan on tehtäväksi annettu puhdistaa kirkkomme kerettiläisistä aineksista, kuten sanotaan, eikö niin?
— Ah, sinä tarkoitat tuota mestari Peder… Sarkofaagia, taikka mikä hänen nimensä oli. Ei, poikani, siihen riitaan en näppiäni pistä — ehei!
— Kuinka et? oudosteli Jaakko. — Eikö electus Erik Sveninpoika ole sinulle puhunut…?
— On puhunut, hän ja muut. Mutta isä Vincentius on kaikessa juoppoudessaan viisas ja varova mies, hän ei lähde suotta pakotta uudelleen tyrmään, jossa ei anneta olutta eikä viiniä. Katsos Jacobus, ne Lutherin pojat, ne ovat nyt Ruotsissa kuninkaan lellipoikia, oikeita ruunun nasiireja, ei niiltä enää niinkään virkoja viedä kuin te täällä luulette.
Espanjalainen vihelsi tuokion äskeistä laulunsäveltään ja jatkoi sitten:
— Hoitakoon electus muuten nuo opinasiat miten voi, ne eivät kuulu minulle.
— Kumpi teistä nyt on siis oikea piispa? uteli Jaakko, joka jo rupesi arvaamaan vieraansa vaarattomaksi.
— Minä tietysti, joka olen vihitty ja voin vihkiä muitakin.
— Mutta jolla ei ole tuolia kapitulissa, — vallaton piispa…!
— Enpä valtaa janoakaan, naureskeli Vincentius. — Minulle kuuluvat vain kirkot ja kellot ja alttarikalkit, ja teinit vihin papeiksi, kun he tarjoavat minulle hyvän teinikannun. Mutta mikäs valta se on vaalipiispallakaan? Hän ei saa enää nimittää tuomioherroja eikä kantaa piispankymmenyksiä, — ne kantaa kuninkaan vouti…
— Toinen teistä on siis vaalipiispa, toinen vihkipiispa, ja yhtä pätemättömät molemmat?
— Jokseenkin niin, vastaili Vincentius harvakseen. — Tiedätkö, kuka nyt on oikeastaan paavina?
— Tietysti Benedictus…
— Ei, poikani, ei ainakaan täällä pohjolassa. Mutta enpä sano hänen nimeään, suu tukkoon —! Ukko otti taas kulauksen haarikasta, mutta viskasi sitten kipon inholla luotaan. — Hyi, tuo on jo aivan ummehtunutta, lämmintä lirua. Huudapas akka tuomaan meille raitista olutta, huuda sinä, joka tämän maan kummallista kieltä taidat!
Jaakko kutsui saunottajan ja heitti samalla haarikasta tähteet kiukaalle, josta lemahti sakea, väkevä, huumaava olutlöyly. Mutta kun ovi aukeni, kuului sen löylyn läpi etuhuoneesta ääniä ja hämmästyneitä huudahduksia. Jaakko kysyi levottomana sauna-akalta:
— Ketä siellä haetaan?
— Maisteria haetaan naapuritaloon. Kertovat, että tuomiorovasti on kuollut…
Jaakko laski täytetyn sarkan rallille ja seisoi siinä alastomana hetkisen, terävästi tuijottaen sanantuojaan. Hänen eteensä välähti kaksi kysymystä, jotka tuossa tuokiossa karkoittivat humalat hänen päästään: Setä kuollut — miten on hän tehnyt testamenttinsa, onko hän jättänyt kasvatilleen riittävästi varoja kärttäväin velkojain tyydyttämiseksi? Ja toiseksi: kenestä tulee seuraaja, pääseekö Hannus Pietarinpoika nyt lisävallalla vastustajiaan ruhjomaan…?
Tuokion seisoi noiden huolien kietoma mestari siinä löylyn keskellä kuin patsas. Sitten hän syöksähti etuhuoneeseen pukeutumaan, vastaamatta mitään olutsarkkaa vaativalle vihkipiispalle, joka turhaan lauteilla sadatteli saksaksi, tanskaksi ja latinaksi kysellen, mitä ihmettä on tapahtunut.
Vihdoin kömpi vihkipiispa lauteilta alas ja lähti vaatteitaan hakemaan, mutta hänen toverinsa oli silloin jo hänet jättänyt. Päästyään lopultakin kapakkatahroista kiiltävään piispalliseen pukuunsa ja jouduttuaan kadulle näki hän tuomiorovastin portilla suuren ihmisjoukon, jonka välitse saattue päänsä peittäneitä munkkeja, palavat kynttilät kädessään, juuri astui pappilaan, ilmeisesti ruumiin valvontaa ja sielumessua pitämään. Ja tapulista soivat kuolinkellot.
