III.
RAUHOITUSALUEET.
Uusi kalastusasetus oli astunut voimaan. Sen monet uudet, ankarat määräykset tuottivat paljon päänvaivaa ja huolta talonpojille koko maassa, mutta varsinkin saaristolaisille, joiden pelto on isoksi osaksi vesillä.
Niin tuli paljon huolia Lintulahden kyläläisillekin. He elävät sen verran lahden perukassa, ettei merikalastus kuulu heille, mutta rannikkopyynti onkin heille sitä tärkeämpää. Heillä oli siellä kotilahdellaan ollut auttavan hyvät apajat; ei tosin mitään erityistä kalahautaa, vaan siksi kumminkin, että aina kun nuotalle mentiin, niin lähtipähän haukea, ahventa ja pientä kalaa aivan särpimeksi asti. Iltaisin lopetettiin maantyöt aina vähän varhempaan, lähdettiin nuotalle, ja palkkansa antoi kotilahti. Sillä keinoin oli aina pysytty kesäkausi tuoreessa kalassa ja saatu talven varakin tynnyreihin, ja kylläpä sitä särvintä tarvittiinkin, sillä tarkoin oli kaikki lehmänantikin vietävä meijeriin, siitä rahasta kun oli ainainen puute.
Ikäväksi kävi sen vuoksi aina kevätpuoleen elämä, kun suolakalat loppuivat. Silloin oli toki tavallisesti jäänlähdön aika käsissä, pian siitä oli ennen aina päästy kevätnuotalle, kutukalan pyyntiin, ja kaukana oli silloin ollut särpimen puute.
Mutta nyt oli jo heti keväästä juttu toinen. Nyt oli tullut tuo uusi kalastusasetus, joka sotki lintulahtelaistenkin kaikki vanhat elinkeinot.
— Eikö lähdetä nuotalle? oli taas jäitten lähtiessä vanhan tavan mukaan Leppäniemen isäntä virkkanut naapurilleen Rainikaiselle. — Huomenna sinne jo kyetään.
Mutta ankaraksi oli käynyt Rainikaisen katse, ja nuhdellen hän oli itsetietoisena naapuriaan neuvonut:
— Nuotalle! Etkö tiedä uutta kalastusasetusta… et saa kastella nuottaasi jäittenlähdöstä heinäkuun alkuun, muuten menetät nuottasi.
— No sehän nyt menoa on. Mutta mistä se sitten kevätkala saadaan?
— Osta tai ole ilman.
Sehän se kohta ensimmäiset huolet toi. Sanoivathan ne saatavan pyytää verkoilla ja rysillä, mutta kenelläpä niitä lie niin varalta ollut, ja mitäpä ne antoivat nuotan rinnalla, jos olisi ollutkin. Lintulahtelaiset pureskelivat kuivaa leipää, ryyppäsivät kurnaalia päälle ja katselivat kaihoten talaissa riippuvia nuottiaan. Älä kastele, — kyllä siitä aina joku vallesmanniin sanan lennättäisi, ja milläpä sitten lupa-ajallakaan pyytäisit.
Odottivat sitä heinäkuun alkua — sittenpähän syödään särvintä sitä vinhempaan. Ja sillä välin isäntämiehet istuskelivat iltakaudet kamareissaan ja lukivat uutta asetusta. Lukivat ja koettivat ymmärtää, mutta helppoa se ei ollut. Se käski perustaa kalastusyhdistyksiä, — he olivat siitä lahdelta tottuneet pyytämään itse kukin mistä oli saatu ja kuka oli kerinnyt. No, lintulahtelaiset perustivat yhdistyksen, rupesivat siihen kaikki, — samapa se, pyydetään sitten entisellään, kunhan vain se lupa-aika tulisi! Sitten se on toki selvää.
Mutta eläpäs vielä! Eräänä pyhäiltana Kelalan isäntä kävelee piennarta pitkin Rainikaiseen hyvin miettiväisen näköisenä ja uusi kalastusasetus kourassaan. Istuu penkille, miettii yhä.
— No mitä se naapuri nyt meinaa, kysyy vihdoin Rainikainen.
— Sitä, että tämä kalastusjuttu ei taida olla vieläkään selvillä. Emme me kykene vielä heinäkuun alustakaan nuotalle.
— No mikäs siinä… onhan se silloin jo lupa-aika.
