XX. KUKA PIISPAKSI?
Sotavuosien ja juuttien karkoituksen jälkeen oli paljon korjuutöitä tehty Turun linnassa, jota monesti oli pommitettu ja jossa sen entiset isännät olivat rajusti elämöineet. Aluksi olivat Kustaa Vaasan ruotsalaiset linnanvoudit tosin vain vahvistaneet varustuksia ja panneet arkihuoneet asuttavaan kuntoon. Mutta kun tuo toimelias kuninkaanmies Jöns Westgöte oli tullut linnaan käskynhaltijaksi, oli hän teettänyt sinne uusiakin rakennuksia ja korjuuttanut Kaarlo Knuutinpojan ja Steen Sturen kolkot juhlahuoneet uuteen asuun: Hän avasi niihin ikkunoita, muurautti uuneja ja osti ulkomailta siistit seinäverhot. Olihan Kustaa-kuningas monta kertaa aikonut tulla Suomeen; siltä varalta piti hänellä toki olla asuttavat suojat.
Vasta valmistuneessa, korkeaholvisessa kuninkaansalissa otti linnanhoitaja eräänä päivänä syyskesällä 1527 vastaan Suomen kirkon silloiset esimiehet, vihkipiispa Vincentiuksen ja tuomiorovasti Hannus Pietarinpojan, jotka hän oli kutsuttanut puheilleen. He istuivat siellä, — toinen harmajana ja harkitsevana, toinen punakkana ja pisamaisin kasvoin — selustapenkillä, väljähihaiseen aatelistakkiin puetun isännän astellessa heidän edessään edestakaisin uutta, narahtelevaa permantoa pitkin.
Hän pysähtyi taas kirkonmiesten eteen jatkaen keskustelua:
— Kuten sanottu, kuningas ei pääse vieläkään itse tulemaan Suomeen järjestääkseen täällä olot mielensä mukaan. Ja koska hän nyt, Erik Sveninpojan lähdettyä, on toistaiseksi jättänyt tämän hiippakunnan hoidon meidän kesken jaettavaksi, on meidän siitä neuvoteltava.
Hannus rykäisi Jöns-herran puhuessa pari kertaa kuivakiskoisesta ja hänen kankealta naamaltaan kuvastui pieni kärsimätön piirre. Jo linnaan soutaessaan oli hän harmitellut, että käskynhaltija oli kutsunut heidät puheilleen niinkuin mitkäkin alaisensa verovoudit, — ennen olivat toki paljon mahtavammatkin linnanherrat saapuneet kirkon esimiesten luo puhumaan asioistaan. Mutta tuota käskevää äänensävyä ja tuota juttua hiippakunnan hoidon jakamisesta, sitä oli arvostaan aran tuomiorovastin vallan vaikea kuohahtamatta kuunnella. Siksi hän linnanherralle vastasikin kuin isällisesti oikaisten:
— Hiippakunnan hoito lienee toki täällä niinkuin muuallakin kirkon omien miesten asia. Sitä ei voida koskaan tällä tavoin jakaa.
Jo huomasi isä Vincentiuskin, että tässä on puolustettava kirkon arvoa, ja ehätti hänkin, korjaten kultaristin näkyvämmäksi rinnalleen, vakuuttamaan:
— Ei tietysti, paavikaan ei sitä koskaan hyväksyisi.
Mutta karski soturi käveli raskain askelin peräseinälle, pöydän luo, penkoi hetken siellä olevia papereita ja palasi vieraittensa viereen tyynesti puhellen:
— Katsotaanpa siis, miten sen asian laita on ja mitä tehtäviä kullekin meistä on uskottu. Teille saapuvissa kirjeissä annetaan kai aikoinaan samat määräykset kuin tässä…
— Samat kai, myönsi isä Vincentius, vaikka hänellä todellisuudessa ei ollut odotettavissa kuninkaalta minkäänlaisia kirjeitä. Senjälkeen kun hänet oli lähetetty Suomeen vihkimään pappeja ja kirkkoja ja kirkonkelloja, ei hänestä ollut kukaan sen enempää välittänyt.