Oli pakkaspäivä. Kadulla kohosivat korkeat kinokset, joiden välissä kulki syvälle painunut ajotie. Isä Vincentius kiirehti punakkana, horjuvin askelin kapeaa, liukasta tietä, ehättääkseen taloon painuvaan munkkisaattueeseen. Mutta tiellä töllistelevää väkeä sivuuttaessaan astui hän harhaan ja hulahti syvään kinokseen. Hätääntyneenä hän sieltä kompuroi ylös, pääsi tielle, horjahti ja upposi toiselle puolelle. Portille kokoontunut kansa katseli tuota kompastelevaa kulkua ja joukossa kyseltiin:
— Kuka se tuo on, nähkääs, risti on rinnalla!
— Sehän onkin uusi vihkipiispa, joka on tuotettu tänne Särkilahtea tuomitsemaan.
— Vai oikein paavin edustaja, — mutta ei ole mies nyt veden jäljiltä.
— Ei, matalalle on mennyt se paavin mahti!
Ymmärtämättä ympäröivien pilkallisia puheita kahlasi piispa portille, joutuakseen hänkin suruhuoneeseen. Sinne riensi näet nyt muitakin prelaatteja keskenään päivitellen, että tuomiorovasti oli kuollut ehtimättä saada viimeistä voitelusta.
* * * * *
Maanantai-aamuna oli vanha tuomiorovasti kuollut yksinäiseen lepotuoliinsa, tiistaina hänet juhlallisesti haudattiin tuomiokirkon pääkuorin juurelle, ja jo keskiviikkona kiirehti kapituli viikkokokouksessaan valitsemaan hänelle seuraajan.
Tällainen vaalin kiirehtiminen oli hyvin harvinaista. Mutta siihen oli tällä kertaa omat syynsä. Tuomiokapitulin enemmistö tahtoi saada tuon hiippakuntansa ensimmäisen prelaatinpaikan täytetyksi, ennenkuin siihen ehtisi mitään väliin ja nimenomaan ennenkuin kuningas, joka oli ruvennut kirkon esipappeja ominvalloin nimittämään, pääsisi asiaan puuttumaan. Ja tuo enemmistö oli jo kauan sitten selvillä siitä, kenestä oli tehtävä hiippakunnan tuomiorovasti: tarmokas ja valpas paavillisuuden edustaja, arkkiteini Johannes Pietarinpoika, mestari Hannus, oli siihen virkaan saatava. Tämä tulos oli viipymättä pantava lukkoon, siksi juoksi näinä päivinä herra Gasparus yhden kanungin luota toisen luo vaalia valmistellen.
Eikä ollutkaan hänellä enää huolta kuin yhdestä asiasta: Siitä, vaatisiko kapitulissa joku vaalin lykättäväksi, kunnes kuninkaalle olisi ilmoitus tehty kuolintapauksesta ja hänen mieltään kysytty seuraajasta, kuten hän nimenomaan oli käskenyt. Pelättiin kapitulin luterilaisten kanunkien tähän keinoon ryhtyvän, tehdäkseen tyhjäksi sisukkaimman vastustajansa vaalin.
Turvautuuko Särkilahden joukko nyt kuninkaan apuun? Siitä kirkollisissa piireissä näinä päivinä paljon väiteltiin ja vaalipäivänä iltapuolella oli "Saksan maisterien" ryhmäkunta kokoontunut Pyhän Ursulan kiltaan torin laitaan tuon jännittävän kapitulinkokouksen tulosta odottamaan. Tällainen ryhmäkunta oli näet jo syntynyt Turussa tuomiokirkon pappien ja heidän seurapiirinsä joukossa niistä aineksista, jotka Särkilahden puheille enimmän olivat korvansa kallistaneet. Olipa se aivan viime aikoina ruvennut ihan julkisestikin esiintymään. Ruotsista oli näet tullut viestejä, että siellä ei enää ollut vaarallista kuulua äsken vielä niin vainottuun "luterilaiseen kerettiläiskuntaan", se kun yhä ilmeisemmin nautti kuninkaan suosiota. Uuden lahkon merkitys ja voima kasvoi kasvamistaan, ja monet Turunkin papit, jotka ennen olivat salaa lueskelleet Martti-tohtorin kirjoja, saapuivat nyt iltaisin arkailematta Pyhän Ursulan kiltaan keskenään keskustelemaan noista opinkysymyksistä. Tästä porvarillisesta kiltasta oli näet tullut heidän tyyssijansa, jotavastoin kirkon korkeampain, paavinmielisten mahtimiesten kokouspaikkana oli kirkkokorttelissa sijaitseva Kolmen kuninkaan kilta.