— On, mutta meillä ei ole vielä vesistö reilassa… Niin, näetkös tätä pykälää. Jokaisesta kalavedestä pitää lohkaista erityinen rauhoitusalue, josta ei kukaan saa mitään pyytää, ei muuta kuin minkä ongella saa. Ja se on lohkaistava ensiksi, sitä ennen älä kalasta.
— Ja kuka sen lohkaisee?
— Siihen pitäisi kai oikeastaan olla maanmittari tai…
— Yhhyh! Siitä se tulee vielä kallis juttu, kyllähän ne mittarien taksat tunnetaan. Ja kuka ne hommaa ja maksaa?
Mutta Kelala, se kirjanoppinut, luki hiljaa asetusta edelleen. Hän oli löytänyt sieltä sellaisenkin kohdan, että "jos jakokunnan osakkaat itse sopivat jostakin määrätystä rauhoitusalueesta, niin saavat sen itse paaluttaa". Ja sen hän nyt haki ja naapurilleen lohdutukseksi luki.
— No hitto vie, totta me sen sitten itse paalutamme. Pidetään kokous!
Kokous pidettiin heti, siihen saapuivat Leppäniemen Matti, joka oli vähän tyhmä ja aina hyväksyi edellisen puhujan mielipiteet, Perälän isäntä, joka oli olevinaan yhtä suuri kirjamies kuin koskaan Kelala, vaikka nyt harmikseen huomasi itseltään tuon yhden mutkan jääneen asetuksesta huomaamatta, ja kaikki muut, — ei niitä toki ollutkaan kaiken kaikkiaan kuin vaille kymmenen taloa siinä Lintulahden kylässä. Asetuksen määräys rauhoitusalueesta huomattiin oikeaksi, ja miehet päättivät sen itse lohkaista ja paaluttaa, — olihan siinä heidän lahdessaan lääniä, joutipa siitä jokin nurkka rauhoitettavaksikin, kun vain sillä päästäneen.
Jo heti seuraavana iltana he lähtivät neljällä veneellä lahdelle, sousivat sen pitkin ja poikin, katselivat kaikki paikat, missä oli vanhoja apajoita ollut — niitä eivät antaneet rauhoitusalueeksi, — muistelivat, miltä rannalta oli kaloja saatu ja miltä ei, ja innostuivat ja väittelivät. Sillä vähän kustakin paikasta oli joskus saatu, ei mielinyt riittää rauhoitusalueeksi mitään. Vihdoin he sopivat, valitsivat kaloille siitossijaksi muutaman kivisen louhikkorannan, jossa eivät muistaneet kalan koskaan asustaneen.
— Sen nyt hennoo hylätä, toistivat he kaikki.
Ja iskivät paalut pohjaan, pitkät, paksut paalut, ja veistivät kirveillä merkit.
— Siitä löytäkööt nyt herrat rauhoitusalueen, kun hakemaan tulevat!
— Siinäpä kalat nyt kutekoot minkä vain mieli tekee, säilyy se paikka nuotilta.
He hymähtelivät näin puhuessaan, sillä he tiesivät, etteivät tuossa louhikossa ole kalat koskaan kuteneet. Mutta ehkäpä muuttavat nyt sinne paalujen mukaan. Tehkööt minkä tahtovat, asetus vain on täytetty. Ja tyytyväisinä ja hyvässä sovussa miehet sousivat kotirantaan nyt vain odottamaan sitä heinäkuun alkua, jolloin vihdoinkin sai potkea nuotat veteen.
Heinäkuu läheni. Mutta eräänä päivänä rupesi kylän miesten kesken taas liikkumaan uusia huolia sen samaisen asetuksen johdosta. Perälän isäntä, joka oli ollut vähän häpeissään sen tuonnoisen huomaamattomuutensa johdosta, oli nyt sitä uutterammin tutkinut uutta asetusta, vaaninut sen kaikkia metkuja ja vihdoin löytänyt siitä erään pykälän, joka määräsi, että rauhoitusalueeksi on valittava sellainen vesialue, jossa kalat yleensä käyvät ja jossa niillä on kutupaikkoja. Hän käveli Kelalaan, koetti salata voitonriemuaan ja esittää asiansa huolestuneella nuotilla, vaikka se ei oikein onnistunut:
— Ei tainnut se meidän paalutus tulla sittenkään oikein lain mukaan jullilleen. Tässä on, että jos ei ole rauhoitusalue oikein määrätty, niin voi kuvernööri kieltää kalastuksen koko vesistöstä. Luepas tuosta…
Hän näytti sormellaan niitä löytämiään pykäliä Kelalalle ja lisäsi tämän lukiessa:
— Se se puksahdus olisi, silloin emme saisi nuottaa vetää koko kesänä.
