XXI. APUJOUKKO.
Todella levisikin makea käry Martha Skalmin paistintuvan ovesta ja sen lakeisesta tuprusi sakea savu. Hän oli miehensä kanssa päättänyt viettää juhlana veljensä palaamista, ja kiire tuli nyt, kun laiva rupesi näkymään. Olihan Erik Skalm paljon kiitosta velkaa lankomiehelleen, joka hänet oli pelastanut pahasta pälkähästä, — pieni juhla hänelle oli hyvin paikallaan.
Muutenkin oli Pietarista jo tullut suvun kuuluisuus ja kunnia. Laiturilla, johon nyt oli keräytynyt rahvasta laivaa odottamaan, muisteltiin taaskin, miten Pietaria oli kerettiläisenä kartettu niihin aikoihin, jolloin hän vaimonsa kanssa ulkomailta palattuaan oli asettunut tuohon pikkutupaan. Nyt sitävastoin pitkänhuiskea Erik Skalmkin siellä kovalla äänellä kehui lankonsa ansioita ja antoi kaikkien ymmärtää, kuinka harras puhdistetun opin kannattaja hänkin jo oli. Tätä hetkeä varten oli hän tahallaan antanut laivansa odottaa Tukholmassa lankomiestään, sillä hän piti kunnianaan vastaanottaa hänet juuri omaan laituriinsa.
— Eihän sitä tiedä, vaikka se piispana palaisi sieltä kuninkaan kutsuista, niin oli hän kuiskannut vaimolleen, kun he neuvottelivat juhla-ateriasta. Muille hän ei siitä toivostaan toki hiiskunut, mutta hän tiesi siellä laiturillakin kaikkien juuri sitä kysymystä jännityksellä ajattelevan. Ja kun Pietari Särkilahti vihdoin astui laivasta maihin ja väkijoukon saattamana kuin juhlakulussa nousi törmälle, silloin poltteli kaikkien kieliä tuo sama suuri kysymys, jota ei kukaan kumminkaan vielä saanut esille aristelevilta huuliltaan.
Pihalta kutsui Erik Skalm lankomiehensä ja tämän saapuville tulleet ystävät tupaansa "hiukan huokaisemaan", ja Pietari astui sinne rauhallisena kuin ainakin, hiukan rasittuneena tosin merimatkan jälkeen, mutta ilman erityistä ilon tai pettymyksen ilmettä kasvoillaan. Rauhallisesti kertoi Pietari tavanmukaiset matkaterveisetkin.
— Rauha on siis maassa? kysyttiin palanneelta, niinkuin tapa vaati.
— Ja kuningas tervennä?
— Tervennä on, terveiset laittoi, vastaili Pietari.
— Hänet itsensä tapasit? kyseli Skalm melkein hengästyneenä. Sillä hän ei enää voinut hillitä hivuttavaa uteliaisuuttaan, joka oli kaikkien yhteinen. Ja kun oli istuttu ruokapöytään, missä hän asetti lankomiehensä kunniapaikalle viereensä, puhkesi hänestä melkein väkisin tuo kiusaava kysymys:
— Mitä siis kuningas sinusta tahtoi? Tekeekö hän sinusta piispan?
Nyt se oli lauennut. Malttamatta ruokiin tarttua odottivat kaikki juhlavieraan vastausta. Mutta Pietari naurahti ääneensä ystävänsä huolille:
— Minustako? Ei, lanko hyvä, ei minusta piispaa tullut! Turhan vaivan näit, jos siinä toivossa minulle valmistit nämä komeat kestit!
Jo maltettiin syvässä äänettömyydessä käydä leipään käsiksi. Ei tullut Särkilahdesta piispaa se toivo on siis lopussa! Jännitys oli antautunut, ilmeisen alakuloisesti pantiin raskaat ruokamaljat liikkeelle tuossa kymmenkunnan miehen pöydässä.
Mutta Jaakko Vennä, jonka Pietarin uutinen oli enin lamauttanut, virkosi myös ensimäisenä, — olihan asialla vielä toinenkin puolensa! Kuin säikähtäneenä kysäisi hän rutosti:
— Siis pääsee Hannus Pietarinpoika piispaksi…?
— Ei tule piispaa hänestäkään, vastasi Pietari, vielä äskeinen hymy huulillaan. — Asu vain, Jaakko, rauhallisena kaupunginpappilassasi!
Toinen pingoittunut jänne laukesi pöytävieraista…, sivulle piispanistuimelta ovat siis jääneet molemmat Suomen kirkollisten ryhmäin johtajat. Ei ole voittanut toinen eikä toinen puolue! Mutta juuri sen vuoksi rupesi kirkonmiehiä sitä kiusallisemmin kalvamaan kolmas kysymys, se, johon ei oltu osattu valmistautua ja jota ei kukaan ollut pitänyt mahdollisenakaan:
— Kenestä tulee siis Suomen piispa? — Niin kysyivät papit melkein tyhmistyneinä pöydän eri kulmilta. — Onko siitä vielä tietoakaan?
— On kyllä, joskaan ei vielä aivan lopullista, kertoi Pietari, melkein kuin rohkaisten nolostuneita ystäviään. — Hyvän miehen saamme piispaksemme, sen voitte uskoa!
— Siis ruotsinmaalaisen, virkkoi Jaakko, poimuuttaen punoittavaa otsaansa. Muuta mahdollisuutta hän ei keksinyt. Mutta Suomessa ei, oltiinpa mitä puoluetta tahansa, toivottu meren takaa piispoja, koska näiden kielentaidon puute jo tuotti hiippakunnan hoidossa paljon vaikeuksia.
