II.
SATU SÄRMÄISESTÄ RANTAKALLIOSTA.
Mantereen puolella oli Hannukselan isännällä maansa ja talonsa, mutta hän oli kumminkin vuosien varrella ostanut itselleen muutamia saariakin, vieläpä aivan uloimmaisesta meren saaristosta. Sitä naapurit olivat usein naureskelleet, sillä hyödyttömäthän hänelle nuo saaret olivat, ajan haaskausta se vain oli, kun niissä täytyi käydä lampaita keritsemässä tai heinää tekemässä. Mutta Hannuksela piti tässä asiassa oman päänsä eikä välittänyt naapurien väitteistä. Joka kevät hän lähetti lampaat saareen ja haetti ne taas syksyllä. Mutta sydänkesällä, kun heinät olivat kotinurmilta tallessa, silloin hän teki aina koko väkensä kera suuren retken ulkosaariinsa, sinne heinää tekemään, marjoja poimimaan ja kalastamaan. Siellä oli saunan pahanen, jossa silloin pari päivää, väliin useampiakin, yhteen mittaan asuttiin, — kotoa hoiti sen ajan jonkun palvelijan kanssa emäntä, joka ei koskaan saariin lähtenyt.
Mieluinen retkihän se oli varsinkin nuorelle väelle, mutta enin siihen oli kumminkin isäntä itse innostunut. Hän valmisteli sitä jo viikkokausia, ja viimeiset päivät ennen lähtöä hän oli melkein rauhaton, niin hän sinne ikävöi. Ja kun rannassa tavaroita veneisiin kerättiin, silloin hän oli vilkkaimmillaan, komenteli kuin päällikkö joukkoaan ja istahti vihdoin melkein juhlallisena, silmä terävänä ja jäsenet jäntevinä, peräsimeen, ohjaten suurta venettään tarkasti ja varmasti aallokon halki ja luotojen lomitse.
Tämä hänen intonsa merelle ja saariston rakkautensa selitettiin johtuvan hänen entisestä ammatistaan — hän oli näet nuorempana ollut merimies, palvellut halkojahdissa, joka kuljetti puita Pietariin. Oli hän vihdoin itsekin aluksen omistanut. Se oli ollut niihin aikoihin, jolloin kotiviinanpoltto Suomessa äsken oli lopetettu ja jolloin kaikkiin rannikkoseutuihin salaa tuotiin Inkerin puolelta viinaa paljon. Nuo halkojahdit sitä juuri kuljettivat ja niitä tulliveneet vainosivat. Vielä kertovat vanhat miehet Hannukselankin olleen erittäin rohkean ja kekseliään noita luvattomia lasteja tuodessaan, — sitä ei silloin pidetty rikoksena eikä minään, mies vain sitä uljaampi, ken nokkelimmin osasi vartijat välttää ja eksyttää. Mutta hän oli sitten, vielä nuorena miehenä, lopettanut tämän levottoman elinkeinon, mennyt naimisiin, asettunut maanviljelijäksi mantereelle, raivannut peltoa ja kuivannut soita ja kasvattanut ympärilleen taajan lapsilauman, jonka nuoret vesat nyt vuorostaan hänen ympärillänsä ylenivät. Mutta vaikka hän näin kolmen vuosikymmenen kuluessa oli jo aivan maatunut, hänessä eli vielä pohjalla vankka meren rakkaus, ja se hänet vuosittain veti näille saaristoretkilleen, — niin syystä pääteltiin.