Westgöte viittasikin vain tuomiorovastille eräitä kädessään olevan, kuninkaansinetillä varustetun kirjeen kohtia:
— Minulle on siis ensiksikin annettu toimeksi kantaa kymmenykset ja piispantulot, niinkuin jo edellisinä vuosina. Mutta nyt ovat myöskin palkkapitäjät ja prebendat, mikäli ne joutuvat avonaisiksi, luovutettavat minun käsiini. Tässä sanotaan nimenomaan, että tuomiorovasti Hannus Pietarinpoika ei saa, sillaikaa kun hän on piispansijaisena, ryhtyä prelaatin eikä palkkapitäjäin virkoja täyttämään…
Hannus luki värähtämättömin kasvoin linnanherran näyttämää kirjettä, mutta ei vastannut mitään. Isä Vincentiuskin nyökäytti vain päätään: Niin siihen näkyy kirjoitetun! Ja Westgöte jatkoi:
— Minun on senvuoksi vaadittava, että milloin kirkollinen virka joutuu auki, siitä minulle heti ilmoitetaan — tärkeimmistä tapauksista minä puolestani tietenkin ilmoitan kuninkaalle.
Hengenmiehet eivät puhuneet mitään. He istuivat siinä ihmetellen, että maallinen valta todellakin oli katsonut voivansa luovuttaa tärkeät piispantehtävät, jopa esipapinvirkain täyttämisenkin, kuninkaan hallintomiehelle, joka siis todellakin saattoi kehua olevansa hänkin piispansijaisena. Vasta hetken kuluttua lausui Hannus Pietarinpoika katkerasti:
— Mitä tehtäviä jäisi siis enää meille, kirkon miehille?
— Jäähän sielunhoito, siihen en minä puutu, vastasi Westgöte huomaamatta, kuinka vihlovaa ivaa sisältyi hänen sanoihinsa. Mutta Hannus lisäsi happamesti:
— Te siis hallitsette kirkkoa, minä siinä messuan, ja isä Vincentius vihkii kellot ja kasukat! Jakoa se on tosiaankin!
Nyt Westgöte älysi ivan, mutta ei siitä välittänyt, vastasi vain kuivasti:
— Niin, kuninkaan käskyt nyt tunnette… Tuokio istuttiin ääneti, ulkoa ikkunan takaa vain kuului rakennusväen kalkutusta. Vihdoin Vincentius, pyöriteltyään mielessään noita kuulemiaan uutisia, rupesi tekemään päätelmiään:
— Meitä on nyt siis täällä tavallaan kolme piispaa. Mutta kuka meistä sitten oikeastaan on Suomen kirkon esimies?
— Kysytkö sitä, vastasi Hannus yhä happamampana. — En ainakaan minä, jolle ei jää mitään valtaa, tuskin kansan silmissä sentään linnanherrakaan, — sinähän olet täällä ainoa piispa!
— Niin, todella, minähän olen täällä ainoana piispana…
Jo hymähti linnanherra, pyörähti hiukan halveksuen ympäri ja virkkoi tahallisesti veistellen:
— Arvonimistä voitte sopia keskenänne. Minun asiani oli vain ilmoittaa, että ette puuttuisi kuninkaan minulle uskomiin tehtäviin. — Samalla hän ikäänkuin antoi vieraiden ymmärtää, että he jo voivat lähteä.
Mutta Hannus Pietarinpoika istui vielä paikoillaan. Hänethän kapituli oli määrännyt piispansijaiseksi, kunnes varsinainen ehdittäisiin nimittää, ja kuningaskin oli siihen suostunut. Tarmolla olikin Hannus ryhtynyt hiippakuntaa johtamaan, nyt jo toista kertaa, ja hän aikoi yhtä jäntevästi kuin viisi vuotta sitten, tanskalaisvallan aikana, luoda siihen kurin ja järjestyksen. Siksi oli hänelle pettymys ylen suuri, kun hän nyt huomasi valtansa pahasti rajoitetuksi, — juuri prelaatinpaikkoja täyttämällä oli hän aikonut palauttaa kirkonhallintoon lujan, katoolisen johdon. Hänen teki jo mieli rohkeasti julistaa nuo kuninkaan määräykset pätemättömäksi sekaantumiseksi kirkon asioihin, mutta hän arvosteli kuitenkin väliaikaisen asemansa liian heikoksi ja huoahti sen vuoksi vain melkein kuin itsekseen:
— Ja kuinka kauan tulee tätä surkeutta jatkumaan?