Kelala luki, vaan ei tahtonut uskoa.
— Ole hupsimatta, tuo ei meihin kuulu, kun meillä kerran on rauhoitusalue. Kuka sen takaa, etteivät kalat kude meidän paalujemme sisäpuolella.
— Mutta tietäähän sen jokainen.
— Ei sitä kuvernööri tiedä eikä hän siitä välitä.
Kelala ei tahtonut pitää koko tätä uutta keksintöä minkään arvoisena.
Mutta Perälä ei niin vähällä huoliaan heittänyt. Hän käveli
Leppäniemeen ja sieltä Matin kanssa Rainikaiseen ja esitti heille asian
kaikkein peloittavimmassa muodossa ja karvassa.
— Se olisi puksahdus… ja kyllä aina joku ilmiantaa, siitä saatte olla varmat.
— Ja mistä me silloin talvikalaakaan saisimme, kevätkausi nyt jo on saatu ilman tirppoa.
Leppäniemen Matti oli jo aivan vakuuttunut.
— Täytyy muuttaa se paalutus, panna kutupaikkojakin rauhoituspiiriin.
— Sitähän minäkin, vakuutti Perälä, on pidettävä uusi kokous.
Tässä kokouksessa Kelala ja pari muuta miestä hänen kanssaan koettivat väittää turhaksi koko tätä touhua, — kuka sen tietää, missä se kala kutee, ja kuka sitä täällä käy katsomassa? Ja kuka ne mittaa meidän paalut, olkoot paikoillaan! — Mutta enemmistö oli levoton ja katsoi varmimmaksi seurata lain kirjainta. Niin sousivat miehet taas eräänä iltana lahdelle, sousivat poikki ja pitkin ja ryhtyivät vihdoin taas paaluttamaan uutta aluetta, selkävettä ja rannikkoa, jossa tiesivät kalan varmasti asuvan ja kutevan. Siihen meni heidän parhaita apajoitaan, ja säälittihän se, mutta parempi katsoa kuin katua. Niin arvelivat ukot ja löivät uudet paalut pohjaan.
Siten oli nyt Lintulahdessa kaksi vesialuetta rauhoituspiireiksi paalutettuna. Ja kylän asukkaista muutamat pitivät sitä ensimmäistä oikeana rauhoitusalueena ja katsoivat olevansa oikeutetut vetämään nuottaa tuosta myöhemmin paalutetusta, hyvästä apajapaikasta, jonka taas toiset selittivät oikeaksi rauhoitusalueeksi, vaikk'eivät sentään uskaltaneet niitä ensimmäisiäkään paaluja repiä pois. Siitä syntyi kinaa kyläläisten kesken, pian siitä syntyi kaunaakin, ja naapurusten välit rikkoontuivat.
— Vetäkää nyt nuottaa sieltä kalliorannalta, koska apajat rauhoititte, veistelivät Kelalan miehet. — Tehän sen asetuksen paremmin ymmärrätte. Me pyydämme vanhoilta apajoiltamme.
— Kunnes kuvernööri kieltää teiltä pyynnin ja vie nuotatkin, vastasivat peräläiset.
— Kieltää se teiltä jos meiltäkin.
Varsinkin Kelalan ja Perälän talojen välit kävivät huonoiksi. Heillä oli yhteinen tie rantaan, ja pian syntyi riita rumpujen korjaamisesta ja tien käyttämisestä. Akat hämmästelivät pyykkirannassa ja lapset tappelivat kesannolla.
Heinäkuun alku oli juur'ikään käsissä ja nuotat olivat jo korjatut kesäkuntoon. Kauan oli särvintä ikävöity, ja siksi kaikki olivat valmiit ensimmäisenä lupapäivänä lappamaan nuotat veneisiin. Mutta tuo kahden rauhoitusalueen juttu teki sillävälin useat isäntämiehet yhä levottomammiksi. Niin oli Rainikainenkin nyt itse tilannut sen uuden asetuksen kaupungista; hän sai sen juhannuspäiväksi ja istui koko päivän ja tutki sitä, hän ei tahtonut enää luottaa toisten selityksiin. Varsinkin hän luki tarkoin luvun rauhoitusalueista ja töksähti aina siihen pykälään, jossa sanottiin, että lohkokunnan jäsenet saavat itse määrätä ja paaluttaa rauhoitusalueensa, "jos ovat yksimieliset".