— Ei, suomalaisen miehen, oikaisi Pietari, ja lisäsi uteliaita ystäviään kiusoitellen: — Turun kanunkeja hänkin on!
Pöytävieraat katselivat epäillen toisiaan ja puistelivat päätään. He eivät tunteneet joukossaan eikä koko Suomen kirkossa sellaista miestä, joka mainittujen edellä voisi tulla kysymykseen kirkon esimieheksi. Pietarin uutinen oli heille sula arvoitus.
— Mistä sellaisen löydät? ihmetteli Silta.
— Sigtunasta…
— Se on vanha Martti Skytte, huudahti silloin Mikael Karpalainen vilkastuneena. Hän muisti nyt yhtäkkiä tuon entisen esimiehensä, pohjoismaisten dominikaaniluostarien päämiehen, jonka luona hän vuosi sitten oli käynyt purkamassa munkkivalansa. Todellakin suomalainen aatelismies, joka aikoinaan oli Turussa toiminut kanunkina, mutta senjälkeen jo parikymmentä vuotta asunut Ruotsissa, Sigtunan luostarissa, ensiksi priorina, sitten koko veljeyden päämiehenä. Lempeät muistot palautti se nimi Mikon mieleen, mutta epävarmuuttakin oli sentään hänen äänessään, kun hän toisti:
— Vanha Martti!
— Niin juuri, vanha Martti, myönsi Pietari. — Voinhan sen teille jo kertoa, pian se kuitenkin tulee tunnetuksi.
Tarina katkesi ruokapöydässä. Epäilevinä ja ihmettelevinä istuivat aterioivat kirkonmiehet, sillä heidänikäisistään ei kukaan Skytteä edes tuntenutkaan. Vasta kotvan kuluttua virkkoi pöydän alapäässä Hannu Kultaseppä, joka vielä muisti Martin noilta kaukaisilta kanunkiajoilta:
— Hiljainen, vakava pappi, kirjatoukaksi ennen sanottiin. Ei hän tehnyt kenellekään pahaa, — eikä hyvääkään.
— Saapuupa mies kuin haudan takaa, virkkoi Skalm tyytymättömyyttään salaamatta.
Jaakko Vennältä oli mennyt ruokahalu, kun hänen unelmansa muovailla uudelleen Turun koko tuomiokapituli noin armotta oli särkynyt, ja murjotellen oli hän kuunnellut jatkuvaa keskustelua. Nyt hän melkein nuhtelevana kääntyi Pietarin puoleen:
— Luostarin priori, lähes seitsenkymmenvuotias ukko, hänkö on se mies, jonka tarpeessa luulet meidän ja Suomen kirkon nykyhetkellä olevan?
— Jokseenkin niin, vastasi Pietari, karkoittaen hymyn huuliltaan. — Jos meillä on kylväjät työssä, antaa hän totuuden siementyä, — sitä juuri tarvitsemme!
Mutta Jaakon katse oli miltei kärsivä, kun hän edelleen puhui
Pietarille:
— Taas haaveilet! Hyvähän on, jos oras saa säilyä edes kitkemättä. Mutta muistapas, että vanhuksen juuret ovat kiinni luostaripohjassa. Täällä tulee olemaan paavillinen prelaattikunta, tuomiorovasti Hannus ottaa tietysti ohjat nuorempiin käsiinsä, — asema jää samaksi kuin Erik Sveninpojan aikana, ei, se käy tietysti uudistusliikkeelle sitäkin vaikeammaksi…
Tähän synkkämieliseen käsitykseen näyttivät yhtyvän pöytäkunnan toisetkin papit, jotka eivät salanneet pettymystään. Ruotsin muihin hiippakuntiin hankitaan parhaillaan piispoiksi selviä Lutherin miehiä, jotka ryhtyvät toteuttamaan opinpuhdistusta, — miksi pitää juuri Suomessa aseman aina jäädä sekavaksi! Eipä edes Mikkokaan nyt voinut täysin yhtyä Pietariin. Skytte on kunnon ukko, sen hän tiesi, ja tahtoo kyllä ymmärtää ihmisten sydämet ja aatteelliset pyrkimykset, mutta onko hänestä nykyhetken piispaksi…? Mikko siirrähti Pietarin viereen, jota Jaakon nuhteet näkyivät surettavan, ja lausui arkaillen:
— Tiedämme, Pietari, että olet parhaasi mukaan koettanut valvoa yhteisen asiamme menestymistä. Mutta kerro neuvotteluistasi tarkemmin. Emme todella sinua vielä oikein ymmärrä.
Ystävän vilpitön ja aina syvältä harkitseva katse teki Pietarille hyvää, ja hän vastasi:
— Pian sen ymmärrät. Kuningas pyysi minua ehdottamaan sopivan miehen
Suomen piispaksi…
— Sittenkun itse ensiksi olit kieltäytynyt, pisti Silta väliin. —
Eikö niin?
— Kustaa-kuningas on parempi ihmistuntija kuin te, hän myönsi heti syyni päteviksi. Piispaksi on saatava tyyni rauhanmies, jonka aikana opinpuhdistus melutta edistyy. Mietin sellaisia miehiä, ajattelin jo sinuakin, Mikko…
— Mutta hylkäsit sen ajatuksen — kiitos, veli!
