XXII. JÄÄHYVÄISET.
Taivassalon, halki vievän talvitien varrella oli petäjikön rinnassa kömpelötekoinen, puinen ja jo pahasti halkeillut jumalanäidinkuva, joka katseli lahdelle päin ja ojensi kätensä siunaten merelle. Tätä kautta kulki näet talvitie Suomen ja Ruotsin välillä, ja tästä lahdesta lähdettiin usein kelirikon aikana purjehtimaankin meren yli, kun tahdottiin päästä lyhimmällä laivamatkalla. Siksi olivat matkustajat tämän kuvan luona aina tottuneet toimittamaan viimeisen hartautensa, ennenkuin antautuivat meren pettävälle jäälle taikka sen myrskyihin. Mutta nyt oli kuva jo vanha ja pykinyt, ja sen suojaksi rakennettu lautakatoskin vino ja laho.
Tämän pyhimyskuvan viereisellä kivipaadella istuivat petäjän siimeksessä kuumana kesäpäivänä vuonna 1528 Mikael Karpalainen ja Pietari Silta. He katselivat vakavina ja alakuloisina lahdenpohjaan päin, jonka tyynessä poukamassa kellui suurenlainen venhe puoleksi lasketuin purjein. Lahteen laskeutuvalla rinteellä oli uuteen viljelykseen muokattuja vanhoja peltosarkoja, joissa nyt ruis heilimöi, ja niiden alapuolella oli törmällä tammilehdon suojaama matala puutalo, jonka uudet seinähirret välkähtivät lehvien lomitse. Se oli Tammiston kartano, juuri sama Kirveen suvun vanha sukutila, joka pari vuotta sitten, Naantalin luostarilta peruutettuna, oli joutunut äidinperintönä Pietari Särkilahden haltuun. Ja tuo purjealus, joka törmän alla kellui, oli turkulainen silakkavenhe, jolla Pietari perheineen ja tavaroineen juuri tänään oli muuttanut Taivassaloon. Silta ja Mikko olivat apumiehinä lähteneet sairasta ystäväänsä tälle matkalle saattamaan, mutta nyt oli heidän pian palattava takaisin kaupunkiin.
— Pelkään laivurin jo kiirehtivän, lausui Silta allapäin, viskaten metsään risun, jolla hän miettiessään oli sammalta penkonut.
— Jokohan meidän lie lähdettävä taloon — jäähyväisille?
— Viivytään hetkinen vielä, vastasi Mikko taivuttavasti. — Hän nukahti äsken, merimatkan uuvuttamana, antakaamme hänen levätä…
— Tahdot lykätä eronhetkeä aina hiukkasen, ja se on kuitenkin välttämätön, huoahti Silta. — Niin, niin, tämä hetki ja tämä retki on ehkä elämäni raskain!
— Oletko toivoton, veli? Ehkä hän kuitenkin vielä siitä toipuu…? — Mikko katsoi toveriinsa, ikäänkuin rukoillen häneltä kannatusta omalle heikolle toivollensa.
Mutta Silta puisteli synkästi päätään: — Ei hän toivu. Hän ei usko sitä enää itse, ja silloin saamme mekin lakata toivomasta. Viimeisiin asti koetti Pietari salata voimainsa riutumista, koetti kulkea reippaana koulussa, vaikka jänne oli jo laukeamaisillaan, koetti rohkaista meitä…
— Niin, vihdoin hän tunnusti, että taistelu oli käynyt hänelle ylivoimaiseksi, myönsi Mikko maahan katsellen. — Hän alistui…
Kulunut talvi oli ollut kova "yskätalvi". Kulkutaudintapaisena oli vaikea yskä- ja kuumetauti riehunut koko maassa, ja Turussakin oli se pitänyt tautivuoteella suurta osaa sen asujaimista. Useimmista taloista oli joku perheenjäsen kaatunut, mistä aikuisia, mistä lapsia. Tämä tauti se oli tavannut Pietarinkin ja tehnyt tuhoa hänen heikolle rinnalleen. Pystyssä oli hän kuitenkin koettanut kulkea, hoitanut koulunsa, saarnannut kansalle niinkuin ennenkin, jopa avustanut Turkuun keväällä saapuneen uuden piispankin alkutoimia. Mutta kesän tullen oli hän kuitenkin lopulta taittunut. Viimeisenä toimituksenaan oli hän tuomiokirkossa kastanut Sillan lapsen, mutta kirkosta kotiin palattuaan oli hän kääntynyt tautivuoteelle, ei auttanut enää taistella…
Silloin hän oli tunnustanut hetkensä tulleeksi. Vuoteelta vähän toivuttuaan päätti hän, niinpian kuin jaksoi, vetäytyä töistään ja toimistaan pois maalle. Eikä hän ystäviltään salannut, että hän nyt lähti sinne — kuolemaan!