Ukko näyttikin veneessä heti karkenevan ja nuortuvan. Mutta sinne ulommaiseen saunasaareen kerran päästyään hän oli luonteeltansa taas hiljainen ja sävyisä, olipa melkein tavallista hiljaisempi ja umpimielisempi. Hän antoi väkensä vapaasti hoitaa itsensä ja työnsä, joskus hän vain neuvoi tytöille marjapaikkoja ja pojille verkkomataloita, mutta itse hän ei koskaan lähtenyt mukaan. Yksikseen hän käveli saaren alavia, meren huuhtomia rantoja pitkin tai kapusi korkeille kallioille, joita vastaan laine loiskui, eikä tehnyt sen enempää. Siihen kuluivat häneltä päivät; väliin hän lepäili tasaisilla rantapaasilla päivän paahteessa, saattoi tuokioksi nukahtaakin sammalelle jonkin tuulen matalaksi tuiverruttaman petäjän siimekseen, mutta nousi kohta taas jatkamaan yksinäistä vaellustaan. Ateriain ajoiksi hän ilmestyi saunalle, kehui kalakeittoa ja vetäytyi illallisen syötyään aikaiseen nukkumaan. Mutta ennenkuin kukaan heräsi, kenties jo heti puolenyön jälkeen, hän nousi, käveli saaren uloimmaiselle, korkeimmalle kallionnokalle ja istahti siihen katselemaan, kun aurinko verkalleen nousi meren sylistä ja tuuli ulapalla vähitellen heräili. Siinä hän istui tuntikausia, liikahduttamatta jäsentäkään, päätään kääntämättä.
— Suolainen meri-ilma vahvistaa vanhaa miestä, hän virkkoi selitykseksi niille, jotka uteliaina katselivat hänen laskeutumistaan kallioilta. — Tämä merituuli vaikuttaa, että pysyn terveenä koko vuoden, se on nähkääs minulle nuoruuden tuoksua.
Niin hän kehui, ja kernaastihan se uskottiin. Mutta pojat iskivät silmää toisilleen, sillä he tiesivät vähän tarkemminkin, miksi isäukko juuri sillä kalliolla rakasti merituulta hengittää. Mutta he virkkoivat vain:
— Virkistäähän tämä meri meitäkin, mantereen lapsia, saatikka sitten vanhaa merimiestä.
Niin kuluivat päivät saaressa. Olipa paistetta tai sadetta tai myrskyä, se oli hänelle yhdentekevää, rantaretkensä hän silti säännöllisesti teki. Ja kun poislähdön hetki läheni, kun marja-astiat olivat täydet ja verkot otettiin vedestä ja toiset jo hätäilivät pois mantereelle, silloin ukko keksi aina jonkin verukkeen, joka pakotti heidät viipymään saaressa vielä seuraavaan aamuun. Ja sen yön hän vietti melkein kokonaan ulkona, istuen merenpuoleisella kallionkielekkeellä, ja vasta lähtövalmiiseen veneeseen hän sieltä saapui.
Mutta paluumatkalla, saaresta lähdettyä, hän taas oli entisellään, toimelias ja puhelias isäntämies, rauhallinen ja varma. Ohjatessaan taas venettään noiden monien saarien lomitse mantereelle päin hän kertoi usein seuralaisilleen yhtä ja toista merimiesajoiltaan ja retkiltään, kertoi katkonaisia muistoja, jotka liittyivät mikä mihinkin ohikuljettavaan luotoon taikka etäämpää siintävään saaren poukamaan.
— Tuolta karilta pelastimme kerran kolme ihmishenkeä. Venäläinen parkki oli siihen myrskyssä ajautunut ja särkynyt säpäleiksi. Keulaa oli vain enää vähän veden päällä, kun me tästä ohi purjehtiessamme kuulimme hätääntyneiden huudot ja korjasimme heidät jahtiimme.
Jos joku kyseli, sai hän kuulla tarkemmankin ja vilkkaan esityksen tuosta haaksirikosta.
— Tähän salmeen ampui englantilainen sota-alus upoksiin kolme kivilaivaa, — siksi tässä nyt vielä väylä kiertää ison mutkan.
Sotamuistoja englantilaisen käynnistä hänellä oli paljon; niihin jos takerruttiin, tarinaa kesti ihan katkeamatta koko paluumatkan.
— Noiden saarien välissä on kapea, mutta syvä salmi. Siinä sitä on monesti hätäsatamaa pidetty, väliin monta päivääkin, niin että loppui leipä ja juomavesi. Mutta hengissäpähän sieltä aina sentään tultiin.