— Sinusta kulki ajatukseni Sigtunaan. Neuvottelin mestari Olavin kanssa, — hänkin muisti hiljaisen, suomalaisen munkin, jonka olimme tavanneet Wittenbergissä ja jonka olimme huomanneet ajatelleen katoolisen kirkon rappeutumista ja uudistamista paljon syvemmin kuin me nuoret…
— Lukeutuiko Skytte siellä meikäläisiin? uteli Jaakko sangen epäilevänä.
— Hiljainen munkki hävisi Wittenbergistä pois jo samoihin aikoihin kuin Luther naulasi julki väitteensä, kertoi Pietari edelleen, vastaamatta suoraan Jaakon kysymykseen. — Eikä hänestä ole sen jälkeen paljoa kuultu. Mutta mestari Olavi kehoitti minua matkustamaan Sigtunaan. Sen tein, puhuttelin vanhusta kauan, ja kiitin lopuksi Jumalaa siitä, että hänen luokseen olin tullut. Vanhus oli itse valmis jättämään rauhanmajansa, palatakseen kotimaansa kirkkoa palvelemaan, — sen viestin vein ilolla kuninkaalle.
Pietarin varma vakaumus rauhoitti mieliä ruokapöydässä, jossa tarina aterian varrella taas lähti liukkaammin liikkumaan. Mutta Pietari huomasi edelleen, ettei tapahtunut ratkaisu hänen ystäviään innostanut, ja hän kuuli Jaakon sangen äänekkäästi lausuvan purevia arveluitaan siitä, miksi tuo 70-vuotias luostarinmies oli niin hanakka rupeamaan Suomeen piispaksi: luostarilaitos kallistuu häviötään kohti, hiiret pakenevat hukkuvasta laivasta…, ja kuningas, joka himoitsee luostarien tiluksia, lähettää niistä kernaasti johtomiehet pois, päästäkseen itse niiden isännäksi. Lohdutuksena piti Jaakko vain sitä, että tuo paavillinen priori oli niin vanha eikä toki voine kauankaan hidastaa uskonpuhdistuksen edistymistä Suomessa. Ja Pietarille viinimaljaansa kohauttaen lisäsi hän hymähtäen:
— Terve, Pietari! Äkkinäinen olet kuninkaissa liikkumaan, mutta hullumminkin olisi voinut käydä, kun et nousuajan tarpeita ehtinyt muistamaan.
— Niitäpä juuri muistin, vastasi Pietari melkein kiivastuen. — Näin matkallani, mihin pelkkä ulkonainen opinuudistus vie: Kylmiksi se jättää sekä pappien että kansan sydämet. Ja täällä Suomessa olemme me vasta huutavan ääniä korvessa, edessä on vielä koko työ, ja sitä varten tarvitaan rauhan aikaa. Siksi toivon, päinvastoin kuin sinä, Jaakko, että Martti Skytten aika Suomessa ei jäisi lyhyeksi…
Pietarin kalpeille poskille kohosi kiihtymyksen puna. Hän tunsi sen itse ja katkaisi alakuloisena puheensa. Selvästi hän huomasi, etteivät hänen ystävänsä taas häntä ymmärtäneet. Heidän mielialansa oli toinen, ja sen sävyyn osui Erik Skalm, kun hän hetken kuluttua, haihduttaakseen vieraistaan äskeisen painostuksen jäljet, esitti uuden piispan maljan:
— Uskokaamme, kuten lankomieheni, että ukosta tulee meille mallipiispa. Mieluummin olisimme tosin tänään kohdistaneet maljamme toisaalle uutta piispaa tervehtiäksemme. Mutta se nyt ei ollut sallittu, — teemme sen toivottavasti toisen kerran, jahka olemme kestäneet nämä katumuksen ja parannuksen vuodet. Siihen asti juokaamme vanhan Martti Skytten terveydeksi.
Naureskellen yhtyivät pöytävieraat tähän omituiseen tervehdykseen, joka tulevaisuuden toiveilla pyrki korvaamaan nykyhetken pettymyksen.
Martha-emäntä kantoi yhä uutta kysta pöytään, ja viinikannu teki yhä tiheämpiä kierroksia, keventäen ja rohkaisten mieliä. Olihan Särkilahden tuomissa uutisissa sentään parempiakin paloja, niin rupesivat tuumimaan totisina istuneet papit. Eihän toki Hannus Pietarinpojastakaan tullut piispaa, ja viittasivathan Ruotsin viimeaikaiset tapahtumat yleensä uudistusliikkeen voittoon. Syrjään oli siellä vetäytynyt katoolisten kilpi ja miekka, piispa Brask, suuttuneena Westeroosin valtiopäiväin päätöksistä ja huomattuaan toivottomaksi taistelunsa kuninkaan kirkollisia uudistuksia vastaan. Luterilaisia oli näihin asti yleensä sanottu kerettiläisiksi, — nyt oli se väite herrainpäiväin päätöksellä kumottu ja kirkoissa ja kouluissa oli käsketty opettaa puhdasta, evankeelista oppia.
— Eteenpäin toki oireet tähtäävät, myönsi jo Jaakkokin, käyden taas sovittelemaan äskeisiä, särkyneitä suunnitelmiaan ikävästi muuttuneeseen, mutta ehkäpä sittenkin vielä siedettävään asemaan. Ja Silta kääntyi Särkilahden puoleen, ikäänkuin lohduttaakseen surulliseksi käynyttä ystäväänsä ja kertoi, siirtääkseen samalla keskustelun vähän toisaalle:
— Jotakin olemme toki mekin toimittaneet täällä poissaolosi aikana. Kapituli on mestari Gasparuksen jälkeen valinnut sinut arkkiteiniksi, — tarkoituksemme oli siten tasoittaa tiesi piispaksi!