— Kunnes uusi piispa nimitetään ja hänen valtansa rajat määrätään, vastasi Westgöte. — Siihen toki ei tarvittane pitkiäkään aikoja. Eiköhän kuningas jo haeskele sopivaa miestä. Ja kuuluuhan tuomiokapitulikin jo esityksensä tehneen…
Hannus tunsi linnanherran loppusanojen häntä itseään puraisevan. Kapitulihan oli juuri hänet ehdottanut piispaksi, mutta linnanherra luulee niinkuin monet muut kuninkaan ajattelevan toista. Se oli tuomiorovastille arka asia, eikä hän siitä mitenkään tahtonut jatkaa keskustelua. Hän nousi ja virkkoi jäähyväisiä lausuessaan terävästi:
— Kirkon tulee taas päästä pois sekä orjuudestaan että holhuudestaan, — siihen suuntaan koetan minä käyttää vähäisen jako-osuuteni.
Linnanherra saatteli, enempään väittelyyn ryhtymättä, vieraansa ovelle, josta nämä laskeutuivat linnanpihalle ja vesiportille, missä heitä odotti tuomiorovastin venhe ja soutaja. Sataa tihuutti hienoksittain, hengenmiehet vetivät kauhtanansa kaulukset päänsä yli ja istuivat niin ääneti kuin kaksi mustaa rukoa ruuhessaan.
Kuka piispaksi, — se oli nyt, Erik Sveninpojan keväällä lähdettyä Ruotsiin, turkulaisissa pappispiireissä jännittävin kysymys. Ratkaisu merkitsee paljon, sen kaikki käsittivät: Siitä riippuu, kulkeeko Suomen kirkko vanhaa paavillista valtatietä, vai poikkeeko se niille uusille urille, joita kasvavan puhdistusliikkeen ajajat olivat koettaneet aukoa. Siksipä kapitulin katolinen enemmistö jo pitkin kevätkautta oli asiaa valmistellut ja koettanut raivata pois esteitä ehdokkaansa, Hannus Pietarinpojan, tieltä. Erik Sveninpojan piti Ruotsissa käyttää vaikutustaan tuomiorovastin hyväksi, ja piispansijaiseksi tämä jo oli päässytkin. Mutta mikä oli kuninkaan lopullinen kanta? Usein oli toki huomattu, että hän ei suotta tahtonut loukata kirkon vanhoja perinnäistapoja, ja niihinhän kuului sekin, että hiippakunnan tuomiorovastista, jos hän vain voimiltaan kykeni, tehtiin piispa.
Prelaattien toiveet olivat siten alkukesästä verrattain hyvät. Mutta sydänkesällä levisi yhtäkkiä sanoma, että Kustaa kuningas, kohta Westeroosin valtiopäiviltä palattuaan, oli kutsunut puheilleen Tukholmaan — Pietari Särkilahden. Näihin aikoihin tulla tupsahteli Suomeen hämmästyttäviä, joskin vielä epämääräisiä kuulumisia noilta Juhannuksen aikaan pidetyiltä herrainpäiviltä, jonne ei Turusta ollut ketään lähtenyt. Kerrottiin kuninkaan siellä uhanneen erota pois hallituksesta, kun paavinmieliset piispat olivat vastustaneet hänen uudistuksiaan, kerrottiin hänen jo vetäytyneenkin syrjään ja vasta monen pyynnön jälkeen, kun valtiopäivät olivat nöyrästi myöntyneet hänen vaatimuksiinsa, suostuneen jäämään Ruotsin hallitsijaksi. Paavillinen puolue oli siten masennettu ja kuninkaan kirkolliset vaatimukset olivat vahvistetut. Mutta mitä kaikkea ne käsittivät, sitä ei vielä Turussa tunnettu.