— Mutta entäpä jos eivät ole?
Kovasti rupesi Rainikaista huolettamaan, hän käveli Leppälahden Matin luo, ja sieltä mentiin toisten isäntäin puheille, ja näille hän esitti nuo epäilyksensä ja kysymyksensä.
— Jos eivät ole yksimielisiä, entä silloin?
— Silloin kai eivät saa itse paaluttaa.
— Ja silloin kai on mittari haettava jakoa tekemään.
Muuhun päätökseen he eivät voineet tulla. Ja he oivalsivat, että heidän jakoasiansa oli juuri tuolla ikävällä kannalla: oli kaksi rauhoitusaluetta, josta toiset käyttivät yhtä, toiset toista. Mutta niin ollen ei ole mitään varsinaista rauhoitusaluetta ollenkaan, huomautti Perälä, ja sellaisenhan laki nimenomaan määrää.
Mutta tukalaa oli miehistä sekin mittarin hakeminen.
— Mistä sen nyt enää ehtii heinäkuun alkuun saada, ja jos saisikin, niin kuka sen maksaa?
— Mutta jos ei ole yhteistä rauhoitusaluetta, niin älä lähde nuotalle.
No, ei auta muu kuin että se yhteinen rauhoitusalue on sittenkin hommattava, päättelivät miehet tuskissaan. Vielä on pidettävä uusi kokous kyläläisten kesken ja lopuksikin sovittava yhdestä ainoasta yhteisestä rauhoituspiiristä. Sitä vaatii kaikkien etu. Se oli tulos neuvotteluista.
Viipymättä laitettiin taas viestit kiertämään kaikkiin taloihin, ja eräänä iltana ukot keräytyivät jälleen rannalle lähteäkseen kolmannen kerran soutamaan lahteaan pitkin ja poikki, sitä lopullista, yhteistä rauhoitusaluetta määräämään. Taas oli paaluja veneissä, taas kinailtiin ja soviteltiin, ja lopuksi valittiin vihdoin rauhoitusalueeksi sellainen poukama ja selkävesi, jossa oli sekä mahoa vettä että myöskin kutupaikkoja. Paalut iskettiin, kolmannet paalut. Ja yösydännä miehet palasivat taas maihin.
Mutta alakuloisina ja huonoin toivein he nyt astelivat kukin kotitalolleen. Tällä hetkellä ei ollut Perälän eikä Kelalan isäntä ollut mukana, ja siitä aavistettiin pahaa kasvavan. Heistä Kelala piti kiinni ensimmäisestä paalutuksesta ja Perälä toisesta, eivätkä he tahtoneet kuulla muista rauhoitusalueista puhuttavankaan. He olivat sitäpaitsi riitaiset keskenään, eikä kumpikaan tahtonut lähteä mukaan toimitukseen, jossa arveli toisen olevan. Mutta toiset kylän miehet epäilivät, että nämä ne tekevät vielä tenän ja lyövät tyhjäksi tämän viimeisenkin yrityksen.
Niin kävikin. Perälä ei antautunut enää puheisiinkaan; kun ei kerran hänen paalutuksensa kelvannut, niin vedottakoon oikeuteen. Ja Kelala kirosi ja vannoi, että vaikka muut myöhemmin iskisivät koko lahden paaluja täyteen, niin hän ei välittäisi muista kuin siitä ensimmäisestä rauhoitusalueesta, joka oli ainoa laillinen.
Niin alkoi heinäkuu. Lintulahdessa oli kolme rauhoitusaluetta, joista ei kumminkaan mikään ollut kaikkien tunnustama, kylän miehet olivat ilmi kiistassa keskenään ja naapurusten välit olivat pilassa. Nuotta-aika oli vihdoinkin tullut, mutta kukaan ei uskaltanut nuotallaan lahdelle lähteä, sillä naapurit olisivat sen tietysti heti viranomaisille ilmoittaneet — niin huonot olivat välit. Isäntämiehet vaanivat yökaudet toistensa talaita ja päivillä siitä toisiaan pistelivät. Ja lapset mankuivat särvintä ja akat torasivat, että mistä se talvikala otetaan.