— Ja sen vaalin toki kuningaskin vahvistanee, vaikka olisit kuinka huonon käsityksen itsestäsi hänelle antanut, arveli Karpalainen.
— Eipä tiedä, vastasi Pietari mietteistään heräten. — Minä ehdotin hänelle toista miestä tähän virkaan…
— Ketä? kysyi Silta, ja Jaakkokin terästi taas korvansa, sillä hänessä syttyi toivo, että ehkäpä hän nyt sittenkin oli päässyt askelen eteenpäin hierarkisella asteikolla. Mutta ei…, Särkilahti kuului vastaavan:
— Sinua, Pietari Silta…
— Kummanko nyt kuningas vahvistaa, uteli Jaakko innostuneena, koettaen siten salata oman, uuden pettymyksensä.
— Aikanaan kai se nähdään, vastasi Pietari väsyneesti. — Kylliksi on meillä prelaatinainesta, jos vain siitä lie kysymys…
Pietari oli todellakin väsynyt. Nämä pidot pöytäpuheineen häntä jo rasittivat. Noiden hyvien ja hyväätarkoittavain ystäväin ahtaat ajatuspiirit, toivomukset ja pettymykset, nuo ainaiset, matalat kilpailut virkapaikoista ja kirkollisesta vallasta, ne olivat taas painaneet murheelliseksi hänen mielensä. Saattoihan hänkin olla iloinen iloisten joukossa, ja ihmisten pienet arkiriennot, ilot ja surut, hän yleensä hyvin ymmärsi, — mutta tänään tuntui kaikki hänestä niin toivottomalta. Oliko todella tuo pintapuolinen käsitys uskonpuhdistuksen merkityksestä hänen tähänastisen työnsä ainoa tulos…, noin valtavako on se itsekäs, voitonhimoinen ajanhenki, jonka alkujaan oli synnyttänyt katoolisen kirkon ahnehtiminen, mutta joka nyt näkyi periytyneen uskonpuhdistuksen miehiinkin? Näin hän itseltään melkein tuskalla kysyi, ja hänen sydämensä valtasi epäilys, oliko hänellä enää voimaa juurruttaa ympäristöönsä ja apulaisiinsa oikeampaa, syvempää käsitystä uskonpuhdistuksen tehtävistä…
Raukeana ja raskain mielin hiipi Pietari juhlahuoneesta ulos pihalle. Hänen täytyi saada ilmaa hengittääkseen, sillä hänen rinnassaan tuntui taas tuota vanhaa ahdistusta. Ja hän aikoi siinä vilvoitellessaan kävellä rantaan, lähettääkseen jossakin Taivassalon venheessä perheelleen viestin paluustaan. Mutta kun hän hetkisen seisoi huokaisten hämärtyvällä pihalla, saapui hänen lankomiehensä ulos valoisasta tuvasta häntä tuttavallisesti puhuttelemaan.
— Mikä vei luontosi, Pietari, kyseli Erik Skalm hönisten jo hienossa hiprakassa. — Piispanvirka oli sinulla jo miltei kourassasi, ja sinä viskasit sen pois kuin homehtuneen sämpylän.
— Työni ei tarkoita niitä sämpylöitä, vastasi Pietari, hilliten nousevaa suuttumustaan.
— No niin, se olkoon oma asiasi, virkkoi lankomies ja jatkoi kuiskaten: — Mutta emmehän toki saa hylätä kaikkia uuden liikkeen etuja. Herrainpäiväin päätöksen nojalla ovat täällä jo monet ruvenneet peruuttamaan vanhoja sukutilojaan kirkolta; nyt täytyy meidänkin pelastaa enemmän kuin se mitätön Tammisto…
— Mitä tämä sinuun kuuluu, sähähti Pietari ensi silmänräpäyksessä vallan hämmästyen.
— Ka, Särkilahden sukuunhan minäkin kuulun, olenhan sisaresi kanssa naimisissa. Jaetaan tasan…
Pietari ojentausi jo suoraksi, vastatakseen kerrankin kyllin terävästi tuolle ahnehtivalle sukulaiselleen. Mutta rintaan pisti…, hän taltutti liikkeensä, ja hänen mielensä painui samalla yhä matalammaksi. Tämän verran ovat siis jo porvaritkin oppineet uudistusliikkeestä; siinä on heille uskonpuhdistusta…! Ja keneltä ovat he tämän rahtusen oppineet…? Pietari nieleskeli raskaasti suruaan ja suuttumustaan, kääntyi sitten sanaakaan vastaamatta selin salaperäisesti kuiskivaan mammonanorjaan ja lähti yksin kävelemään rantaan päin.