Näiden kuulumisten rinnalla oli Särkilahdelle saapunut kutsu kovasti huolettanut tuomiorovastia. Kuningas vaati kyllä kirjeessään samalla Turusta tietoja kirkon tuloista ja palkoista, joita hän yhä ahnaammin anasteli, mutta tuskin saattoi tuo kutsu sentään koskea ainoastaan näitä rahallisia kysymyksiä…
— Miksi kutsui kuningas juuri Särkilahden puheilleen, kysyi isä Vincentius yhtäkkiä, kun venhe jo oli halkaissut linnanselän ja oli laskemassa joensuuhun.
Tämä kysymys, joka sivulta iski tuomiorovastin omiin, kirveleviin mietelmiin, vaikutti häneen kiusallisesti. Hän oli juuri koettanut itselleen todistaa, että sehän oli sattuma, jolla ei ole ratkaisevaa merkitystä, mutta taas hän heräsi oivaltamaan, että hän koettikin pettää itseänsä, — toisin sen sattuman muut käsittävät!
— Miksi! vastasi hän tuomiorovastille miltei kipakasti. — Tuhma kysymys!
Vincentius siirsi kauhtanankauluksensa syrjään nähdäkseen tuomiorovastin kasvot, sillä häntä hämmästytti tuo kipakka ääni. Mutta nuo jäykät kasvot eivät kertoneet mitään, ja hän kysyi taas:
— Luuletteko siis, että Pietari Särkilahdesta nyt tehdään Suomeen piispa?
Tuomiorovasti kohautti päänsä niin vinhalla liikkeellä, että häneltä sateensuoja valahti hartioille.
— En, sehän olisi kirkkomme häväistystä! huudahti hän vallan kiukustuneena. Kautta Maarian, painelihan tuo iljettävä pisamanaama likaisilla peukaloillaan juuri niitä hänen kalvavan epäilyksensä arimpia pahkuroita, joita ilmankin lakkaamatta pakotti. Olisiko hänen, Hannus Pietarinpojan, todellakin luovuttava unelmistaan, että hän kerran istuisi kirkon ylipaimenena, jonka vallalla hän oli aikonut tyrehdyttää luterilaisen myrkkytulvan hiippakunnastaan. Ei! Hän uskoi lujasti jaksavansa piispana virittää paavillisen kirkon kangistuneet jäsenet uuteen eloon ja samalla säilyttää Suomen hiippakunnan sortumasta kaikkeanielevän kuningasvallankin jalkoihin. Ja hänenkö olisi nyt jätettävä tuo vaikutusvaltainen paikka kerettiläisten pääpapille!
— Ei koskaan, vakuutti hän vielä toistamiseen vihkipiispalle. Mutta tämä yhä kaiveli:
— Niin, eihän Pietari olekaan tavoitellut virkoja eikä mahtavain armoa, siksi hän juuri onkin voittanut kansan suosion.
— Eikö ole tavoitellut! kiivaili tuomiorovasti. — Eikö hän ensimäisenä saanut peruutetuksi maatilaansa Naantalin luostarilta…? Tosinhan on tiloja peruutettu muillekin…
Hannus keskeytti lauseensa, huomaten sen vetävän vinoon…, hän oli itse äsken saanut sukulaisilleen peruutetuksi muutaman luostaritilan. Mutta isä Vincentius ei tiennyt takertua siihen juttuun, hänen ajatuksensa olivat vielä kiinni piispakysymyksessä ja hän tutki edelleen:
— Arveletko siis Särkilahden pyrkivän piispaksi? jos hän pyrkii, niin hän varmaan pääseekin.