Silta ja Karpalainen olivat, saatuaan sairaan levolle, lähteneet Tammiston tuvasta kävelemään metsään, lausuakseen sitten levänneelle miehelle jäähyväisensä, ja he odottivat nyt, metsänrintaan istahtaneina, potilaansa heräämistä. Harvakseen he keskustelivat, sillä he tunsivat liian hyvin toistensa ajatukset ja mielialat, tarvitakseen pukea niitä sanoihin. Molempain surumieliset mietteet olivat nyt kuin yhtä rintaa siirtyneet Pietarin keskeytyvään elämäntyöhön.
— Kuka pitää nyt koossa pientä laumaamme? kuiskaili Silta kuin itsekseen. — En siihen kykene minä, et sinä…
— Ei, takatalvi alkaa uskonpuhdistuksen asialle Suomessa, huokasi Mikko. — Sen tietää Pietari parhaiten, juuri siksi hänen virkeä henkensä niin sitkeästi taistelee ruumiin riutumista vastaan. Ja hänen toipumistaan estää juuri se, ettei hän voi sammuttaa polttavaa sisäistä hehkuaan eikä työnjanoaan…
Sillan mietteet kiertelivät yhä autioksi jäävää työmaata:
— Olisipa hän kestänyt edes siksi, kunnes olisi nähty, miten täällä olot vakiintuvat uuden piispan aikana.
— Martti piispa ei ole asiallemme esteenä, vastasi Mikko vilkkaammin. — Hän rakastaa Pietaria ja suree vilpittömästi hänen taittumistaan. Kuulin hänen kerran lausuvan tuomiorovastille vallan nuhtelevasti: "Ei teidän olisi pitänyt niin sokeasti taistella tuota miestä vastaan; olisitte toki edes koettanut ymmärtää hänen intoansa…"
— Mutta takatalvi on edessä sittenkin, jos ei uusi piispa suorastaan käykään hävittämään Pietarin työtä, väitti Silta, yhä vain sammaliin tuijottaen. — Kuka nyt lämmittää joukkoamme? Johan viime talvena, jolloin ei Pietari enää paljon jaksanut mukana liikkua, näkyi kansassa kylmenemisen ja ynseyden oireita. Meitä syytettiin tautiajastakin…, kun ei oltu annettu aneita pyhimyksille eikä ostettu sielumessuja…
— Se on totta: Orvoiksi me jäämme! Pietari yksin kykeni antamaan kansalle uskoa ja intoa… Näissä mietteissä laskeutuivat ystävykset vihdoin verkalleen pienten viljelysten välisiä kujosia pitkin tammilehtoon ja pysähtyivät valkohirsisen talon kupeelle odottamaan sairaan johtajansa heräämistä.