Tällaisia muistoja vanhus tavallisesti kertoi kotimatkoilla, vaikeni hetkeksi ja kertoi taas. Mutta jonkin kerran, kun veneessä sattui istumaan vain hänen omia lapsiaan ja hän oli tavallista avoimemmalla tuulella, hän ohjasi ulkosaaren valkamasta lähdettäessä veneen kulkemaan mutkan kautta saaren ympäri ja käski soutajain pysähtyä tuokioksi sen jylhän, korkean, särmikkään kallioniemen kohdalle, joka siitä pistihe ulos mereen. Silloin hän viittasi noita teräviä, pystyjä kallionsärmiä kohti, joihin aalto heikoimmallakin tuulella pärskyen särkyi, ja virkkoi:
— Tuossa se on pojat se hautakallio. Noita särmiä vastaan minun viimeinen jahtini särkyi — ei jäänyt muistoksi nuoran päätä, ei laudan säpälettä. Kaikki vei meri, minut vain sylkäisi maihin.
Ääneti ja hartaana nuori väki kuunteli veneessä. Kukaan ei kysellyt mitään — he tiesivät, että silloin voi ukko heittää vastaamatta ja suuttua —, mutta kysyviä olivat kaikkien katseet, ikäänkuin olisivat tarkempaa kertomusta pyytäneet. Se oli sama rantakallio, jonka harjalla vanhus aina yksin aamuyöt liikkumatta istuskeli merta tähystellen ja sen sointuja kuunnellen, sen tiesivät veneessä istujat, tiesivät, että hän siinä hautoi menneitä, raskaita muistoja. He janosivat saada tietää kaikki, kuulla yksityiskohtia myöten tuon kamalan yön jännittävän tarinan. Mutta he vaikenivat, ja kotvan kuluttua ukko jatkoikin.
— Tuohon halkeamaan, tuohon rotkoon minut hyökyaalto viskasi, siihen räjäytti luuni, että luulin niiden kappaleina olevan — tuohon, katsokaa, pojat. Siitä vihdoin itseni tapasin ja ryömin kalliolle — siinä on merielämäni loppuraja. Tuo kallio voisi olla minunkin hautapatsaani — ihme on, ettei ole —, mutta kahden muun hautahan sen juurella on.
Hetkisen ukko istui mietteissään; pojat jo pelkäsivät, että hän jättäisi kertomuksensa siihen. Mutta hän oli nyt tarinatuulella.
— Palasimme Narvasta — Aatu-veljeni ja laivamies Timo. Minä olin silloin jo päättänyt sen syksyn perästä luopua merimiehen ammatista, olin kihloissa ja olin hieroskellut sen maatilan kauppaa, jonka sitten ensiksi ostinkin, — olimme Aatun kanssa jo sen verran varoja keränneet, että velatta sen sain. Puhalsi vinha läntinen, kun Narvasta lähdettiin, mutta emmepä malttaneet sen tyyntymistä odottaa, minullakin oli ikävä morsiameni luo ja häitä hommaamaan. Ja hyvinpä tunsimme meren kaikki konstit sekä vankan laivamme, varmasti siitä olisimme myrskyltä satamaan suoriutuneet, ellei ilma keskellä päivää yht'äkkiä olisi käynyt niin pimeäksi, etten sen vertaa ole ennen enkä jälkeen tavannut. Sen pimeän toi musta ukkospilvi, taivas ja meri sekautuivat toisiinsa, sade valui virtana, oli mahdotonta osata väylän kohdalle. Meidän oli sen vuoksi pakko pysytteleidä ulapalla, saariston edustalla, ja siinä luovimme reivatuin purjein edestakaisin koko sen illan ja puolen seuraavaa yötä. Raskasta työtä oli purjeiden hoitaminen, kun alituiseen käännettiin; Timo ja minä niitä iltayöstä hoitelimme ja Aatu oli perässä. Liekö tuokioksi väsyneenä torkahtanut perämies vai muutenko hän erehtyi maan läheisyydestä, en tiedä, yht'äkkiä näin vain edessäni yön pimeästä aaltojen keskitse noita samaisia särmikkäitä kallionhuippuja, ja jo seuraavassa tuokiossa laiva tärähti niin voimakkaasti pohjakallioon, että minä viskausin monen sylen päähän mereen. Timo lienee sotkeutunut nuoriin ja upposi laivan kera — se pirstoutui samassa, en nähnyt muuta kuin silmänräpäyksen ajan kaatuvia mastoja ja putoavia purjeita, ja taas oli kaikki pimeää. Veljeni, Aatu, — niin hänen hautansa on myös tässä…
Kertojan ajatus levähti. Se lähti hetken kuluttua kulkemaan toisesta paikasta.