Ei, ei, hänellä ei ollut oikeutta riehahtaa eikä kiivastua, hänen täytyi sulattaa kaikki tuo tietämättömyys ja viheliäisyys. Rintaa poltteli, kumarassa täytyi kävellä. Henki oli hänellä vielä voimakas ja tulinen ja tahto oli luja…, hänen teki nytkin mielensä palata tuonne valoisaan juhlatupaan, puhua noille tuttavilleen, apulaisilleen ja porvareille, selittää, herättää, sytyttää… Hän jo pysähtyikin, hänen lihaksensa pullistuivat ja varsi oikeni, — mutta samassa oli hänen taas kyyristyttävä kokoon. Heikko ruumis ei kestänyt hengen innostumista…
— Hillitymmin, hiljaisemmin, siten saan ehkä vielä jonkun aikaa tehdä pientä siemennystyötäni, puheli hän ryiskellen itsekseen. — Miksikä enää kiivailisin! Huomenna aloitan taas työni koulussa ja kirkossa rauhallisesti, riehahtamatta ja kiitollisena jokaisesta päivästä, jonka vielä saan pystyssä käydä ja työtäni tehdä…
Niin hän hoki itsekseen, astellessaan kumarana ja varovaisin askelin hämärää rantapolkua venhevalkamaan päin.
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin tapasi Pietari Särkilahti ensi kerran
Ruotsista palattuaan tuomiorovasti Hannus Pietarinpojan.
Oli pyhän Perttulin päivä, ja tuomiokirkossa vihittiin silloin juhlallisesti papeiksi ensimäiset niistä teineistä, jotka Pietari oli koulunsa läpi opastanut. Kirkon etualan ja pääalttarin edustan täyttivät nuoret teinit, vihittäväin toverit, ja näitä vastapäätä istuivat korkeakuorissa, arvojärjestyksen mukaan kehään asetetuissa tuoleissa, prelaatit ja kanungit. Korkeat virkalakit päässään ja vyöllään värikkäät nauhavyöt, joihin oli mitattu pyhän haudan pituus, istuivat he siinä vakavina ja liikahtamatta kuin pitkäliepeisiin kaapuihin puetut patsaat. He kuuntelivat vihkimistä, jonka isä Vincentius toimitti pääalttarilta. Sen alttarin eteen olivat polvistuneet ne neljä nuorukaista, jotka äsken piispantutkinnossa olivat tietojensa, tapojensa ja syntyperänsä puolesta hyväksytyt papilliseen toimeen.
Kirkon täytti raskas suitsutuksen tuoksu, ja parvelta kajahti kuorolaulajain kirkas virsi. Pietari Särkilahti lepäsi nojatuolissaan ja katseli lämpöisin mielin noita rakkaita oppilaitaan, työnsä ensimäisiä kypsyneitä hedelmiä, joiden kehityksen hän oli ohjannut ja jotka nyt kirkkain, hartain katsein vastaanottivat siunauksen vastaiseen, korkeaan tehtäväänsä.
Virsi vaimeni, vihkipiispa astui alas alttarilta toimituksensa lopetettuaan; jäljellä oli juhlamenoista vain se osa, jossa vastavihityt ensi kerran saivat pappeina suorittaa jumalanpalveluksen. Teinien nuori lauma onnitteli alttarin edessä vihittyjä tovereitaan, ja korkeakuorissa liikahtivat pitkäliepeiset patsaat. Silloin astui tuomiorovastikin alas esimiehentuolistaan ja käveli verkalleen äsken matkalta palannutta Pietaria tervehtimään. Hän tuli hiljaa ja rauhallisesti kuin työtoverinsa luo ainakin kyselemään matkakuulumisia, — viisaana miehenä ei hän ollut alunpitäenkään ollut tietävinään piispanistuimelta putoamisestaan.
— Kuningas on varovainen ja taitava, niinkuin valtiomiehen tuleekin, virkkoi hän Särkilahdelle, ikäänkuin tappionkärsinyttä lohduttaen. — Hän ei salaa suosivansa tavallaan uutta oppianne, mutta kuitenkin tahtoo hän pysyä vanhalla, koetellulla pohjalla. Siten on hän nyt valinnut meille vanhan suunnan miehistä piispan, jota me kaikki luonnollisesti tulemme esimiehenämme tottelemaan.
— Luonnollisesti, vastasi Pietari vielä täysin oivaltamatta, mitä tämä tuomiorovastin hyvänsävyinen tervehdys oikein merkitsi.
— Se minua ilahduttaa. Olette, mestari Pietari, siis tekin vihdoin nyt Tukholman-matkallanne huomanneet tämän kannan parhaaksi — kerrotaan teidän juuri ehdottaneen isä Marttia piispaksemme.
— Luen sen mielelläni ansiokseni, vastasi Pietari, oivaltaen vähitellen Hannuksen viittailevan, että hän muka oli peräytynyt entiseltä kumouskannaltaan. Ja uteliaana hän kuunteli, kun tuomiorovasti edelleen jatkoi:
— Eikö totta, taas valkenee kirkollemme rauhan päivä. Mikäli aika ja tarve vaatii, ryhdytään tietysti täälläkin uudistuksiin, niinkuin niitä jo on alulle pantukin. Koetamme nyt vain yhdessä uuden piispan kanssa hioa Westeroosin liian jyrkkäin päätösten särmiä, niin että työ voisi tasaisesti jatkua.
Pietari ei vastannut, vaan hymähti muistaessaan, että hiljaiseen raivaustyöhönhän hänkin oli ystäviään neuvonut. Mutta Hannus jatkoi, ikäänkuin Pietari olisi häneen täysin yhtynyt:
— Juuri niin. Te rynnistitte hurjasti, maisteri, aiheutitte selkkauksia, tärvelitte terveytenne, nyt käsitätte jo, kuinka turhaa se oli. Perässänne juoksi kourantäysi turkulaisia, jotka eivät tiedä mitä tahtovat, ja nuo apulaisenne…, no, ovathan he kunnon miehiä, vaikkeivät reformaattoreita… Ei, vuosisatain muurit eivät niinkään murene. Varmin on rauhallinen kehitys vanhalla pohjalla, silloin säilyy kirkkomme särkymättä… ja säilyy riippumattomana, suomalaisena kirkkona.
