VI.
HAILIAPAJA SUNNUNTAINA.
Kesäkalan pyyntiajan olisi ollut määrä alkaa niinä päivinä, mutta vielä eivät hailit kuuluneet nousseen rannikolle, eikä siinä heinänteon kiireessä kukaan malttanut lähteä niitä summia hakemaan. Perjantaina päivällä oli kumminkin Kivirannan Iivari, joka koko aamun oli tuulia haistellut, lähtenyt akkoineen kesken rupeaman niityltä, soutanut apajalleen ja kokeeksi potkenut nuotan veteen, — pitihän toki tunnustella, olisiko haili jo tullut mereltä. Ja tullut se oli. Kivirannan vanhukset vetivät siinä varpin toisensa perästä, ja ilo oli vetää. Sillä joka kerta nuotan perä pulskahutti sieltä apajalta tullessaan hauskan kosteikon, ja kun se maihin vedettiin, kihisi siinä valkoista meren karjaa kuin kattilassa, Ähäs, eivätpä olleet muut sitä arvanneet, riemuitsi Iivari uutta apajaa kiertäessään. Ja kun nuotta-aika iltasella oli ohi, olivat molemmat kalavasut puolillaan lihavia haileja, ja suutaan lipoen Iivari viiletti akkansa soutamaa venettä kotisalmea kohden.
— Huomenna tullaan taas apajalle. — Eikä sitä ennen puhuta halleista kenellekään mitään, — keksikööt itse!
Ja Iivari peitti purjeella sekä vasut että nuotan, ettei kenenkään tarvitsisi hänen lastiinsa tirkistellä.
Mutta sattuipahan paha onni, että juuri siinä salmen soukimmalla kohdalla Vanhalan Mikon piti soutaa jutuuttaa vastaan, uistinta lie ukko siinä yksin soutaa nyhtänyt. Iivari näki hänet jo pitkältä matkalta ja mietti mitä sanoa. Sillä se vanha kettu tietysti utelee ja urkkii… eikä sille paljon valehtelemistakaan, sillä se kietoo pian toisen sanoihinsa ja nauraa sitten. Jos lie parasta kertoa hänelle koko hailijuttu. Ja miksipä hänelle ei kertoisikin, hailin tarpeessahan se Mikko-raukkakin on. Tosin se Mikko oli monesti Iivaria metkuttanut ja monet juonet hänelle pitänyt, siinä kun oli ikäkausi naapureina eletty, pienoinen selkä vain väliä. Nytkin viimeksi se oli tehnyt ruman ilveen, kun he olivat yhdessä olleet viime syksynä Inkerin puolella vaihtamassa haililastinsa rukiiseen. Oli ollut kaikessa suuna ja puhemiehenä, ajanut Iivarinkin asiat, mutta niin oli Iivari sitten jäljestäpäin kotiin tultuaan laskenut, että hän oli saanut hailitynnyriä kohden pari kappaa vähemmin kuin olisi pitänyt saada, ja Iivari arveli niiden kappain siirtyneen hyvittäjäisiksi Mikon veneeseen. Mutta eipä tuo ollut Mikko niillä kaikilla koirankujeillaan sen enempää ävertynyt, velkaisena oli mies pysynyt — anna saada hänenkin hailia, kun nyt sattunee kysymään!
Jo souti Mikko melkein kohdalle, kääntyi, laski aironsa ja kelaili siimaa veneeseen sekä kyseli kuulumisia. Ja tuossa paikassahan se jo tiedustelemaan, että nuottako siellä oli purjeiden alla.
— Nuotta.
— On tainnut haili jo nousta ranta-apajoille?
— Onhan sitä jo jokunen tainnut nousta.
— Saitteko montakin päätä?
— Ei monta, olisiko neljä tuhatta, taikka viisi.
— Soo, sehän on saalis! Johan sitä minäkin arvelin, että tällä tuulella se nyt nousee. Jos lie huomenna tuuli samalla kantilla, niin jo lähden minäkin nuotalle.
— Tule vain, lähdemme mekin.
— No, sitten paistetaan yhteinen rantakala. Olitpa mies, naapuri, kun hailiparvelle neuvoit, tässä onkin jo ollut suolakalaa ikävä.
— Mutta muille älä puhu.
— En puhu.
Niin erosivat, ja Iivarin mieli oli oikein hyvä, kun oli naapurilleen asian suoraan kertonut. Onhan niitä meressä kaloja kahdellekin, ja nythän se Mikko näkee, ettei hän niistä vaivaisista ruiskapoista viitsi pitkää vihaa kantaa.
Seuraavana päivänä, lauantaina, naapurukset tapasivat toisensa apajalla, — heidän apajansa olivatkin siellä aivan rinnakkain. Vierettäin siinä päiväkausi nuottaa vedettiin, potkettiin ulos ja lapettiin aina uudelleen veneeseen, kun perä oli rannassa tyhjennetty. Sillä välin tarinoitiin hyvässä sovussa sekä siitä nykyisestä saaliista että vanhoista merkkiapajoista. Väliin tuli kyllä Mikolle vesiperä, kun Iivari juuri oli tuhatpäisen pullottavan perän nostanut, mutta sitten seuraavalla varpilla se tasautui, eikä mitään kaunaa syntynyt. Ja kun hailit illan suussa hävisivät saaristoapajalta, niin yhdellä tulella siinä kuivailtiin kastuneita vaatteita ja paistettiin puikkovartaissa kirkkaita haileja. Siinä tulen ääressä Mikko silloin virkahti:
— Kun pysyisi vielä maanantaihin tämä tuuli, niin taas me täydet vasut tästä vetäisimme. Ja silloinhan sitä alkaisi olla kohta oman väen syötäväksi, sitten joutaisi syyskala kaikki myötäväksi.