Tuohan se juuri oli kirottua! Hannuksen täytyi itselleen tunnustaa, että jos ei Pietarista piispaa tule, niin se johtuu siitä, että hän itse kieltäytyy, ja kaikki sen silloin ymmärtävät. Jo tuomiorovastiksi pääsi Hannus vain Särkilahden armosta; pitääkö hänen samalla tavalla päästä piispaksikin! Mutta ykskaikki! Taistelu on käymässä, se on sitkeä ja vaikea, siinä ei auta arkailla!
Kun Hannus ei vastannut, jatkoi vihkipiispa yksin tarinoimistaan:
— Olisihan se kyllä häpeä, jos luterilainen kanunki menisi katoolisen tuomiorovastin edelle! Ja vielä naimisissa oleva pappi! Mutta nykyiseen aikaan ei tiedä mitään. Kerrotaanhan, että arkkipiispaksi tulisi mies, joka ei ole koskaan ollut missään prelaatinvirassa… Ei sitä tiedä, kenestä… taikka oikeammin, kummasta teistä piispa tulee…
Tuomiorovasti kääntyi selin paapattavaan espanjalaiseen, josta hän ei tiennyt, puheliko mies siinä tyhmyyksissään vaiko ilkeyksissään. Joka tapauksessa hänen lepertelynsä vihloili Hannuksen kiusautunutta mieltä, jota tänään joka taholta ärsytettiin.
Oli jo lakannut satamasta. Märiltä rantalaitureilta, joiden ohi soudettiin, kuhisi taas vilkasta liikettä, laivoja purettiin ja lastattiin, — kauppa oli jälleen päässyt käyntiin. Härkä-Heikin ja Erik Skalmin laitureille vyörytettiin pihalta tervatynnyrejä ja voisaaveja, ja hirvennahkoja kasattiin korkeihin pinoihin ulkomaille vietäviksi… Sören Norbyn merivalta on siis murrettu, tuumiskeli tuomiorovasti. Kaikki onnistuu tuolle nuorelle kuninkaalle, hän voittaa vastustajansa, toisen toisensa perästä. Eilen tanskalaiset, tänään taalalaiset, huomenna papiston ja paavinkin…, työlästä on häntä vastaan taistella! Mutta ei auta, taisteltava on kaikkia vastaan, jotka paavinkirkon valtaa uhkaavat, siis kuningastakin vastaan… — Hänkin vielä näkee, että minä täällä sittenkin olen piispana, eikä hänen linnanvoutinsa… Venhe laski tuomiorovastin rantaan. Taakseen katsomatta ja odottamatta kuhnustelevaa toveriaan nousi Hannus Pietarinpoika törmälle ja astui ravakasti jokiportista pappilaansa. Isä Vincentius kiersi sitävastoin alavaa jokiäyrästä pitkin sille kapealle polulle, joka "kroopin" vartta ja kommunin ohi nousi kirkonaukealle, ja siihen hän hetkeksi pysähtyi henkäisemään. Ilma oli sateen jäljestä lämmin ja tuores, omituinen hiljaisuus vallitsi luonnossa. Kirkkokorttelissakin oli kaikki hiljaista kuin yöllä ikään. Eilen oli tuossa kirkonportilla toki ollut pieni kansanhuvi, kun siinä vitsoilla pieksettiin pois pirua eräästä akasta, joka itse oli kertonut käyneensä paholaisen pakinoilla. Nyt ei ollut senkään vertaa vaihtelua. Ei näkynyt ketään kirkolta haarautuvilla kaduillakaan, ainoastaan kesäiseltään kuivuneen kaupunginojan pohjalla ja sen harmaassa liejukossa, josta lemahti seisovan veden tunkea tuoksu, kahlailivat paljaskinttuiset lapset uittaen kaarnavenheitään.