* * * * *
Suuren, holvatun kellarin peräseinän peittivät päällekkäin pinotut oluttynnyrit, joista pyylevä saksalainen laski tinaisiin kannuihin vaahtoavaa juomaansa. Huone oli nyt talvella kylmä ja kostea, mutta suuressa, avonaisessa takassa paloi ikuinen tervastuli, joka lämmitti ja samalla valaisi mustuneen kapakkapöydän ympärillä istuvia vieraita.
Pappien parvi istui pöydän perimmäisessä päässä, hiljakseen neuvotellen vaalitulosta vartoillessaan. Vihdoin saapuivat siihen jännityksellä odotetut, vaalista palaavat kanungit, Jaakko Vennä ja vanha, lihavahko Antti Jaakonpoika Finno, joka hänkin nyt äsken julkisesti oli liittynyt opinpuhdistajain riveihin. Jaakko poisti heti odottavain katseista kysyvän jännityksen, huudahtaessaan jo ovelta: — Hannus-mestari on valittu!
Hengästyneinä istahtivat vastasaapuneet pöytään, jossa toiset heiltä kilvan utelivat tärkeimpiä tietoja:
— Kuinka niin pääsi käymään?
— Eikö vaadittu lykkäystä? Äänestettiinkö?
Jaakko-maisteri sammutteli ensin oluella tulistunutta mieltään ja suurinta janoaan sekä vastasi sitten vasta vaahto huulillaan:
— Yksimielisesti valittiin! Se oli Pietari Särkilahden syy, yksinomaan hänen!
Pöydän ympärillä istuvain katseet osoittivat, että he eivät tätä ymmärtäneet. Miten olivat tuli ja vesi voineet sulautua yhteen!
— Äänestikö hänkin Hannusta? kysyivät he.
— Te ette sitä usko — äänesti! vakuutti Jaakko läimäyttäen kiinni tyhjentyneen tinakannunsa kannen.
— Äänesti leppymätöntä vihamiestään, joka tahtoo hänet syöstä kirkon pannaan?
— Samaa miestä, olenpa suuttumuksesta haljeta, valitti Jaakko, ojentaen särkkänsä isännälle täytettäväksi. — Malttakaahan kun kerron!
Uutta virkistystä saatuaan kävi kiihtynyt kanunki kertomaan kokouksen menosta. Heti kun siellä vaalipiispa oli ehdottanut, että käytäisiin tuomiorovastia valitsemaan, oli hän, Jaakko, kysynyt, eikö asiasta ole ilmoitettava kuninkaalle. Siihen vastasi uusi dekaanus, Pietari Ragvaldinpoika, että ehditäänhän ilmoittaa vaalin tapahduttuakin ja että on koetettava säilyttää kapitulin vaalioikeus loukkaamattomana. Silloin sai sananvuoron Pietari Särkilahti ja kaikkien ihmeeksi hän lausui: En halua minäkään vedottavan kirkon asioissa maalliseen hallitukseen…
— Sillä se olikin jo asia ratkaistu, jatkoi Jaakko. — Mitäpä me muut siihen enää mahdoimme, vaali toimitettiin, tuloshan oli selvä.
Neuvottomina puistelivat pöytäkunnan miehet päätään, kysellen kuiskaten, mikä meni Pietariin, oliko hän ruvennut arkailemaan.
— En tiedä, vastaili Jaakko. — Hän on omituisesti muuttunut viimekesäisen tautinsa jälkeen, on ikäänkuin lamautunut…
Mutta joku nuoremmista papeista vastasi vahvalla innostuksella:
— Ei hän arkaile. Pelottomasti taistelee Pietari yhä saarnoissaan puhtaan opin puolesta. Muistatteko, miten hän syksyllä ajoi sanansa voimalla koko kaupungista pois saksalaisen anekauppiaan, sen, joka kirkonmäellä muutteli syntejä rahaksi muka Rooman Pietarinkirkon rakennuksen hyväksi.
— Muistammehan sen ja hänen monet muut saarnansa, myönsi Jaakko. —
Mutta tämä oli tuhma päähänpisto!