— Siinä ei ole hyvin syvää ihan tuossa kallion juurella, tyynellä näkee kirkkaasti pohjan. Koetin kerran pohjasta sukeltamalla hakea, löytyisikö siitä mitään perua laivastamme, mitään muistoa vainajista, — löysin muutamasta kiven kolosta samovaarin kannen, se on minulla vieläkin tallella.
— Niin, tässä kalliolla ja rinteellä vietin sitten märkänä ja ruhjoutuneena päivän, kunnes vihdoin sain huudetuksi ohipurjehtivan saarelaisen avukseni. Miltä tuntui, sitä en osaa selittää — siihen vain merimiesammattini iäksi jäi. — Mutta soutakaa jo, pojat, soutakaa kotiin päin…
Pojat eivät kyselleet enempää, vaikka olisi mielikin tehnyt. He rupesivat ääneti soutamaan kotiin päin, mutta heidän ajatuksissaan ja mielikuvituksissaan eli edelleen tuo kamala haaksirikon yö synkkine tapauksineen, he näkivät kauan edessään särmäiset kalliot ja kaatuvat mastot ja nielevän hyrskyn. Ja he ymmärsivät, miksi vanhus aina niin hartaana ja vakavana vietti pitkät, yksinäiset hetkensä rantakallion laella.
Kotiin tultuaan he siitä usein keskenään puhuivat. Ja kerran heissä heräsi tuuma pystyttää ukon tietämättä paasi tuohon särmäisen kallion laelle, isänsä pelastuksen ja setänsä haudan muistoksi. He kertoivat silloin äidilleenkin noista aikeistaan, mutta useammin he sitä eivät enää tehneet eivätkä äitinsä kuullen koko asiata kosketelleet. Sillä äiti oli säpsähtänyt heidän ehdotustaan, oli kalvennut ja huudahtanut:
— Mitä, puhutteko siitä haaksirikon paikasta, — siitä älkää koskaan enää puhuko, se on kamala kallio.
— Mutta pelastuksen muistoksi, äiti, — olivat lapset vielä inttäneet.
— Ei, en tahdo sitä muistaa, en tahdo sitä paikkaa koskaan nähdä.
Siihen se ehdotus raukesi. Sillä hyvinhän pojat saattoivat ymmärtää, että heidän äitiinsä tuo haaksirikon tapaus, jossa hänen silloisen sulhonsa henki oli ollut viskelevän aallon varassa, oli niin järkyttävästi vaikuttanut, että hän vieläkin kammoksui koko saarta ja varsinkin sen surmakalliota. Siksi äiti ei koskaan lähtenyt mukaan saariretkille, siksi hän ei tahtonut kuulla puhuttavan koko tapauksesta eikä sitä muistaa, se vieläkin häntä pyörrytti. Mutta tuo äidin kammo oli antanut aihetta vielä toiseenkin toisintoon, josta pojat joskus kylillä olivat kuulleet kerrottavan ja joka itsepintaisesti ja häiritsevästi pyöri heidän mielissään. Se oli aivan tarpeeton ja joutava selitys, mielikuvituksen turha luoma, mutta uskottavana sitä akat aikoinaan olivat puhuneet.
He olivat kertoneet äidin tuskan ja kauhun muka olevan kotoisin joistakin sanoista, joita hänen miehensä avioliiton ensi aikoina unissaan oli puhunut. Ne sanat olivat koskeneet Aatu-setää.