Pisamanaamainen piispa seisoi siinä miettien, minne ohjaisi kulkunsa. Olihan siinä vieressä hänen "piispallinen asuntonsa", yksinäinen huone pappien ruokalassa, mutta ei sinne… Koettaisiko saada päivän kulumaan iltaan Kolmen kuninkaan kiltassa vaiko Ursulan kellarissa, — mutta kummassakaan paikassa tuskin näin kesäisenä keskipäivänä tapaa kannutoveria. Nikolain kiltassa Luostarikorttelissa on sitävastoin epäilemättä aina jokunen pikkuporvari juopottelemassa. Mutta sieltä olivat suulaat sällit toisiltana ajaneet hänet ulos, ja sellaisesta loukkauksesta oli piispan toki velvollisuus suuttua ainakin muutamiksi päiviksi… Lopuksi Vincentius päätti laskeutua Gertrud Karvataskun taloon Jokikadulle; siellä on varmaankin Jaakko-veli iloinen saadessaan kannuvieraan, — eipä olekaan nuoren Vennän enää yhtä helppoa kuin ennen päästä kiltoihin istumaan, muori pitää pappinsa siellä jo hyvässä kurissa ja nuhteessa. Ja Jaakkoa huvittaa kyllä verekseltään kuulla, kuinka vähäiseksi tuomiorovastin valta piispansijaisena lopultakin on jäänyt…
Pienessä humalistossa Gertrudin talon pihalla istuivat jo olutkannua kallistellen Jaakko Vennä ja Mikko Karpalainen, joka äsken oli palannut maalta avaamaan katedraalikoulun, kun Pietari Särkilahti oli matkoilla. Taikka oikeammin: Jaakko kallisti kannua, Mikko kuunteli kesäkuulumisia ja kapitulinjuoruja. Vihkipiispan saapuessa kuvaili Jaakko juuri vaalipiispa Erik Sveninpojan lähtöä Turusta:
— Se oli kuin pakoa. Seisoin täällä kotitaloni kulmassa ja katselin:
Pieni mies mennä viiletti rantakatua alas niin nopeasti, että rotevan
Gasparuksen oli häntä vaikea seurata…
— Arkkiteini lähti siis pois hänkin? tiedusti Mikko.
— Sinne meni herransa kanssa. Vain muutamia pappeja oli kokoontunut lähteviä saattamaan, joukko porvareita seisoi sillankorvassa. Ukko juoksi laivaan ja upposi sen uumeniin. Mutta toista alusta hinattiin juuri rantaan eikä piispan laiva päässytkään heti lähtemään. Silloin kiipesi pieni prelaatti vielä kannelle ja katseli vallan toivottoman näköisenä, että eikö tästä maasta koskaan päästäkään erkanemaan…
— Ukko parka, säälitteli Mikko, — hänen osansa oli kova. Ajoi parhaansa mukaan paavin asiaa, mutta paavi ei hänelle edes ristiä rintaan antanut. Toisaalta ryntäsimme me, eikä hän siinä aallokossa kestänyt.
— Ja taisihan tämä rentustava vihkipiispakin osaltaan tehdä hänen päivänsä katkeriksi, virkkoi Jaakko, työntäen sarkkaa janoiselle juomaveikolleen. Tämä kallisti sitä syvään, lipoi huuliaan ja virkkoi:
— Minäkö, joka aina kannatan paavin valtaa niin pitkälle kuin suinkin. Mutta ultra posse…, olen kerran jo kuninkaan tyrmässä istunut ilman oluttilkkaakaan!
— Juo nyt lohdutukseksesi, kehoitti Jaakko vierastaan, jonka silmät aina rupesivat pyörimään, kun hän kertoi tuosta oluettomasta tyrmästään. — Mutta mistä tulet nyt noin märkänä?
— Linnasta sateessa soudettiin, oltiinhan tuomiorovastin kanssa nykyisen todellisen Suomen piispan puheilla…
Vincentius kertoi retkensä ja keskustelunsa tuomiorovastin kanssa, ihmetellen, miksi rovasti lopulta oli ruvennut hänelle epäkohteliaaksi. Mutta Jaakko ymmärsi hyvin sen suuttumuksen ja virkkoi:
— Hannus siis todella toivoo pääsevänsä piispaksi ja meitä kurittamaan!
— Ilmeisesti hän sitä toivoo, vakuutti vieras.