Tuomiorovasti, joka tarinoidessaan oli seisonut ääneti kuuntelevan Pietarin edessä, istahti nyt tuttavallisesti viereiseen, tyhjään tuoliin, laski äänensä matalammaksi ja virkkoi kuin isällisesti:
— Muistatteko, mestari Pietari, sen päivän koulutuvassa, jolloin näistä asioista ensi kerran puhuimme?
— Muistan kyllä.
— Varoitin teitä. Huomautin, että paavillinen esivalta, ollen kaukana, jättää kunkin maan kirkolle laajan vapauden elää omaa kansallista elämätään. Teidän oppinne on sitävastoin jo muissa maissa vienyt kirkon, ja veisi kyllä täälläkin, maallisen vallan orjuuteen. Tämä suomalainen kirkko on teillekin rakas, sen tiedän; kenties nyt myönnätte, että uudistusliikkeenne olisi helposti voinut uhrata sen vähäisen omintakeisuuden, mikä meille on täällä kehittynyt.
Pietari oli antanut tuomiorovastin, joka näytti nauttivan omain päätelmäinsä terävyydestä ja oman äänensä holhoovasta sävystä, puhua keskeyttämättä. Häntä huvitti kuulla Hannuksen kerran taas esittävän kirkollisia tuumiaan, eikä hän välittänyt tämän loukkaavista sutkauksistakaan. Nyt vasta Pietari lausui lyhyesti ja varmasti:
— Työmme tarkoittaa ihmistä kieleen ja kansaan katsomatta. Mutta suomalaisemmaksikin tulee Suomen luterilainen kirkko kuin paavillinen.
Tuomiorovasti nyrpisti hieman kulmakarvojaan:
— Te olette liian varma väitteissänne, mestari! Olisin kuitenkin luullut kokemuksen jo teille, Suomen miehelle, jotakin opettaneen…
— On se opettanutkin. Mutta kenties tukee kokemus vielä minun väitettäni.
— Kunhan se ei tekisi sitä liian myöhään, — mutta ehkäpä ei ole siitäkään enää vaaraa.
Hannus kuiskasi viimeiset sanansa purevalla ivalla, nousten samalla Pietarin viereisestä tuolista. Vastavihityt papit olivat jo pukeutuneet messupaitoihinsa ja palanneet kirkkoon. Keskustelun täytyi katketa. Se oli ollut sävyltään rauhallista, mutta lopulta se kuitenkin taas oli kärjistynyt; sekä Hannus että Pietari tunsivat taas verensä kuumenneen, he tunsivat nyt, niinkuin aina yhteen joutuessaan, seisovansa jyrkästi vastakkain, kuin eri navoilla. Ja kanungit, jotka nyt sakastista hiipivät paikoilleen kuuntelemaan vastavihityn papin ensimäistä messua, näkivät säkeniä välähtävän heidän jäähyväiskatseistaan.
Nuori pappi esitti alttarilta latinaisen messun selvästi ja hartaasti vuosisatain pyhittämään tapaan. Kun hän oli osansa suorittanut, astui toinen jatkamaan. Tuttu oli taaskin messun sävel, menot ja temput olivat tutut nekin, mutta siinä oli sittenkin jotakin outoa ja merkillistä…
— Mikä siinä niin kummalta tuntuu? kysyivät prelaatit itseltään ja katselivat ihmetellen ympärilleen. Vasta vähitellen se heille selvisi: Sanat ovat oudot, ne eivät ole nuo vuosisatain varrella kiteytyneet, — nehän eivät ole latinaa! Mitä kaikkien pyhien nimessä tuo poika sanelee, — sehän on suomea, rahvaan kieltä! Nyt vasta he ymmärsivät säkeen toisensa perästä.
— Messuaa suomeksi! Onko se luvallista, onko tuo ollenkaan jumalansanaa! niin kuiskailivat prelaatit tuolista toiseen.
— Sallittu kuuluu nyt olevan kansankielinen jumalanpalvelus, mutta raakaa se on ja rumaa…
— Sehän loukkaa hartautta!
Sen vaikutuksen teki esipappeihin tuo ensimäinen suomalainen messu, ja yksinpä kuuntelevasta kansastakin se tuntui oudolta. Nuoreen pappiin kohdistivat prelaatit ensiksi moittivat katseensa, mutta käänsivät ne sitten Pietari Särkilahteen päin. Sillä hänhän oli yhdessä oppilaittensa kanssa kääntänyt koulussa suomeksi tärkeimmät rukoukset ja opettanut teinejä niitä messussa käyttämään latinankielen ohessa. Mutta Pietarista itsestään kajahti kansankieli alttarilta kauniilta, eikä hän senvuoksi hätääntynyt noista moittivista katseista. Varmasti hän uskoi, että suomenkieliseen messuun piankin totutaan, — sittenpä sanankuulijatkin siitä jotakin ymmärtävät.