Mutta Pietari Särkilahti ei enää nukkunut. Valveillaan makasi hän tupansa suuressa vuoteessa, koettaen itselleen todistaa, että täällä maaelämän hiljaisuudessa, syrjässä repivistä taisteluista, oli hänen nyt niin rauhaisa levätä jäljelläoleva iltahetkensä. Levätä hyvällä omallatunnolla, käytettyään parhaansa mukaan sen leiviskän, mikä hänelle oli suotu…
Mutta toinen ääni väitteli hänessä itsepäisesti noita todisteluita vastaan:
— Enhän saanut tehtävääni suoritetuksi ja nyt juuri olisi ollut työrupeaman aika! Vasta nyt olisin nousevan oppilasparveni avulla päässyt laajempia sarkoja avaamaan, — ja juuri nyt on minun pellolta poistuttava!
Pietari tunsi kapinoivan äänen ja oli jo tottunut sen kukistamiseen. Hän todisti sen kiittämättömyydeksi ja itsekkyydeksi: Olihan hän saanut olla mukana toki ensi siemeniä kylvämässä. Taistelussa totuuden puolesta kaatuu — polttoroviollakin ja vankilassa — tuhansia ilman tätäkään tyydytystä. Kyllä Jumala löytää raatajat työvainiolleen, ei hän ole riippuvainen yhdestä heikosta ihmisestä, joka vain itse haluaisi mestarina mahtailla…
Mutta tuo itsepäisesti kapinoiva ääni ei ottanut vieläkään vaietakseen. Se alkoi taas:
— Ponnistelinhan kuitenkin rehellisesti, enkä itseni kunniaksi.
Oliko siis työni niin kelvotonta, että se näin oli viskattava pois?
Tunnenhan voimat Suomen kirkossa, jatkajaa ei ole…
Vuoteella lepäävä mies taisteli sitkeästi. Sitä myöten kuin hän oli suurella vaivalla saanut kumotuksi yhden väitteen, nousi sen tilalle aina uusi, joka oli torjuttava sekin, ettei se pääsisi liiaksi paisumaan eikä kasvattamaan ympärilleen uusia, uppiniskaisia itiöitä. Hän sai olla alituisesti varuillaan, nitistääkseen niskat noilta luvattomilta ajatuksilta, ja se häntä rasitti. Mutta voiton hän aina peri, kapinaäänen oli kuitenkin lopulta vaiettava. Pietari todisti näet sille kerta kaikkiaan ja ankarasti, että jos nyt taantumus saavuttaakin opinpuhdistusliikkeen, on silläkin varmasti joku tarkoitus. Ehkäpä hän olikin riehunut liiaksi, ehkä on talttuminen tarpeellinen juuri siksi, että kerran kypsyvä sato voisi päästä sitä voimaperäisemmäksi…
— Mutta sehän oli juuri päämääräni, napisi vieläkin tuo kukistettu ääni. — Miksi en saanut yrittää…?
— Älä kysele, asiasi on vain alistua, nöyrtyä… Raskasta oli näin taistellen tukahdutella oman intonsa polttavaa hehkua. Pietarista tuntui tämä yksinäisten hetkien hiljainen kamppailu usein paljon vaikeammalta kuin ne monet taistelut, jotka hän ulkona elämässä oli kestänyt. Mutta hän käsitti, että hänen nyt oli voitettava kapinoiva itsensä, ja hän toivoi, että hänen toki päivä päivältä kävisi helpommaksi yhä uudelleen saavuttaa se voitto. Hänen herkkä korvansa kuuli ystäväin hiljaa tarinoivan seinän takana, ja hän siirsi kädellään uutimen syrjään, noustakseen vuoteeltaan. Mutta samassa aukeni ovi leivintuvasta, ja hänen valpas vartijansa, Margareeta, tuli häntä auttamaan istualleen.
— Nukahdit, se virkisti sinua, Pietari, puhui hänen pyyleväksi emännäksi pyöristynyt vaimonsa. — Täällä maalla nukutkin hyvin, voimistut…
— Ja pääsen sitten taas palaamaan Turkuun, niinkö? virkkoi Pietari vaimolleen leikkisästi.
— Etpä, sinne en sinua enää laske! Siellä aina ponnistelet, kiivastut ja rasitut — ja tuollaiseksi käyt! Ei, siihen pesään ei enää palata. Jos täällä maalla olisimme pysyneet, olisit vielä terve mies.
