V.

JÄYKISTYNEET SORMET.

Helmilahden vanha Antti on hänkin niiltä saaristolaisten merielämän maineajoilta, jolloin rahdinkuljetuksen Suomenlahdella toimittivat yksinomaan saaristojahdit ja kaljaasit — silloin ei vielä ollut höyrylaivoja joka lahtea porkkaamassa — ja jolloin nämä vankat ja nopeat alukset kilpailivat myrskyjen kanssa voimassa ja tullimiesten kanssa viekkaudessa. Mutta nuo vanhat merikarhut eivät juuri kernaasti kerro muistojaan ja seikkailuitaan; eipä silti, että he nyt enää mitään pelkäisivät, mutta he pitävät ne mieluummin ominaan. — Eihän sitä mitään niin merkillistä tapahtunut, vastasi Anttikin, jos milloin koetin johtaa puheen noihin aikoihin, se nyt oli aikaansa sekin, niinkuin muukin. Kun häneltä joskus esim. kovalla tuulella purjehdittaessa tiedusteltiin, muistiko hän jotakin erityistä myrskyä entisiltä merimiesajoiltaan, hän vastasi naurahtaen, että "eihän tämä vielä sitä oikeata tuulta ole", mutta tarkemmin ei kertonut. Ja jos siitä vanhasta viinankuljetuksesta tuli puhe, niin hän vaikeni kokonaan, ikään kuin asia ei olisi häneen kuulunutkaan.

Mutta kerran hän sentään hiukan raotti sanalipastaan — ja se oli hänen kahden koukkuun jäykistyneen sormensa ansio. Olin usein huomannut, että Antti purjenuoria hoitaessaan vähän kömpelösti niitä oikealla kädellään hypisteli, niin nokkelasti kuin hän muuten vielä purjeita käyttelikin, ja kerran sen vuoksi kysäisin, että kuinka hänellä nuo pari sormea ovat noin jäykät.

Hän ojensi silloin hymyillen kätensä, oikaisi suoriksi kolme sormeaan ja osoitti, että ne kaksi keskimmäistä, pitkä sormi ja nimetön, olivat koukussa eivätkä oienneet. Ja hän virkkoi:

— Tämä on sitä viinan työtä.

Utelias olin kuulemaan pienimmänkin kaskun ja mietin keinoa, miten saisin ukon kertomaan sormiensa tarinan. Mutta ilokseni hän nyt rupesi aivan pyytämättä selittelemään:

— Eivät nämä sormet ole tappelussa särkyneet, ei sillä tavalla viinan työtä, vedessä ne ovat kangistuneet. Mutta pirtulasti siihen oli syynä — olinhan sitä näet minäkin joskus kuljettamassa.

Ja näin kerta alkuun päästyään Antti jatkoi:

— Monet mutkat ja juonet siinä täytyi keksiä, kun mieli lastin maahan saada, sillä tullimiehet olivat tottuneet ja valppaat, — tuolla Pitkässäpaadessahan niillä oli silloinkin asemansa ja sieltä ne purjehtivat alituiseen joka taholle saaristossa. Ja oli niillä maissakin urkkijoitaan, jotka heille ilmoittivat, mikä laiva milloinkin oli lähtenyt meren takaa pirtua hakemaan — sitä silloin aina tiesivät odotella ja vahtia. Sen vuoksi täytyi saaristolaisten usein jo kaukana merellä tyhjentää lastinsa toisiin aluksiin, jotka sinne yöpimeällä purjehtivat vastaan — siitä oli aina etukäteen salaa sovittu. Kun sitten tulliveneet ajoivat takaa mereltä tullutta laivaa, jonka tiesivät tuoneen viinaa, mutta jonka harmikseen tapasivat tyhjänä, veivät aivan toiset alukset sill'aikaa lastin toisia väyliä myöten maihin.

Antti hymähti vähän katkerasti.

— Mutta ainapa ei sekään juoni auttanut. Eräänä yönä meitä purjehti pari miestä sillä asialla tyhjällä hailiveneellä Saksasta tulevaa kaljaasia vastaan, joka toi kielletyn lastin — sieltähän niitä pirtulasteja viime aikoina enimmäkseen tuotiin. Tullimiehille oli ihan meidän toimestamme salaa ilmoitettu, että se se nyt viinaa tuo. Oli ankara pohjoistuuli, meidän täytyi purjehtia lähelle Narvin saarta, jossa nyt on majakka, ennenkuin kaljaasin tapasimme. Enimmät lastit oli siitä jo muuan jahti käynyt hakemassa, mutta kun se ei jaksanut kaikkea ottaa, piti meidän viedä maihin viimeiset avonaisella hailiveneellä. Tyhjä kaljaasi lähti purjehtimaan maihin Pitkänpaaden itäpuolitse, vetääkseen tullimiesten huomion sinne, ja helppohan sillä oli matka. Mutta meillä oli hyvin työläs retki.