— Eikö hän edes neuvotellut kenenkään kanssa?
— Ei hän koskaan neuvottele, murahti Jaakko vallan loukkautuneena.
— Hän oleskelee paljon yksin ja keskustelee enimmäkseen vain Mikael
Karpalaisen kanssa, jota hän aina saattelee koulusta luostariin…
— Niin, Mikkohan on nyt hänen apulaisensa, kummasteli vanha Anttikin. — Kuinka se on selitettävä, Pietari ryntää munkkilaitosta vastaan ja Mikkohan oli ennen paavillisten ylpeys ja toivo.
— Toivonaan he häntä vieläkin pitävät, mutta hän on nyt selvästi
Pietarin vaikutuksen alainen.
— Niinkuin me olemme kaikki, myönsi eräs nuoremmista papeista puoleksi ihaillen, puoleksi katuen. — Hän leimahtaa ja voittaa, mutta on sitten taas kuin lukossa!
Näin kävi keskustelu kellarin perällä tuossa kirkollisessa seurassa, joka nyt masentuneena istui ihmetellen päivän noloa tulosta. Vanha tuomiorovasti oli ollut opinuudistukselle suosiollinen, uusi oli tekevä kaikkensa sen kitkemiseksi, sen kaikki älysivät. Ja siksi he huolella ajattelivat tulevaisuutta.
Mieliala oli matala. Rinnassakin tuntui kolkolta. Aina kun ovi aukeni, tulvahti pakkasilma paksuna huuruna sisään, jäähdyttäen kivisen huoneen. Mutta yhtäkkiä ilmestyi pakkashuurun keskestä kellarin perälle — Pietari Särkilahti itse. Hän saapui Sillan kanssa ulkoa pakkasen puremana, reippaana ja nuorteana, eikä siitä kärsivästä piirteestä, mikä hänen sairaudestaan asti usein oli hänen kasvoillaan nähty, nyt ollut merkkiäkään. Suoraan hän astui tuttavainsa pöytään, heitti turkkinsa auki, haki tynnyrimieheltä olutta ja lausui iloisena Jaakkoa tervehtien:
— Joko perintökannuja juodaan, Jaakko? Ei taida meiltä nyt olut äkkiä loppuakaan, sillä setäsi oli rikas!
Jaakko-maisterin suu kääntyi katkeraan irveen. Tosin ei vanhan Vennän testamenttia vielä oltu avattu, mutta hän aavisti pahaa ja vastasi sangen happamasti:
— Vanhan rovastin varoja ovat piispat ja prelaatit olleet jakamassa, he kyllä ovat niille reijät löytäneet. Ei, Pietari, nyt juomme täällä tietysti uuden rovastin maljat, niinkuin Kolmen kuninkaan killassakin kai tänä iltana juodaan.
— Sehän onkin kaunista sopua — salutem! — Pietari oivalsi hyvin, mihin tähdättiin, ja hänen leveä suunsa vetäytyi hymyyn. Mutta Jaakko jatkoi:
— Kaunista se on. Ja viikon perästä juomme uuden arkkiteinin, mestari Gasparuksen maljan, — me tietysti äänestämme häntäkin!
— Mahdollisesti…
— Sitten on taas Suomen paavillinen kirkko ehyt ja luja. Edesmenneenä asiana ehkä joskus kerrotaan, että täällä kyllä muutamat huimapäät yrittivät levittää luterilaista kerettiläisyyttä, mutta he toki ajoissa huomasivat erehdyksensä…
Jaakko puristi kouransa kovasti umpeen ja avasi sen sitten, siroittaen tyhjää maahan, — merkiksi, kuinka tyhjiin uskonpuhdistuksen kylvö tulisi raukeamaan. Toiset nyökäyttivät hänelle hyväksyen päätään. Katkerasta äänen sävystä ja miesten kalseista katseista oivalsi Pietari nyt selvästi, mitä pöytäkunnassa oli hänen saapuessaan puhuttu, ja hän kävi vakavaksi. Tuo hänen joukkoonsa äsken liittynyt, vanha, rehellinen Antti Finnokin virkkoi suoraan:
— Niin, etköhän Pietari tänään unhottanut, miten ratkaisevasti hierarkinen hallinto voi vaikuttaa opinpuhdistukseen, sitä miesten mukaan joko edistäen tai taannuttaen. Hannus Pietarinpoika tahtoo nujertaa meidät, sen tiedät, ja tuomiorovastina on hänellä siihen sitä enemmän valtaa, kuta hatarampi piispanvalta on…
Pietari tuijotti kivipermantoon ja kysyi päätään korottamatta:
— Kenen olisitte tahtoneet valita tuomiorovastiksi?