— Mutta raivaamatta olisi silloin sekin pieni pälvi, jota olen koettanut korpeen avata…
Margareeta ei tätä väitettä ollut kuuntelevinaan, hän ei yleensä tahtonut tietää sairaan polttavasta työnjanosta. Pihalla odottaneet papit kutsui hän nyt huoneeseen. Heitä tervehtiessään koetti Pietari tekeytyä iloisen ja reippaan näköiseksi, mutta aluksi se ei häneltä nyt ollenkaan onnistunut. Kuin kutistuneena istui hän siinä vuoteensa reunalla, jäsenet terävinä ja tukka takkuisena makuun jäljiltä; ja hänen kasvoillaan, joiden tukevat luut ulkonivat entistä särmikkäämpinä, oli iho vahankeltainen, eikä niitä nyt elvyttänyt silmien välkekään. Vasta kun hän kotvasen oli toveriensa kanssa tarinoinut ja antanut heille vielä eräitä työohjeita, ilmestyi ihon keltaan toki hieman väriä. Palasipa taas säkeniä hänen silmiinsä, kun hän kouluaan kosketteli.
— Enin kaipaan nuoria vesojani, puhui hän lämmöllä. — Ovathan he tosin hyvässä hoidossa sinun, Mikko, heitä vaaliessa, sen tiedän…
— Koetamme jatkaa työtä sinun hengessäsi, Pietari, vastasi Mikko ystäväänsä rauhoitellen, vaikkei voinutkaan salata äänestään soivaa huolta. Mutta Pietari puhui toivehikkaammin:
— Martti-piispakin ymmärtää koulumme merkityksen ja auttaa teitä.
Hän kyllä tietää, mitä uusi aika vaatii, vaikka hän säilyttääkin
ympärillään vanhat, katoliset muodot, — ei hän ole Hannus
Pietarinpojan johdettavissa, jospa ei toisaalta Jaakko Vennänkään!
Siitä siirtyi keskustelu taas kapitulin miehiin ja päivän tapahtumiin. Potilas laskeutui tuvasta päivänpaisteiselle törmälle, johon hänelle oli penkki nostettu, ja siellä kertoivat toverit Pietarille hänen tautiaikansa kuulumisia. He kertoivat, että vihkipiispa jo on lähtenyt Turusta lämpimämpiin maihin, että tuomiorovasti on tyytymätön, kun ei hän piispavanhuksen käsistä ole ohjaksia saanutkaan, ja että Jaakollakin nyt on odotettavissa prelaatinpaikka, sillä arkkipresbyteeri Arvid Lille on vihdoinkin ilmoittanut vetäytyvänsä kapitulista pois.
— Mutta sittenhän on puhdistetun opin asia turvattu, huudahti
Pietari, vielä leikkisäksikin heittäytyen.
— Kunpa sen prelaatinpaikat turvaisivat! huoahti Silta, nyt vasta oikein oivaltaen, mitä Pietari oli tarkoittanut, moittiessaan niin usein kannattajainsa viran janoa ja puhuessaan ulkonaisten voittojen hyödyttömyydestä. Tähän kysymykseen puuttui vielä Pietarikin, heti taas vakavaksi käyneenä:
— Niin, maaperä on muokattava, ennenkuin voidaan toivoa kylvöstä satoa, sehän on ollut ainainen neuvoni ja se on nyt viimeisenikin. Tämä raskas työ jää nyt teidän ja kasvavan apujoukkonne suoritettavaksi. Olisinhan siinä mielelläni ollut mukana… Mutta ei…, älkää säälikö, älkääkä huolehtiko, hiljainen työnne kasvattaa kyllä kerran sadon karustakin maaperästä…
Pietari innostui ja lämpeni puhuessaan, ja silloin häntä aina alkoi ryittää. Margareeta kiiruhti tapansa mukaan hänen luokseen ja koetti samalla kääntää keskustelun arkisempiin asioihin. Turun vierailla ei ole vielä kiirettä lähtemään, vakuutti hän, laivuri vasta aterioi leivintuvassa. Ja hän rupesi hengenmiehille näyttelemään ja kehumaan reheviä kaalintaimiaan. Mutta Pietari laski hellästi kämmenensä huolehtivan naisen käsivarrelle:
— Älä ole levoton, rakas vaimoni! Tänään puhumme koulusta ja kirkosta ystäväimme kanssa, sitten me kahden katselemme täällä kaalinkasvua huomenna ja joka päivä…
Tovereitaan, joiden oli mahdoton haihduttaa kasvoiltaan surunsa ilmettä, hän rohkaisten varoitti masentumasta. Työaikahan on heillä vielä ollut niin lyhyt, muistutti hän, tuskin kuutta vuotta olivat he kotimaassaan opettaneet, ja tulokset kypsyvät vasta pidemmän ajan takaa.