Se oli ikävää aikaa, ilma oli raskasta, alituiset epäluulot ja juorupuheet myrkyttivät mielet ja tekivät tukalaksi elämän. Nuoret miehet miettivät Amerikkaan lähtöä ja tytöt itkeä pillittivät sitä navetan portailla.
Silloin laski, keskelle sitä raskasta ilmaa, eräänä kesäpäivänä tukkilautta Lintujokea myöten alas Lintulahteen, ja sen mukana tuli suuri liuta tukkilaisia, jotka hoilasivat ja lauloivat, niin että rannat kajahtivat. He hilasivat näet laulun voimalla lauttaansa merelle päin. Mutta kun he juuri olivat aavalla keskilahdella lauttoineen, niin jo nousikin mereltä kova myrsky. Se velloi lautan pitkin lahden selkiä, taittoi ankkurivitjat, särki puomit ja hajoitti tukit pitkin luotoja ja rantoja. Tukkilaiset huusivat tuhatta huimemmin, karjuivat harmissaan ja kiroilivat kerätessään karkulaisia rannoilta ja vääntäessään uusia vitjoja puomeihinsa. Sitä kesti pari päivää, ja Lintulahden kylän asukkaatkin olivat aivan huumauksissaan siitä hälinästä ja hoiluusta. Mutta kun tukkilaiset vihdoin taas olivat saaneet lauttansa kokoon ja painuneet sen kanssa lahden suulta merelle, silloin lintulahtelaiset keksivät ihmeekseen, että heidän monista rauhoituspaalutuksistaan ei ollut enää merkkiäkään jäljellä. Myrskyn painosta raskaat lautat olivat katkoneet paaluja ja vatvoneet niitä irti, ja tukkilaiset olivat vihapäissään riuhtoneet viimeisetkin pois. Ihan putipuhdas oli lahti, ei yhtään paalua jäljellä, kaikki kolme rauhoitusaluetta olivat tykkänään hävinneet.
Lintulahtelaiset katselivat sitä rannoiltaan päivän ihmetellen, puistelivat päätään ja miettivät. Mutta kun ilta tuli, niin jo yhdestä talaasta lapettiin nuotta veneeseen, sitten toisesta ja kolmannesta ja niin edelleen pitkin koko lahden rantaa. Jo ennen auringon laskua talaat olivat tyhjinä ja tyhjinä talotkin, joka mies ja nainen oli nuotalla. Surma oli sinä yönä Lintulahden kaloilla, sillä siinä vedettiin vanhat apajat ja uudet, joka ranta ja poukama koettiin, eipä jäänyt paljon vetämätöntä vettä. Liian kauan oli särpimettä oltu, oikein harmissa sitä nyt pyydettiin. Ja kalaa syötiin niinä päivinä joka mökissä, syötiin ja suolattiin, ja yhä uutta tuotiin joka ilta, tuotiin niin Perälään ja Kelalaan kuin Rainikaiseen ja Leppäniemeen ja kaikkiin muihin.
Eikä siinä rauhoituspiireistä välitetty, niistä ei enää puhuttukaan.
— Tukkilaiset tärvelivät paalut, mikä niistä alueista enää olisi selon saanut.
— Hakekoon paalut se, kenelle se kuuluu…
Niin lohduttivat miehet omiatuntojaan käydessään potkemaan nuottansa tuonaan mittaamilleen rannoille. Ja se oli heistä leikkisääkin ja hauskaa. Naapurusten välit korjaantuivat tuota pikaa, toistensa nuotioille tultiin jo yösydännä rantakalaa syömään, ja halukkaasti ammensi siellä Kelalan isäntä keittoa poskeensa Peräläisen padasta ja Peräläinen pisti tupakan Kelalaisen massista.
— Tukkilaiset tehkööt tilin rauhoitusalueista, me niistä jo tarpeemme saatiin.
— Me syömme kalaa, tuli se yhdestä poukamasta tai toisesta. Tulkootpa kyselemään meidän rauhoituspaalujamme!
Mutta ei kukaan kysellyt mitään. Ja niinikään vanhaan malliin kalaa pyydetään vielä tänäkin päivänä Lintulahdesta.