Mutta tulipa hämmästyneille prelaateille pian uusikin yllätys. Messun päätyttyä nousi vastavihityistä viimeinen pitämään suomenkielisen saarnan, niinkuin jo tavaksi oli tullut. Mutta mitä se puhui tuo poika? Sehän on ilmeistä Särkilahden oppia, niinkuin hänen suustaan lähtenyttä. Samat ryntäykset pyhimyspalvelusta ja kirkon kuollutta komeilua vastaan, — voimakkaita, selviä sanoja nuorekkaan, ilmeisesti itsetietoisen innostuksen lennättäminä… Siksipä ne vaikuttivatkin ihmeellisesti sytyttävinä ja herättävinä koko kirkkoyleisöön.
Tuomiorovasti nojausi tuon lyhyen saarnan aikana vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan kyynärpäähänsä ja vilkaisi usein salavihkaa Särkilahteen päin, ikäänkuin epäillen tämän katseesta nyt löytävänsä voitonriemuista, ehkä ilkahtavaakin ilmettä. Sillä nuo nuoret papit olivat esiintymisellään yhtäkkiä melkoisesti horjuttaneet sitä varmuutta, jolla Hannus juuri äsken oli Pietaria puhutellut. Tuon nuoren saarnaajan into tarttui kieltämättä kuulijoihin, — nyt tuomiorovasti käsitti, mihin Pietari uskonsa perusti, ja hän tunsi itsensä levottomaksi.
Mutta hän ei löytänyt mitään ilkkumista Pietari Särkilahden katseesta. Hievahtamatta pysyi se kiintyneenä saarnastuolin alla seisovaan sankkaan teiniparveen, joka hehkuvin kasvoin seurasi saarnaajan jokaista liikettä. Tuo rintama nosti nyt riemun Pietarin rintaan, ja kyynelet hänen silmiinsä. Siinä se oli hänen apujoukkonsa! Olihan hän aina juuri tuosta tarhasta odottanut tukeaan ja tulevaisuuttaan, siksipä hän juuri siihen oli valanut parhaan innostuksensa. Mutta sittenkin: tänään esiintyi hänestä tuo rintama tuomiokirkossa paljon kypsempänä ja voimakkaampana kuin koskaan koulussa… Hän kuvitteli usein vielä nuo rakkaat teininsä pikkupojiksi, joita on ohjattava joka askelella ja joilla on pitkä taival omalle työvainiolleen, — nyt heistä jo ensimäiset kulkivat kyntömiehinä ja toiset olivat kasvaneet ja varttuneet melkein hänen huomaamattaan…! Juuri noista kasvoista kuvastui se oikea luottamus ja rakkaus työhön, jota hän niin usein kaipasi vanhemmissa pappiskannattajissaan, jopa lähimmissä apulaisissaankin…
— Siinä on apujoukkoni! toisti hän rohkeasti itsekseen. — Tuo rintama se valloittaa Suomen!
Hänen valoisa katseensa siirtyi pojasta poikaan. Olihan siellä joukossa laiskoja ja lahjattomiakin…, tuo harjastukka käyttää kai pienen leiviskänsä jossakin kaukaisessa sydänmaan pitäjässä, opettaen kykynsä mukaan rahvaalle uskonopin ensi alkeita, joita vailla se todellisuudessa vielä on. Mutta tuo viereinen sinimekko kelpaa jo ehkä kerran jollekin vaikuttavammallekin paikalle, — heissä on kummassakin puhtaan opin siemen itämässä! Pitkäksi aikaa pysähtyi Pietarin katse teinijoukon laidassa seisovaan hoikkaan, kalpeaan, noin kuustoistavuotiseen poikaan. Tämän laihat kasvot olivat vakavat ja rauhalliset, mutta hänen katseensa oli kuin janoovan, — hän näytti sieluunsa nielevän nuoren saarnaajan jokaisen sanan. Silta, joka istui Pietarin vieressä, seurasi ystävänsä iloista katsetta ja jäi hänkin tuota outoa teiniä tuijottamaan. Saarnan loputtua hän Pietarilta kysyi:
— Mistä se on tuo tyynikasvoinen keltatukka, en ole häntä täällä ennen nähnyt?
— Vasta äsken hän onkin tullut kouluumme Viipurista, vastasi Pietari vilkkaasti. — Hän on sieltä mestari Johannes Erasmonpojan oppilaita, toi hyvät suositukset tullessaan. Monta päivää en ole tätä teiniä vielä opettanut, mutta palavan sielun olen hänestä jo löytänyt.
— Mikä on hänen nimensä?
— Mikael. Hän on maalaispoika, itse on hän ottanut "Agricolan" teininimekseen…
— Näetkö, kuinka hänen kalpeat huulensa elävät, kuin toistaakseen saarnaajan sanoja, ihasteli Silta. — Siitä pojasta kasvaa vielä jotakin!
— Siksi sitä vesaa onkin vaalittava, — muista se, Silta, silloinkin, kun minä olen poissa…
Vihkiäiset olivat päättyneet. Esipapit ja kanungit riisuivat hiljaa supatellen sakastissa juhlapukunsa, innostuneiden teinien jäädessä vielä hetkeksi kirkkoon tulikokeensa läpikäyneitä tovereitaan puhuttelemaan. Pitkiin aikoihin ei oltu pappisvihkiäisiä Turussa pidetty, ja ne jättivät nyt syvän vaikutuksen sekä koululaisiin että prelaatteihin. Heistä tuntui, kuin olisi tänään kirkossa tapahtunut jotakin aivan erikoista, kuin olisi siellä nyt auennut joku ennen suljettu ovi, eivätkä he kaikki olleet selvillä siitä, olisiko se ollut avattava vai eikö…
Pietari Särkilahden mieleen oli siitä ovenaukeamasta tulvannut raikas, virkistävä toivo, joka kirkasti hänen mietteitään, kun hän verkkaisin askelin, heikkoa rintaansa säästääkseen, asteli sakastista Kirkkokadulle. Hetkeksi pysähtyi hän kirkon edustaiselle Unikankarin loivalle rinteelle, sillä ensimäiset teiniparvet tulvahtivat juuri ulos kirkon suuresta pääovesta niin sakeina parvina, että ne aivan sulkivat tien. Hänen veljensä Paavali juoksi siihen häntä tervehtimään, vielä kuumenneena äsken päättyneen juhlamessun vaikutuksesta.