— Sitä silloista tuulta saattoi todella sanoa myrskyksi — enpä sen kovemmassa muistakaan olleeni. Luovittiin vastaiseen siinä vihaisessa säässä, ja kun vihdoin rannikkoa lähestyttiin, painoi tuuli meidät suoraan Kultamatalaa kohti, — sitä kutsutaan Kultamatalaksi, kun siinä on keltainen hiekkapohja. Ei se tavallisesti mikään matala ole kalaveneelle, siinä on vettä parikin syltä, mutta sellaisessa myrskyssä se on surman paikka joka alukselle. Siinä käy mahtava kare, jokaisen aallon pohjassa siinä silloin näkyy selvä, keltainen hiekka, ja siihen särkee meri aluksen sekä suuremman että pienemmän. Kamalata oli sitä karetta nähdä, ja joka hetki luulimme veneen jysähtävän säpäleiksi pohjaan, sillä siinä aallokossa oli mahdoton kääntää varsinkaan raskaassa lastissa olevaa venettä. Mutta yli tulimme Kultamatalasta — emme sattuneet toki matalimmalle kohdalle — ja niin oltiin vihdoinkin pääsemässä ensimmäisten saarten suojaan. Olipa ollut kuin tulppa koko päivän sydämessä, ja siksi hengitimme jo vapaammin; tullimiehiä emme osanneet ollenkaan peljätä, varsinkaan siinä säässä, ja rohkeasti viiletimme lähintä salmea kohden. Silloin yht'äkkiä näemme edessämme tulliveneen keulan — Mervenius on siinä saaren takana väijymässä.

Katseeni lienee ollut kysyvän näköinen, sillä vaikka en mitään virkkanut, ukko vastasi:

— Kukako Mervenius oli — sehän se juuri oli se Pitkänpaaden tullipäällikkö, ovela, viekas mies. Se oli kuin kärppä kivirauniossa, yht'aikaa monessa paikassa, eikä se hänkään säitä säikkynyt. Hänen piti silloinkin olla kaukana idässä kaljaasia vahtimassa, mutta olikin siinä meitä vastassa, — lienee arvannut juonemme, koska oli lähettänyt pienemmän veneen kaljaasia ajamaan ja itse tullut meitä kohti. No niin, meille hätä käteen. Käänsimme ruorin ympäri, rupesimme pyörähtämään myötäiseen, pakosalle… Silloin pamahti laukaus, veneemme oli ammuttu puhki, se vajosi…

Antti vaikeni tuokioksi. Sitä ei minun uteliaisuuteni olisi sallinut varsinkaan tällä kohdalla, ja ehätin kysymään:

— Entä te — jouduitte uimasille?

— Meillä oli veneessä korkkiset törnipussit — ne piti olla, kun merellä lasti otettiin — ja sellaisen ennätimme kumpainenkin tempaista kouraamme, muutenhan siihen olisikin paikalla hukuttu.

— Ettekö osanneet uida?

— Emme me saaristolaiset ui koskaan, veteen ei mennä muuta kuin milloin on pakko. Eihän siitä tosin sillä kertaa olisi ollut pitkältä maihin uida, mutta eipä ollut meidän siinä maihin pyrkimistäkään. Sillä siellä olivat tullimiehet vastassa, sieltä olisi suoraan ollut matka vankilaan, eikä sinne mieli tehnyt. Mutta eipä ollut siinä muuten mies enää paljon matkansa määrääjänä, aalto vei meitä mukanaan, kuljetti mihin tahtoi. Tullimiehetkin lienevät luulleet meidän siihen kerrassaan veneinemme uponneen, koska eivät edes paikalle soutaneet.

— Ja teitä meri vei suoraan selälle?

— Niin vei. Sen verran tuuli kumminkin kävi viistoon, että aalto ajeli meitä Martinsaaren rantaa kohden. Mutta onhan sitä selkää siinäkin, tunnin sitä kalavene purjehtii tavallisella tuulella, ja meidän oli sitä sulin käsinä myrskyssä soudettava. Mutta mikäpä siinä auttoi, koetettiin pysyä hengissä niin kauan kuin voitiin. Oli syyspuoli kesää, vesi toki ei ollut kovin kylmää, mutta kangisti sittenkin ajan mittaan kontettuneiksi kaikki raajat, eikä ollut tajustakaan lopuksi enää paljon tolkkua — en tiedä vieläkään, kauanko siinä likosin.

Antti keskeytti hetkeksi kertomuksensa, oikaisi sitten taas ne kolme sormeaan suoriksi ja näytti kahta, jotka olivat jäykkinä koukussa.