Iivari ei vastannut mitään, sillä hän ajatteli siinä, että oli se Mikko ennen sunnuntaitkin nuottaa vetänyt, kun oli vain kala-aika sattunut, ei ollut kirkonajastakaan välittänyt, — olisiko nyt mieli muuttunut? Mutta kun Mikko vielä sitten vähän ajan perästä rupesi puhumaan siitä uudesta apulaispapista, jolla oli oikein miehiinkin pystyvä saarnaääni, niin Iivari arveli, että on se tainnut vanhemmuuteen jo vakaantua Mikkokin, on tuo jo aikakin. Ja vieläpä puheensa lopuksi virkahti:
— Huomennahan sitä saarnamiestä taas saa kuulla, — kuka kirkolle lähtenee.
Akat kiirehtivät jo veneille, saunaan piti joutua. Salmella sanottiin hyvästit ja kumpikin vene souti omaa rantaansa kotiin. Iivari mietti siinä mielessään, että kylläpä hänen kovin tekisi mieli huomennakin lähteä apajalle pyhäpäivästä huolimatta, sitä ei tiedä tuulen pysymistä, pitäisi ottaa nyt kun saa. Kun olisi Mikko lähtenyt, niin olisi hänkin, mutta kovin taitaisivat ihmiset manata, jos hän lähtisi, eikä Mikkokaan… Eikä hän puhunut akalleenkaan mitään koko tuumistaan.
Aamulla Iivari hankkiutui väkineen kirkolle, isolla veneellä soudettiin Kivirannasta uutta pappia kuulemaan. Kirkolta palattaessa Iivari tähysti huolellisesti ilman merkkejä; tuuli kyllä oli vielä samalla kulmalla, mutta se tuntui tyyntyvän, eikä sitä tiedä, mistä se taas tyynen jäljestä puhaltaa. Nyt olisi ollut apaja-aika tällä tuulella, mutta kun sattui sunnuntai väliin, — minkäpä sille tekee.
Illalla Iivari oli ihan kärtyinen, kun tuuliviiri lekotti puolelle ja toiselle ja pyöri ympäriinsä, häntä harmitti koko juttu, — piti senkin Mikon nyt kääntyä niin pyhäksi, vaikk'ei se kirkkoon siltä joutanut! Ja aamulla oli tuuli kokonaan huonolla kulmalla, ei ole nyt enää nuottaan koskemista, sen tiesi Iivari. Harmissaan hän ryyppi kahvia aamutuimaan tuvassa, hän ei olisi välittänyt niitylle lähteä, olisi mieluummin mennyt merelle. Vihdoin hän kumminkin käveli nurmelle. Siellä väki jo tiesi ihmeitä kertoa, — se Viulu-Matti oli tansseista palatessaan siitä kulkenut ja puhunut Vanhalan eilisestä mahdottomasta hailinsaaliista.
— Eilisestä, — eilenhän oli sunnuntai! tokaisi Iivari.
— Siitäkös se Mikko välittää! Koko päivän, aamusta asti, oli ollut apajalla — ja sekös hailintuloa oli ollut. Eivät riittäneet vasut mihinkään, ensi varpilla ne jo täyttyivät, — Mikko oli kehunut, että joka perä oli pullollaan kuin rovastin maha.
— Pitikö hakea uusia astioita?
— Siihenkö se malttoi sellaisella kalantulolla. Lehtiä vain mätettiin veneen pohjalle ja siihen aina perä purettiin. Niin oli ollut lastissa suuri merivene, että nuottaa ei enää kantanut, — se oli jätetty saareen ja haettu sitten illemmalla. Ja koko yön ovat nyt Vanhalassa monen kylän akat olleet haileja puhkomassa, — Mikko itse ajellut kyliä ostelemassa tynnyreitä.
— Onpas se… mutta liekö siitä siunausta, pyhäpyynnistä…! — No, mitäs siinä seisoskelette, nyt on meillä heinänteko asiana.
Ja Iivari tapasi viikatteen ja lähti saralle sotimaan. Tuimasti notkahteli vanhus ja vihaisesti kaatui heinä. Mutta melkein joka huiskauksella ukko murahti jotakin itsekseen, ja silloin aina viikate vingahti hänen käsissään:
— Koiransilmä… vanha konna… heitäpäs siinä pyhäksi lauantai-iltana! Taas jutkautti… uusi apupappi muka… miestäkin itkettää… nyt minä älyän sinun itkusi… ja papituksesi. Naama tekopyhä… piru mielessä… kujeet kurkussa — epäkelpo! Neuvoin sinut apajalle… ah hornan kettu!
Niin narahti Iivari melkein joka lyönnillä huiskiessaan siinä yhä tulisemmin, ja humisten kaatui heinä. Sillä vauhdilla työ edistyi huimasti, nuoremmat miehet koettivat hiki hatussa hänen perässään pysyä, mutta eivät jaksaneet ja jäivät vihdoin suu auki ja läähättäen sitä menoa katsomaan. Sitä kesti tunnin, eikä Iivari sill'aikaa kääntänyt päätäänkään, murisi vain. Mutta sitten hän yht'äkkiä pysähtyi, viskasi hatun hiestyneestä päästään, sylkäisi ja karjaisi:
— Tuhma kuin nölliäinen!
Kaikki katsoivat isäntää ihmetellen ja kysellen. Mutta tämä jatkoi:
— Niin, minä se juuri sellainen olen. Taas Mikko jutkautti minut kuin lapsen. Mutta saatte te kaikki sanoa minua nölliäiseksi, jos se veijari kerran vielä minut pimittää — kyllä minä nyt hänet tunnen!