— "Hän kelluu tuossa aallon päällä, soutaa merta sulin käsin, painuu ja nousee" — niin oli Hannuksela muka unissaan kuvaillut. — "Jo viskaa aalto Aatunkin kalliota vastaan, hän tärähtää rotkon reunaan, ojentaa minulle kätensä apua anoen… Käteni ulottuisi, mutta en sitä ojenna… Ja hyökyaalto palaa paadelta, se tempaa taas mukanaan veljeni, hän ojentaa vielä kätensä, soluu ja vaipuu…"
Oliko ukko joskus unissaan sellaista puhunut, oliko äiti kauhuissaan siitä muille kertonut, siitäpä oli enää mahdoton saada selvää. Sillä äiti ei tahtonut kosketella koko asiaa, ja isältä ei voinut kysellä. Mutta jospa olikin puhunut, se oli tietenkin tapahtunut sen tärisyttävän muiston painosta, jonka haaksirikko yö oli pelastuneen mieleen jättänyt, luoden siihen unissakin monenlaisia kauhun kuvia. Ne olivat joka tapauksessa mielikuvituksen tuotteita nuo jutut, päättelivät pojat, eivätkä mitään muuta.
Mutta kylän akoilla oli ollut siitä omat arvelunsa ja selityksensä.
— Veljensä surmaan hylkäsi, siitä nyt omatunto soimaa, siitä on rauhaton hänen yönsä, ja siitä on emännällä kauhu ja tuska, niin kertoivat akat. Ja he tiesivät senkin, miksi Hannuksela oli ollut hukkuvalle veljelleen kättään ojentamatta.
— Yhteiset oli heillä varat, salakuljetuksella ne olivat yhdessä ansainneet. Veljenkin osa jäi nyt pelastuneen hyväksi, siten sai talon ja tavarat.
Ja siksi nousee muka tuskan hiki emännän ohimoille, kun haaksirikkoa mainitaan, hän muistaa silloin rikoksen, joka on heidän onnensa pohjana, mutta jota hän ei koskaan ole uskaltanut mieheltään tarkemmin udella. Ja siksi käy isännän mieli aina sydänkesällä niin rauhattomaksi, siksi hänen on pakko vuosittain käydä haaksirikkosaarella ja surmakalliolla. Se on sovittamaton rikos, joka hänet kiinnittää yökausiksi istumaan särmäisen rantakallion harjalle, josta hän vieläkin näkee tuon apua pyytämään ojennetun veljensä käden aalloista. Siellä käydään äänettömiä käräjiä, sillä rikos ei jätä tekijäänsä rauhaan, se vaatii vuosittain tilinsä.
Nämä olivat akkojen puheita, mutta syvälle ne olivat painuneet nuorten mieliin, ja kylmä väristys kävi pitkin selkäpiitä, aina kun he yösydännä, isän ulkona ollessa, ajattelivat tuota omantunnon taistelua, joka mahtoi riehua äänettömällä kalliolla. Ja he olivat silloin varmat, että synkkä salaisuus kätkeytyy kallion juurella hyrskyviin aaltoihin.
Mutta kun he päivän noustua ajattelivat tarkemmin, niin he nauroivat noille akkojen jutuille, ja ne häipyivät kuin utukuvat heidän mielestään. Ja paluumatkalla, kun he istuivat veneessä ja kuuntelivat isänsä kertomusta, kun he kohottivat päänsä ja katsoivat vanhusta, joka siinä istui varmana ja rauhallisena peräsimessä, silloin he halveksivat akkoja. Ei mikään salarikos voi kalvaa tuon oikeamielisen vanhuksen omaatuntoa, se on aivan mahdotonta. Ja mitäpä syytä olisi sellaista otaksuakaan? Mikäpä oli sen luonnollisempaa, kuin että meri veti vanhaa merimiestä helmaansa ja että hän joskus tahtoi yksinäisen, rauhaisan aamuhetken viettää sen kallion laella, joka kerran oli ollut hänen kohtalonsa herra. Ja että äiti pelkäsi merta ja kammoi tapaturman paikkaa, kukapa sitä saattoi ihmetellä!
Mutta kun taas ensi kesänä heinänteko kotona oli päättynyt ja vanhus rupesi mantereelta hankkiutumaan ulkosaariin, kun hän hommaili ja kiirehti, aivan kuin olisi ollut levoton, silloin pojat taas iskivät silmää toisilleen, mutta naurahtivat samassa, sillä he tiesivät ajattelevansa samaa mielikuvituksen luomaa särmäisen rantakallion satua.