— Tosinhan kuvittelimme kuusi vuotta sitten, kun intoa uhkuvina palasimme Wittenbergistä Suomeen, että omain sydäntemme tulella tuotapikaa uudistaisimme kotoisen kirkkomme ja muuttaisimme ihmismieliin juurtuneet käsitykset… Olimme nuoria silloin, aloitimme miespolvien työtä. Sen varrelta kaatuu kyllä raatajia useampiakin kuin minä…, mutta se työ jatkuu sittenkin. Ja jos nyt jo olemme saaneet metsään kaadetuksi pienen kasken, niin…, ei ystävät, meillä ei ole syytä alakuloisuuteen!
Pietarin ääni oli aluksi ollut hiukan käheä, mutta puhuessa oli se ihmeellisesti kirkastunut ja siihen oli jälleen tullut sen vanha, välittömästi vaikuttava, valoisa kaiku, joka aina tempasi mukaansa ja nytkin rohkaisi sekä hänet itsensä että hänen toverinsa. Tuo hänen valoisa, luottava innostuksensa on häntä viimeisessä taistelussaankin tukeva, päätteli Silta jo tyyntyneemmin, kätkien mieleensä Pietarin sanat kuin kauniiksi perinnökseen. Ja kun laivuri tuokion kuluttua tuli kiirehtimään vieraita venheeseen, silloin ei näistä enää tuntunutkaan niin vaikealta kuin äsken lausua jäähyväisensä jäävälle ystävälleen, — hän oli taas kerran valanut heidän mieliinsä uskallusta ja toivoa.
Mutta Pietari pysähdytti heidät vieläkin hetkeksi, lausuen:
— Palatkaa tuokioksi vielä tupaani, ystävät, niin näytän teille pienen, pienen jälkisäädöksen, jonka sitten, kun aika tulee, saatte täältä hakea ja ottaa hoitoonne…
Hän vei heidät tupaansa perälle, sen korkean, raudoitetun, raskaskantisen arkun luo, jossa hän säilytti kirjansa. Sieltä nosti hän kuin hellävaroen pöydälle kreikkalaisen Uudentestamentin ja Erasmus Rotterdamilaisen siitä toimittaman latinalaisen käännöksen. Niiden viereen nosti hän nahkaisen tupen ja siitä hän kehitti pöydälle tukun papereita, irtonaisia lehtiä, täyteen tai puoleksi kirjoitettuja.
Silta katseli lehtiä, tavaili, luki…
— Olet suomenkieleen tulkinnut osia evankeeliumeista, huudahti hän iloisena.
— Pieniä paloja vain, muutamia vajanaisia yrityksiä…, nekin ovat keskeneräisiä, vastasi Pietari kainosti ja kuin kaipauksella. — Koetin sovittaa kirjoitukseen niitä suomalaisia raamatunlauseita ja puheenparsia, joita saarnoissani käytin…, tämä oli mielityötäni täällä leponi hetkillä…, se oli toinen rakkauteni, koulu oli ensimäinen. Jos mieli evankeelisen opin päästä kansan sydämeen, täytyy suomalaistenkin voida tutustua raamattuun, pappien ensin, sitten muiden. Ystäväni Olavi Pietarinpojan kanssa olimme luvanneet toisillemme, että kääntäisimme evankeeliumit kumpainenkin kotikieliimme…, hän on sen jo Ruotsissa tehnyt, minä hukuin täällä liiaksi päivän pieniin taisteluihin.
