I.
SINNEPÄINHÄN ON MINUNKIN MATKANI.
— Siis todellakin aiot lähteä hiihtämään merelle, Antti?
— Eihän sinne majakkaan muuten nyt pääse.
— Mutta tuuli kiihtyy, luuletko jäitten pysyvän paikoillaan?
— En tiedä, mutta eihän tässä epäileminenkään auta…
Tämä keskustelu tapahtui eräänä talviaamuna muutaman Suomenlahden ulkosaaristolaiskylään kuuluvan talon pihalla. Nuori mies korjaili siinä, jo matkapuvussa ja laukku olalla, suksiensa näystimiä juuri hiihtämään lähtiessään. Vanha kalastaja häntä varoitteli lähtemästä; muu talonväki seisoi viluissaan siinä ympärillä. Kaikkien katseet tähtäsivät lumenpeittoiselle selälle: sikermä pieniä, matalapuisia saaria rajoitti siellä näköalan, mutta muutamain lomitse kumotti kumminkin jo rajaton, aava, valkoinen meri. Se oli Suomenlahden ulappa, ja sinne aikoi nyt nuori mies yksin hiihtämään. Hän asetti jo sukset hangelle, otti seinän vierustalta sauvansa, joista toisena oli tukeva tuura, mutta jäi vielä hetkeksi sauvainsa varaan seisomaan. Vakava ilme oli hänen terävässä katseessaan, kun hän tuokioksi pyörähti tuuleen päin, joka heilutti pihalla seisovain naisten hameitten liepeitä ja leyhytti vanhan kalastajan partaa.
Kalastaja seurasi lähtevän liikettä silmillään ja varoitti vieläkin:
— Tällä tuulella on voimaa siellä ulkona selällä. Pauketta sieltä jo on kuulunut, jää on äännellyt sillä äänellä, joka sillä on, kun se rupeaa elämään.
Antti ei vastannut, liikahtamatta seisoi. Hän oli pari päivää sitten lähtenyt kotoaan, kaukana meressä olevasta Somerin saaresta mantereelle. Somerissa hän oli majakan vahtina, ja siellä oli hän, niinkuin muukin majakkaväki, ollut vankina koko talven joulun alta asti, jolloin sinne viimeiset talvimuonat oli tuotu. Tavallisuuden mukaan meri oli nytkin kevättalveen asti ollut Somerin ympärillä jäätön ja vapaa — tämä osa Suomenlahtea menee harvoin umpinaiseen jäähän, — mutta nyt maaliskuulla meri oli kovien pakkasten ja tyynten ilmain aikana täälläkin jäätynyt vahvaksi. Silloin oli Antille tullut asiaa mantereelle. Hänen nuori vaimonsa oli sairastunut eivätkä riittäneet siihen tautiin majakkaväen vanhat taidot ja kotilääkkeet. Meren jäädyttyä Antti oli senvuoksi päättänyt lähteä hiihtämään mantereelle, lääkäriä puhuttelemaan ja lääkkeitä saamaan. Tällaisen retken hän oli tehnyt ennenkin — vaikk'ei yksin — oli hiihtänyt tuon viiden peninkulman meritaipaleen mantereelle, jota ei majakkaan kumottanutkaan, ja taas takaisin, ja hyvin oli käynyt. Pahin vaara siinä uhkasi, jos nousisi myrsky ja jää lähtisi liikkeelle, siten katkaisten paluutien. Mutta Antti uskalsi senkin uhan, lähti yksin matkalle, ja hyvin hän mantereelle saapuikin. Nyt hän oli palaamassa saareen, yön hän oli levännyt saariston viimeisessä talossa, ja nyt olisi ollut painuttava merelle.
Tekeekö se nyt juuri pahimmoilleen hänelle sittenkin tenän? Tuuli, tuo nukkuvan aavikon vaarallinen herättäjä, kohisi kumeasti saaren matalassa petäjikössä ja vinkui lakeutta pitkin. Vielä oli taivas sees, hattaroina vain liikkuivat pilvet, tuiskua ei toki tarvinnut pelätä. Mutta kestikö jää paikoillaan vai saiko myrsky sen revityksi irti ja ajetuksi kulkusalle…?