— Näin tahdon minäkin kerran messuta ja saarnata, huudahti poika säteilevin silmin.
— Sielusi tuntee jo, mihin me pyrimme, vastasi Pietari iloisena. —
Mutta mihin nyt noin joukolla kiirehditte?
— Kommuuniin, siellä on meillä erojuhla vihityille. Tulethan mukaan,
Pietari?
— Tulen, jos tahdotte…
Paavali juoksi takaisin toveriensa luo ja samassa pysähtyi sakastista varmana astuva tuomiorovastikin odottamaan poikajoukon menoa. Niitä lappoi yhä kirkosta parvi toisensa perästä, — Hannus näytti vallan tuskaisena katsovan, että eikö se lopukaan tuo jono, — jono, josta hän ei enää odottanut mitään hyvää. Niitä tuli vieläkin — onpa sinne kouluun nyt koottukin kokonainen sotajoukko! Ja se on ollut vuosikausia luterilaisen lahkon johdettavana, — varomatonta, varomatonta se on ollut…!
Hannus puisteli päätään poikaparvea katsellessaan. Mutta samassa hän huomasi seisovansa aivan Pietari Särkilahden vieressä…, säpsähti hiukan, mutta rupesi heti juttelemaan äskeisellä rauhallisella ja kylmällä äänellään:
— Oivalsin kyllä äsken kirkossa, miten te, mestari, arvelette luovanne tänne suomalaisen kirkon…, suomenkielisen…
— Niin, tuossa kulkee apujoukkoni, vastasi Pietari, rintansa riemua salaamatta. — Sen avulla on se tapahtuva!
Tuomiorovasti seisoi hetken ikäänkuin jotakin pureskellen ja jatkoi sitten tyynesti:
— Toisella tavalla ja toisenlaiseksi käsitän minä vapaan, suomalaisen kirkon, — sellaiseksi, jommoinen se oli Maunu Tavastin ja setänne, piispa Särkilahden johtaessa Suomen kohtaloita: he eivät yleensä kuunnelleet muiden kuin Rooman isän käskyjä. Mutta myönnän kernaasti, ovelasti olette te omalta kannaltanne tuon asian ajatellut: Kansaan aiotte sen oman kielen avulla istuttaa oppinne, tehdä kirkon suomenkieliseksi ja samaa tietä — luterilaiseksi…
— Ja sitä tietä pyrkiä kansan sydämeen, lausui Pietari täydentäen
Hannuksen sanoja.
— Ei ollenkaan hullusti tuumittu, jatkoi rovasti. — Luotatte noihin poikiin, jotka nyt ovat vaikutuksenne alaiset. Mutta mitä he ovat miehinä, ja mitä kansa heiltä lopulta oppii, se on toki toinen asia.
— Uskon kylvetyn jyvän itävän suomalaistenkin sydämissä…
— Uskotte paljon. Teillä on ollut pieni menestys, mutta muistakaa: Syvällä ovat täällä onneksi katoolisen kirkon vahvat juuret, eikä niitä enää vaalimatta jätetä! — Tuomiorovasti astui askelen Pietaria lähemmäs, katsoi häntä intohimoisesti silmiin, niinkuin silloin kerran hävitetyssä koulutuvassa ja suhkaisi hänen korvaansa: — Taistelua jatketaan, Pietari Särkilahti!
Viimeinen poikaparvi oli jo tupsahtanut alas kirkon rappusilta, ja taas oli katu auki prelaattien kulkea. Hannus kääntyi selin puhetoveriinsa ja laskeutui tyynenä ja kylmänä kuin ainakin, toinen käsi selän takana, alaspäin tuomiorovastin taloon.
— Taistelua jatketaan, toisti Pietari yksin jäätyään. — Vielä olen mukana minäkin, enkä ole yksin!
Hannuksen kiihkoinen uhkaus ei saanut hämmennetyksi Pietarin tänään taas rohkeaa ja toivorikasta mieltä. Hänen korviinsa oli rovastin intohimoisten sanojen takaa kajahtanut jotakin onttoa, — ikäänkuin tuo aina varma Hannus Pietarinpoika ei oikein olisi uskonut omaan uhkaukseensa. Hänet hämmensi ilmeisesti tuo nuori, innokas teiniparvi, joka nyt juuri viritti virren kääntyessään kommuunin portista… Sitä kuuntelemaan pysähtyi tuomiorovasti vieläkin tuokioksi, mutta painui sitten äkkiä suureen pappilaansa.
— Ah, sinä pelkäät nuorta apujoukkoani, huudahti silloin harvakseen astuva, sairas mies. — Niin, epäilemättä tunnet jo sinäkin, Hannus, sielussasi, että tuo joukkoni on voittava!