— Mutta nyt nuolasit tyhjää, vanha kettu! puhui Jaakko varmalla äänellä. — Vielä viime talvena olisi Hannus ehkä voinut päästä piispaksi, jos talvikelillä olisi eronneen esimiehensä lähettänyt Ruotsiin, — nyt se on myöhäistä. Pahimmoilleen suututtivat nyt paavilliset kuninkaan Westeroosissa, nyt hän ei heitä enää kumarra. Välit Rooman kanssa ovat poikki, kuningas tarvitsee nyt piispoiksi toisia miehiä, se pitäisi Hannuksenkin ymmärtää.
— Luuletko siis Pietarin palaavan piispana? kysyi Mikko iloisella äänellä, josta kuitenkin soi epäilystäkin.
— Kenestä muusta tulisi piispa? Elleivät nyt taas lähetä tänne jotakin uutta ruotsalaista, — espanjalaista ei arvatenkaan enää tule, niistä molemmista olemme jo saaneet tarpeemme. — Näin virkkoi Jaakko, vihkipiispalle virnistellen. Mutta vakavammin hän vielä lisäsi: — Parempi olisi tosin ollut, jos kuninkaan puheille olisi kutsuttu meistä joku muu kuin Pietari itse…
Jaakko, joka itseään piti ovelana salalankoja punomaan, ei ollenkaan luottanut Pietarin valtiolliseen kykyyn; liian usein oli hän Jaakon mielestä tarpeettoman suorapuheinen, ja kaiken jyrisevän voimansa ohessa oli hän kaino haaveilija. Mutta tarkoituksetta ei kuningas varmaankaan ollut Särkilahtea puheilleen kutsunut… Jaakko poikkesikin senvuoksi jo pian keskustelemaan siitä, miten olot järjestyvät Pietarin piispana ollessa. Onko Hannuksella silloin vielä sisua jäädä tuon vihaamansa kerettiläisen alaiseksi tuomiorovastiksi, vai luopuuko hän jo taistelustaan? Arkkipresbyteri Arvid Lille lähtee varmaan silloin kapitulista pois palkkapitäjäänsä, — joka tapauksessa aukenee prelaatinpaikkoja useampia, ja uuden opin raivaajat pääsevät vihdoinkin vaikuttavampiin asemiin… Jaakko Vennän vilkas mielikuvitus sijoitteli jo miehiä kuin lautapelin nappuloita asianmukaisiin paikkoihin. Itsestään hän teki tuomiorovastin, Mikko, jolla koulumaisterina oli kovin niukat tulot, sopi hyvin hiljaisen Lillen jälkeläiseksi…
— Entä mihin jään minä silloin? kyseli oluesta jo hikoileva vihkipiispa puoleksi piloillaan, puoleksi vakavissaankin.
— Sinua emme silloin enää tarvitse, rehenteli Jaakko. — Saat sitten Viipurin tai Rauman harmaaveliluostarissa, joiden tarkastaja olet, ilmaisen oluen kuolemaasi asti, — jos nuo luostarit niin kauan seisovat.
— Ehei, poika, vastasi Vincentius vallan loukkautuneena. — Minähän olen pian ainoa paavin vihkimä piispa koko Pohjoismaissa, minua vielä kysytään moneen paikkaan.
— Mene sitten minne kysytään, piispa Pietari Särkilahti ei sinua kaipaa, totesi Jaakko. — Mutta hänelle itselleenkin on meidän toisten ajateltava työnjakoa. Pietari saarnatkoon ja jyrisköön, niin että heräävät elävät ja kuolleet. Mutta piispan virkaan kuuluvat hienommat langat, suhteet kuninkaaseen ja kirkon omaisuuteen, — ne saamme ottaa hiukan varovammin ja taitavammin hoitaaksemme…!