— Sinut, vastasivat äänet pöydän eri kulmilta.
— Minut, huudahti Pietari, kohauttaen vallan säikähtyneenä päänsä, mutta hän löi sitten heti asian leikiksi: — Miehen, jolta ehkä huomenna papintakki riisutaan!
— Juuri siksi, huudahtivat hänen nuoret ystävänsä innoissaan. Mutta
Jaakko virkkoi, kääntyen taas tuttavallisemmin Pietariin päin:
— Eikä sitä sinulta riisutakaan. Uusi vihkipiispa ei olekaan niin intohimoinen kuin nämä täkäläiset, jotka ovat paavillisempia kuin itse paavi. Hän on sovinnon mies.
— Niin näkyy olevan…
Piispa Vincentius astui näet juuri sillä hetkellä linnanpapin seurassa pakkasesta sisään. Hän kumarsi madonnankuvan edessä ja asteli sitten, kohmettuneita käsiään hieroen, varovasti ja arvokkaasti takan luo. Mutta toinen jalka ei häntä oikein totellut, se löi linttaan, ja piispa tuli siten tehneeksi hieman aaltoilevia liikkeitä. Tosiaankin oli hän harmittoman juopporatin näköinen, — kaikki myhähtivät Pietarin huomautukselle. Mutta tämä jatkoi:
— Vai minusta tuomiorovasti ja sinusta Jaakko tietysti sitten arkkiteini, — oikeinhan me päästäisiin lihapatain ääreen! Minä hoitaisin terveyttäni ja sinä juopottelisit vihkipiispan kanssa, ja te muut kilpailisitte jäljelläolevista parhaista palkkapitäjistä, — Lutheruksen uskonpuhdistus olisi noin vain kädenkäänteessä toteutettu isänmaassamme!
— Meillä olisi silloin kokonaan toinen vaikutus, oikaisi Jaakko.
— Prelaattiviittain vaikutus! — Pietari joi kannunsa pohjaan ja nojautui taapäin seinää vastaan. — Istuisimme viroissamme kuninkaan armosta, hänen suosioonsahan nytkin olisi ollut vedottava. Hän meille määräisi, mitä uskon asioita saisimme kansalle opettaa, mitä ei, ja me olisimme hänestä riippuvaisempia kuin katooliset papit paavistaan.
— Eihän Kustaa kuningas ole pyrkinyt opinasioista määräilemään, intti Antti Finno.
— Ei, mutta hän omaksuu uskonpuhdistuksesta vain sen, mikä on hänen maalliselle vallalleen sopivaa. Ja ihmisten sydämet jäävät kylmiksi.
Pöytäkunta istui ääneti ystäväänsä täysin ymmärtämättä, ja Jaakko virkkoi hetken kuluttua:
— Puhut tänään, Pietari, samaan tyyliin kuin Gasparus. Mitenpä aatteemme vilustuisi siitä, jos opinpuhdistus maallisen vallan turvin vaikkapa nopeamminkin toteutettaisiin?
Mutta nyt Pietari jo puhui lämmöllä:
— Se voi toteutua ulkonaisena kuorena, jommoisena paavinusko vuosisatoja on verhonnut ihmisten sydämet, joiden pohjalla yhä asuu pakanuus. Virallisesti voidaan luterilaisuus julistaa voimaan vaikkapa huomenna; kirkonmenot muutetaan ja me paapatamme saarnat ulkolukuna niinkuin nyt pyhäintarut. Mutta siitä puuttuu jotakin.
— Mitä?
— Elävä kristinusko, sille emme ole tuossa kiireessä ehtineet sydämiä muokata. Jumalan sana kaikuu edelleen kylmänä kylmissä kirkoissa pääsemättä kansaa lämmittämään. — Ei, ystäväni, meidän täytyy tehdä paljon, paljon enemmän raivaustyötä, kyntää paljon syvemmältä, siinä juuri on Martti-tohtorin opin ydin. Meidän täytyy opettaa siksi, kunnes meidät ymmärretään, — vain siten voimme luoda paavista ja ruhtinaista riippumattoman, luterilaisen kirkon Suomeen. Mutta tässä työssä ovat meillä myrkyksi prelaatinpalkat, jotka meistä hengen kuolettavat ja himmentävät taistelumme tarkoituksen!