Sitä ajatteli nuori mies sauvoihinsa nojaten ja tähystellen kohti talven harmajata taivaanrantaa. Pitäisikö totella varoittajain neuvoa ja jäädä taloon tyyntä odottamaan…? Siitä tulisi pitkä odotus, tukala odotus. Ja ehkäpä juuri sillä välin, päivän tai parin perästä vasta, jää todellakin irtautuisi — silloin hän joutuisi sinne viikoiksi viipymään, kenties kuukausiksi, — heti lähtien olisi ehkä hyvin ehtinyt kotiin. Ei, Antilla ei ollut lupaa olla niin kauan poissa majakasta, eikä hän voinut olla. Siellä saarimajassa odottaa sairas vaimo miestään, odottaa tuskallisena, pelko sydämessään, pahin pelko siitä, miten yksinäisen hiihtäjän käy. Se huoli riuduttaisi potevan viimeiset voimat, jos ei miestä kotiin rupeaisi kuulumaan, jos puhe leviäisi, että liekö eksynyt tai halkeamaan uponnut…
— Ei auta odottaa, matkalle täytyy painua.
Sen hän virkkoi ikäänkuin vastaukseksi vanhalle kalastajalle, vaikk'ei hän, omiin mietteisiinsä kun oli vaipunut, tätä ollut ehtinyt paljon kuuntelemaan.
— Sittenkin? lausui kalastaja.
— Niin, tuuli kiihtyy, sen edestä pois.
— Tuuli kiihtyy! Kun olisi se Jussi edes kotiin ehtinyt, hän toki olisi sinua lähtenyt edes ulkoluotojen yli saattamaan.
— Kiitos, en ehdi nyt häntä odottaa. Hyvästi.
Ja hän nyökäytti jäähyväiset talon väelle, työnsi suksensa solumaan alas saaren loivaa rinnettä ja käänsi ne jäälle ehdittyään etelää kohden, suoraan merelle. Ja verkalleen mutta varmasti, taakseen vilkumatta, hän viiletti sitä luotosikermää kohti, joka kehyksenä rajoitti näköalan merelle päin. Saarelaiset jäivät vielä hetkeksi törmälle hänen jälkeensä katsomaan, seisoivat siinä vakavina ja liikkumattomina sanaakaan puhumatta, tuulen repiessä naisten helmoja ja vanhan kalastajan tuuheaa partaa. Siinä seisoivat, kunnes hiihtäjä luotojen yli ehti ja niiden taa hävisi, — suora latu jäi vain merkitsemään hänen tietään. Silloin he kääntyivät ja palasivat tupaan.
* * * * *
Mutta kauan he eivät olleet ehtineet tuvassa olla, kun jo talon nuori kotivävy, Jussi, joka aamutuimaan oli käynyt pyydyksillään, saapui kotiin.
— Jää repeilee koillisen kulmalla, hän kertoi ensi sanoikseen. —
Railoja näkyi jo siellä päin.
Tuvassa olijat säpsähtivät. Siis oli jo tapahtunut tai tapahtumaisillaan se, mistä he juuri nuoren majakkamiehen kanssa olivat puhuneet.
— Ja Antti lähti juur'ikään hiihtämään Someriin, virkkoi vanha kalastaja miltei valitellen.
— Merelle… onko hän jo matkalla?
— Äsken hiihti ulkoluotojen poikki.
Jussi oli karahtanut pystyyn. Joku naisväestä koetti selittää:
— Mutta kenties hänellä jo oli railo vastassa, ehkei hän ehtinytkään merijäälle.
— Ehti se, etelämpää ei ollut vielä jää irti. Mutta nyt se kai jo on — parahiksi ehti mies kulkevalle lautalle.
— Eikä luultavasti tiedä siitä itse mitään.
— Mutta hänelle on siitä tieto vietävä, — vielä on aikaa.
Nuori mies oli jo ehtinyt riisua saappaansa, mutta nopeasti hän ne taas riuhtaisi jalkaansa, kiinnitti vyön turkkinsa ympäri ja hiihti jo seuraavassa tuokiossa rinnettä alas Antin äskeistä latua myöten.
— Saatko yksin veneen vesille? huusi vanha kalastaja vielä hänen jälkeensä.
— Täytyy saada, vastasi Jussi porhaltaen jo kaukana selällä. Vinhasti hän potki etukumarassa, ja lumi tuiskusi sauvain sommista.