— Noiden sormien ja kämmenen väliin olin saanut temmatuksi korkkipussin rihman ja niillä sitä koko ajan siihen puristin, — ei ollut siinä aallokossa aikaa eikä tajuakaan korjata rihmaa paremmin käteensä. Toisella kädellä koetin aina kahmaista itseni aallon harjalle, että en alle vaipuisi. Toveristani en tiennyt mitään, vähän matkaa uppoamispaikalta olin jo hänestä eronnut; yksin vain siinä taistelin ja syljeskelin merivettä, jota aalto aina turkkasi kurkkuuni. Enkä tiedä itsekään, mitenkä se tapahtui, kun aalto minut vihdoin viskasi muutamalle Martinsaaren hiekkarannalle. Tunsin vain pohjan allani ja siitä ryömin maihin. Mutta kun siinä olin kotvasen maannut ja rupesin nousemaan pystyyn, nousi korkkipussi yhä oikeassa kädessäni — nämä sormeni puristivat aina vain sen rihmaa kämmentäni vastaan. Ja minun täytyi toisella kädelläni oikein riuhtaista, ennenkuin sain rihman irti. Mutta senjälkeen nuo sormet eivät ole koskaan oienneet.

Istuttiin ääneti. Ymmärsin, että tarina oli Antin puolesta lopussa, hän kiinnitti jo huomionsa muihin seikkoihin. Mutta minä olisin vielä halunnut kuulla enemmän siitä seikkailusta ja kysäisin:

— Eivätkö tullimiehet koskaan saaneet tietää, että te olitte olleet siinä veneessä, jonka he ampuivat upoksiin?

— Eikö mitä. Myöhemmin he kuulivat, että kaljaasin viinalastin oli tuonut maihin eräs jahti, — luulivat mahdollisesti viattoman hailiveneen ampuneensa eivätkä senvuoksi asiaa sen enempää tiedustelleetkaan. Emme mekään valittaneet.

— Teidän toverinne pelastui siis myöskin?

— Niin teki, samalla tavalla.

Vieläkin koetin viskata muutaman syötin, saadakseni Antin kertomaan lisää.

— No se kai olikin viimeinen viinaretkenne, vai kävittekö vielä senkin jälkeen pirtulasteja hakemassa?

Antti nauroi.

— Ehkä tuli vielä myöhemminkin käydyksi, enpä häntä muista niin varmaan. Mutta tämän reissun muistan aina noista sormistani.

Toisen kerran, kun oli siitä vanhasta salakuljetuksesta ollut puhetta, tiedustelin Antilta, mikä sen oikeastaan vaikutti, että tämä pirtun ja muun tavaran luvaton tuonti jäi pois.

— Mikäkö vaikutti, hän matki ja näytti hetkisen miettivän. — Aika sen vaikutti ja kansa itse ja sivistys, — ruunun miehillä oli siihen tulokseen hyvin vähän osaa. Mutta aikaa myöten levisi kansaan uudemmat käsitykset. Se oli ennen suosinut salakuljetusta ja suojellut sen harjoittajia. Vähitellen yksi toisensa perästä rupesi ymmärtämään, että se olikin paha ja kansaa turmeleva tapa. Se vietteli väestön juoppouteen ja aiheutti rikoksia, se hämmensi käsitykset oikeasta ja väärästä, eikä se kumminkaan ollut sanottavasti tuottavaa. Muutamat, jotka sitä palkkaväellä ja useilla laivoilla harjoittivat, ävertyivät, mutta itse ne, jotka alituisen vaaran alla purjehtivat ja tekivät raskasta työtä — eihän sitä uskaltanut olla liikkeellä muuta kuin pimeällä ja kovassa säässä, — ne hyötyivät hyvin vähän. Ja niiltä rikastuneiltakin hupenivat näkymättömiin ne tulonsa; möivät viinansa velaksi välikauppiaille, nämä eivät maksaneet, eikähän sellaista saatavaa voinut uloshakea. Valistuneimmat miehet kyläkunnissa rupesivat sitten vastustamaan koko salakuljetusta — se ammatti ei siis enää voinut pysyä salassa, sen harjoittajilla ei ollut enää entistä turvaa, ja niin koko tapa vähitellen jäi olemattomiin, kuivi pois. Ja onneksi se oli kansalle, paljon paremmin se nyt tulee toimeen luvallista elinkeinoa harjoittaen, ja kaikki se entinen salakähmäisyys, pelko ja viha on kuitti.

Niin puhui Antti, ja hän näytti puhuvan omasta kokemuksestaan ja sydämen vakaumuksesta. Mutta sittenkin hän vielä hetken kuluttua lisäsi:

— Mutta reipasta elämää se entinen elämä oli, rohkeutta se kysyi ja mielevyyttä ja miehen tarmoa, se kasvatti miehet nuorista pitäen luottamaan itseensä ja karaisi heissä luonnon. Veltompi on tämä nykyinen aika ja pehmeämmät ihmiset. —

Näkyipä siis kaikesta huolimatta, että ukossa vielä pohjalla eli rakkaus saaristolaisten vanhaan seikkailuaikaan.