Silta selaili mielenkiinnolla kirjoitettuja lehtiä ja kysyi tuokion kuluttua:
— Eikö jätetä näitä Martti-piispalle?
— Ei, sitä eivät tällaiset sirpaleet kannata, ehkä ovat kelpaamattomia nekin. Mutta kun ilmestyy se mies, joka ryhtyy tähän suureen työhön, kenties olisi hänellä näistä yrityksistäni hiukkasen apua.
— Se mies on kai jo joukossamme, ehkä koulumme nuorten teinien parvessa…, taikka ehkä hän viipyy pitempäänkin. Mutta hän tulee varmasti, — katsokaa silloin, kussa se mies on, ja pankaa hänet tähän työhön, joka minulta jäi…
Hetkeksi vaipui Pietarin katse tuijottamaan pientä nahkatuppea, johon hän taas oli kätkenyt paperinsa. Mutta se tuntui samalla tuijottavan jonnekin kauas, kuin pyrkien tunkeutumaan läpi tulevaisuuden etäisten, salattujen hämäräin. Samassa kuitenkin hän jo taas kääntyi toveriensa puoleen, hymähti ja laski kotelon ja kirjat takaisin arkkuun, jonka hän huolellisesti lukitsi.
Enempää puhumatta saattoi Pietari nyt vieraansa pihalle ja lausui siellä, koettaen oikaista vartalonsa suoraksi, heille lyhyet, reippaat hyvästit. Rauhallisina laskeutuivat toverukset rantaan. Kun Silta hetken kuluttua, sillaikaa kun purjeita nostettiin, katseli venheestä törmälle ja näki siellä kuistiin nojautuvan yksinäisen, kumaran miehen, jonka väljäksi käynyttä pappisviittaa tuuli heilutti, silloin valtasi hänet taas avuton autiuden tunne. Hän muisti sen voimanmiehen, jonka selkä oli suora kuin teräsjänne, kun hän kansalle saarnasi, ja joka katseellaan hallitsi ympäristönsä…, tuohonko päättyi siis se kaunis tarina, jonka piti sisältää Suomen valloitus? Katkennut elämäntyö oli siinä hänen edessään…
Venhe läksi lipumaan lahden rantaa pitkin selälle päin. Talo peittyi tammien taa, ja Sillan surullinen katse siirtyi venheen mukana rannikkoa myöten. Pian oltiin sen petäjikön kohdalla, josta talvitie laskeutui jumalanäidin kuvan ohitse rantaan. Ränstyneen puukuvan luona seisoi nyt harmaamekkoinen, liuhupartainen avojalkamies, joka hämmentyneen näköisenä, suu auki, katseli Tammiston pihalle, missä Pietari Särkilahti yksin kumaraisena seisoi… Sillan sydän hytkähti, — sehän on Suupalttu tuo, kerjäläishöperö, pahan ilman liikkuja. Jopa odotti Silta taas kuulevansa sen rääkähtävän, ilkkuvan naurun, joka häntä niin monesti oli vihlaissut, odotti henkeään pidätellen…
Mutta sitä naurua ei kuulunutkaan. Venhe, jonka purjeisiin nyt tuuli tanakammin tarttui, kiiti petäjikön ohi. Siellä istahti harmaamekkoinen kerjäläinen juuri kivipaadelle, vinoon vaipuneen pyhimyspatsaan juurelle, nojasi kyynärpäät polviinsa ja peitti parrakkaat kasvonsa kämmeniinsä. Ja hänen kuihtunut ruumiinsa näytti hiljaa nytkähtelevän.
Niin, todellakin — Suupalttu itki!