* * * * *
Levein liikkein näin Jaakko suunnitelmiaan lateli. Mutta Mikon mietteet olivat sillävälin eksyneet omille teilleen, jonne hän tuskin kuulikaan isäntänsä suuria tuumia. Hänkin näet koetti kuvitella Pietari Särkilahtea Suomen esipappina, mutta hän ei saanut siitä mitään kuvaa syntymään, — se tuntui hänestä tuiki mahdottomalta. Hänen ajatuksensa palasivat aina nuoreen, säihkyväsilmäiseen rynnistäjään, joka käsivarsi ojennettuna tahtoi pyyhkäistä kirkosta pois kaikki ulkonaisen vallan merkit ja keinot, piispanristit, prelaatintuolit korkeakuorista ja koko hierarkisen rakennuksen. Huonosti hän soveltuu näkyväistä kirkkoa hallitsemaan, — Mikko ei voinut nähdä häntä koruviitassa piispanistuimella…, siihen tarvittaisiin aivan toisenlainen mies.
Kunpa Jaakko Kurki vielä eläisi! huoahti hän hetken kuluttua jatkoksi mietelmiinsä, katkaisten niin Vennän tarinat. Tämäkin poikkesi nyt omilta raiteiltaan virkahtaen myöntyvästi:
— Niin, hän oli kuin luotu piispaksi uusissakin oloissa.
Arvonsatunteva, älykäs ja mahtava, — hänen rinnallaan sitten
Särkilahti sytyttäjänä ja syventäjänä! Pian olisi silloin vastarinta
taittunut…
— Ja routa sulanut kotoisesta kirkostamme täydensi Mikko.
— Mutta hän ei ole mukanamme enää, virkkoi Jaakko taas kylmemmin, todellisuuteen palaten. — Ja hyvä tästä tulee näinkin!
— Onneksenne, toivotti Vincentius, saaden siten taas aihetta tarttua kannunkorvaan. — Minä näet toivotan onnea kaikille, paaville ja kuninkaalle, Hannukselle ja Pietarille… ja Sillallekin, terve!
Portilta laskeutui näet tällä hetkellä viettävän pihan poikki Sillan maisteri, tärkeän näköisenä ja kiireisin askelin. Keksittyään tuttavansa humalistossa kävi hän heille vallan hengästyneenä kertomaan:
— Laiva saapuu jo linnanselältä…, ymmärrättekö, Erik Skalmin laiva! Siinä piti Pietarin palata!
— Mistä tunnet sen laivan, uteli isäntä pystyyn karahtaen.
— Tunteehan Erik-porvari oman laivansa, hän seisoo jo laiturillaan vastaanottamassa. Ja hänen emäntänsä paistaa piiraita kotiintulijaisiksi, sieltä keittiöstä lemahtaa makea tuoksu.
— Pietari palaa — tuoko hän ratkaisun tullessaan? huoahti Mikko melkein arkaillen.
— Ja minkä ratkaisun? säesti Silta yhä ponteissaan. — Palaako hän piispana?
— Pian sen tiedämme, nyt rantaan!
Jaakko lausui tämän noustessaan jo vastamaata Jokikadulle, jota myöten toisetkin papit häntä kohta seurasivat Erik Skalmin laiturille. Heillä sykähteli sydän toivon ja epäilyksen vaiheilla, jalat eivät tuntuneet liikahtavan kyllin nopeasti. Kumpi suunta on voittanut, mikä tie on määrätty Suomen kirkolle ja kansalle ajan murroksessa kuljettavaksi…? Tuo laiva, jonka mastot koottuine purjeineen jo näkyvät matalain rantatalojen ja aittain takaa joelta, se sen tietää…!
Yksin oli kankeajalkainen vihkipiispa jäänyt Gertrud Karvataskun humalistoon. Hän kiskaisi siellä tyynesti sarkan pohjaan viimeistä pisarata myöten ja nousi sitten verkalleen pöydän varassa istuimeltaan, lähtien niin hänkin luntustamaan rantaan päin.
— Tästä tulee nyt joku muutos, mikä tahansa, puheli hän itsekseen kaltevaa katua kävellessään. — Väliaikaisuus loppuu tavalla tai toisella, minua ei tosiaankaan täällä enää tarvita… saan taas lähteä muille markkinoille. No, siispä lähden, — minne, sitä en tiedä. Mutta tässä syrjäisessä maassa oli sentään sangen soma olla ja elää. Ihmiset laatuunkäypiä ja olut hyvää, — aika hyvää…!