Hetkinen kului, eikä häntä enää näkynyt. Tuvan väki oli taas rientänyt törmälle hänenkin lähtöään katsomaan. Siinä he taas seisoivat, vakavina kuin äsken, sanaakaan puhumatta, itsekseen vain kysellen, miten käy autettavalle, miten auttajalle.
* * * * *
Railo oli edessä, kun Jussi ehti ulkoluodon merenpuoleiselle rannalle; jyrkästi oli siinä edeltähiihtäjän latu katkennut. Mutta kaukana jäälakeudella, joka verkalleen eteni rannasta, näkyi mies tanakasti hiihtävän eteenpäin, hiihtävän taakseen katselematta, — eikä yltänyt sinne ääni.
Saaristolaisilla oli talvikalastustaan varten ulkoluodoilla veneitä, ja yhteen niistä Jussi viskasi suksensa. Ja nuoruutensa koko voimalla hän kävi työntämään raskasta venettä alas kalliolta; jyskyen ja rytisten se solui jäätikköä alas ja solahti kohisten railoon, joka tummana ja kylmää huokuvana siinä avautui. Railo ei vielä ollut leveä, se oli kai kohta Antin hiihdettyä haljennut. Hiljaa eteni suuri merijää, sitä ei ollut vaikea tavoittaa. Rivakasti Jussi tempoi airoista, vaahtona pärskyi jääkylmä aalto keulan edestä. Mutta mies eteni jäälautallakin yhä kauemmas, mustana pilkkuna hän vain enää näkyi aavikolla. Jännittäen voimansa soutaja kiskaisi jäälautalle veneensä, sivalsi siitä suksensa ja rupesi taas jatkamaan äskeistä vinhaa hiihtoaan Antin latua pitkin. Vähitellen lyheni välimatka, Jussi koetti huutaa, mutta ääni ei tavannut vieläkään edeltähiihtäjää. Hän paransi yhä vauhtiaan, taas lyheni välimatka, ja jo kuuli hiihtävä mies myötätuuleen jäljestään huudon. Hän kääntyi, pysähtyi, tunsi tulijan ja älysi samassa, mitä oli tapahtunut. Hän oivalsi asemansa ja tiesi, että Jussi oman henkensä uhalla oli rientänyt häntä pelastamaan. Mutta hän ei silti lähtenyt hiihtämään takaisin.
Hänen merijäälle ehdittyään ja rajatonta avaruutta kohti ponnistaessaan koti-ikävä oli yhä kiihtynyt. Hän oli laskenut, että tällä kelillä ja tällä myötäisellä hän kolmessa, neljässä tunnissa hiihtää kotiinsa. Ja hän oli kuvitellut majakkamökkiin saapumistaan, sairaan vaimonsa luo, jolle hän toi lohdutusta tulollaan ja lääkkeitä laukussaan; hän oli nähnyt kotiväen kirkkaan ilon ja tuntenut kaikkien turvallisuudentunteen. Nytkö tämä kaikki olisi katkaistava, nytkö palattava takaisin railon taa mantereelle, odottamaan kuukausiksi tilaisuutta päästä kotiin majakkaan. Parin tunnin matka vain ehkä enää oli jäljellä…
Ei. Sillä välin kun Jussi hiljaisemmalla vauhdilla läheni, rupesi Antti tuuralla takomaan avantoa jäähän. Hän tahtoi saada varmuuden siitä, mihin päin lautta kulki, kaiken huomionsa hän nyt kiinnitti siihen, tarkaten kompassin ja virran avulla kulkevan lautan suuntaa.
Jo vihdoinkin Jussi ehti läähättäen perille. Turkki oli auki, hiki valui karvalakin alta.
— Jää on irti, hän huusi hengästyneenä. — Minulla on vene, joudu, palaa saareen!
— Maltahan…
— Mutta tule jo. Railo levenee levenemistään.
— Maltahan, tarkastan tässä, mihin päin jää kulkee.
— Selällehän se kulkee, tiedäthän sen, suoraan selälle.
Antti oikaisihe verkalleen avantoon tähystämästä.
— Suoraan selälle, niin tekee. Mutta sinnehän on minunkin matkani, jää kulkee kohdastaan Somerin rantaa kohden.
Jussin silmät suurenivat, hän mykistyi tuokioksi.