Pöytäkunta oli vaiennut. Vieläkään eivät kaikki käsittäneet Pietarin pelkoa maallista valtaa kohtaan, ja monen papin salaista ylenemisunelmaa oli hän sanoillaan iskenyt. Mutta he oivalsivat sentään hänen tarkoitusperänsä puhtaiksi ja tunsivat vaistomaisesti, että hän käsitti uskonpuhdistuksen tehtävän syvemmin ja vakavammin kuin he muut. Siksi ei kukaan enää häntä vastaan väittänyt.
Näin syntyneen äänettömyyden vallitessa nousi uunin luota hiiloksen ja viinin taas lämmittämä vihkipiispa, kädessään tuoksahtava maustejuomamalja, ja astui kellarin perälle Saksan maisterien pöydänpäähän. Pietarin viime lauseet olivat kajahtaneet yli koko kellarin, vaimentaen porvarienkin porinan, ja vihkipiispakin oli hänen ääntään kuunnellut, vaikkei tietysti hänen suomalaisista lauseistaan mitään ymmärtänyt. Mutta hän oli linnanpapilta kuullut, kuka oli tuo lujaleukainen, leimusilmäinen kanunki ja mitä pappien keskustelu koski. Hän tahtoi nyt tehdä tuttavuutta Pietarin kanssa ja rupesi latinaksi sopertamaan:
— Tämäkö siis on se kuuluisa kirkonrynnistäjä, terve! Sinähän et ole ainoastaan voiman mies, vaan myöskin järjen mies! Juuri niin, miksi pitäisi kirkon kulkea yhdestä Baabelilaisesta vankeudesta toiseen, — näetkös, minäkin olen lukenut Lutherin kirjoja. Ja sinutko minun olisi pitänyt julistaa pannaan, — ehei! Meistä tulee hyvät ystävät, meistä kaikista, elämme täällä sulassa sovussa keskenämme… ja kuninkaan kanssa…, ja paavin kanssa — eikös niin!
Vihkipiispan puhuessa oli Pietari noussut, pieni väsymyksen piirre kasvoillaan. Häntä suretti, etteivät hänen ystävänsä olleet häntä täysin ymmärtäneet, ja tuo juoppo piispa häntä iletti. Karvalakin painoi hän syvemmäs korvilleen, sitoi turkiskauhtanansa vyöllään tiukasti ohkasille uumenilleen ja virkkoi lähtiessään:
— Juuri tuollaiseen tahraan vie hengetön kirkko ja nautinnonhimo, — katsokaas siinä prelaattia, piispaa paavin voitelemaa, piispaa kuninkaan armosta! Ei, pojat, olkoot juopot, ahmarit ja aasit ristirintaisia prelaatteja, kunnes ne kansan varttuva uskonelämä lakaisee pois, me sitävastoin herätelkäämme tuota vielä umpiunessa nukkuvaa kansaamme. Terve!
Pietari läksi. Vihkipiispa, joka ei nytkään ymmärtänyt poistuvan suomalaista puhetta, seisoi kotvan mykistyneenä äänettömäksi jääneen pöytäkunnan kupeilla ja kysyi sitten:
— Mitä hän sanoi?
— Hän sanoi, että sinä olet aasi, vastasi Jaakko hiukan kärsimättömänä.
— Niin, asinus, sen ainoan sanan olin ymmärtävinäni. No, siitä ei vihoja. Mutta hän on tuima herra, tuo teidän johtajanne, hän kohtelee teitä kuin teinejään. Per Bacho! — ankarampi kuin paavi. Ehkä on hän erehtymätönkin!
Pöytäseurasta ei kukaan enää vastannut vihkipiispalle, joka pian hoipertelikin takaisin linnanpapin luo. Vasta hetken kuluttua katkaisi Silta äänettömyyden, virkkaen suomeksi tovereilleen:
— Erehtyy kyllä Pietarikin, taistelee paljon, enemmän kuin me. Mutta hänen pohjansa on luja. Hänen uskonsa on hänen voimansa.
Toverukset nyökäyttivät hyväksyvästi päätään. He eivät käsittäneet itsekään, miksi he sen tekivät: Äskenhän he vielä kaikki olivat selvillä siitä, että Pietari Särkilahti oli pahasti erehtynyt, eikä hän sanoillaan ollut saanut heitä täysin vakuutetuiksi tapahtuneen vaalin tarpeellisuudesta. Mutta sittenkin he itsekseen tunnustivat, että hänen kantansa oli oikein ja johdonmukaisin.