— Mitä, aiotko jäädä yksin liikkuvalle jäälautalle?
— Aion hiihtää eteenpäin, majakkaa kohden.
— Mutta jäähän on irti.
— Siksi se viekin minut kotiini. Hiihdän eteläistä jääreunaa kohden, silloin tapaan kiintojään… Suuri kiitos sinulle, Jussi, hyvästä yrityksestäsi, ison vaivan näit minun vuokseni. Mutta palaa sinä takaisin, ennenkuin lautta liian kauas kulkeutuu, — kenties minä olen yhtä pian kotonani kuin sinä.
Mutta Jussi ei tahtonut häntä jättää.
— Sinullahan ei ole venettäkään.
— Ei ole, mutta on sukset.
— Entäpä jos tuuli kääntyy, käännähtää vain vähän idän puolelle.
Lautta vie sinut ohi Somerin, vie Inkerin rannalle tai hiiteen asti
Itämerelle. Taikka se särkyy ulkoluotoihin, katso, myrsky kiihtyy, jää
murskautuu kappaleiksi, — ajattele toki, Antti!
Omituinen kiilto oli nuoren miehen silmässä, kun hän vastasi:
— Olen sitä jo ajatellut. Lautta voi kääntyä, sata muuta vaaraa voi olla tarjolla. Mutta minä haluan nyt päästä kotiin. Katso virtaa avannosta, me huristamme hyvää vauhtia Someria kohden. Minun täytyy vain kiirehtiä lautan etelärannalle, että sieltä heti pääsen maihin hyppäämään, kun lautta kohti laskee. Hyvästi, Jussi, nyt ei joudeta enää miettimään. Kiirehdi sinäkin veneellesi — kiitos vain!
Hän puristi avun tarjoajan kättä ja viiletti jo seuraavassa tuokiossa täyttä vauhtia etelään päin, kohti ääretöntä aavaa tuntematonta, ponnisti vinhemmin kuin äsken ja taakseen katsomatta. Edessä autio, harmaja taivaanranta, niin toivoton ja rajaton, mutta hiihtäjä toivoi sittenkin siitä kohta majakan tornin ja Somerin kunnaiden kuultavan. Hän toivoi kotoisen rannan ehtivän vastaan, ennenkuin tuuli kääntyy, hän toivoi ja ponnisti. —
Yksin seisoi avannon luona Jussi vielä kotvasen ja katseli ääneti poistuvaa. Hän puisteli päätään, mutta ihailua oli samalla hänen katseessaan. Se on uskaliasta matkaa tuo, sattumaksi se on luettava, jos lautta retkellään tapaa juuri tuon pienen selällisen saaren eikä kulje siitä oikealle eikä vasemmalle surmaksi yksinäiselle hiihtäjälle. Pitää siinä olla mieltä miehen rinnassa, mutta kun on uskallusta, ehkä on silloin onneakin…
Mutta hän muisti jo omankin kohtansa, käänsi suksensa pohjoiseen päin ja lähti hiihtämään, pyrkimään veneelleen. Hidasta oli hiihto vastatuuleen, kauan kesti railolle päästä, ja tämä oli jo kasvanut suureksi seläksi, kun Jussi ehti veneelleen. Vielä hitaampaa oli soutaminen vastaiseen jäätyneillä airoilla. Mutta Jussi ajatteli, että tässä on toki mies matkansa määrääjänä, mantereen ranta on edessä, se ei jää oikealle eikä vasemmalle…
Soutaessaan Jussi hievahtamatta seurasi katseellaan sitä pientä mustaa pilkkua, joka tuolla kaukana etenevällä jäälautalla häämötti ja kävi yhä hämärämmäksi talvipäivän harmaassa. Kohta ei näkynyt enää hämärää pilkkuakaan, mutta yhä tähtäsi sinne soutajan katse. Hän kiskoi vastaiseen kauan ja raskaasti, mutta väsymystä hän ei tuntenut, hänen ajatuksensa olivat kiintyneet yhteen ainoaan kysymykseen:
— Tapaako jäälautta Somerin pienen saaren Suomenlahden selällä vai kulkeutuuko se myrskyn mukana särkymään vieraille luodoille? — Vasta kun kevät ehtii ja majakkaväki veneineen saapuu mantereelta muonaa hakemaan, vasta silloin sen varmasti tietää.