VII.
HYLKEENPOJAN LEIKKI.
Pieni, pyöreäpäinen hylkeenpoika makailee mukavasti päivänpaisteessa hangella rosojään reunassa, lähellä jääreikäänsä, ja katselee ihaillen, kuinka kirkasta ja kaunista iljanko on. Sillä on pesänsä siinä vieressä lumen alla rosoisen jään kupeessa, koukeroisia salakäytäviä sillä on kaivettuna umpinaiseen hankeen ja jäähän, ja se pistäytyy aina väliin sinne puikkelehtimaan. Mutta pian se tulee taas päivänpaisteiselle hangelle kellimään. Ja hetken kuluttua sen päähän pistää käydä vedessä, puljahtaa reiästään sisälle, uida äitiään tapaamaan. Se sukeltautuu sinne, uipi ja katselee, kuinka päivä jääkannen läpi kumottaa talvisen meren hautaan, pysähtyy sitten jonkin railon reunalle, kurkistelee, käänteleikse. Samassa on jo emäkin siinä vieressä, puljahtelee ympärillä, ammahtaa kuin nuoli nielaisemaan pari kulkuhailia ja palaa taas lemmittynsä luo. Mutta kauan ei pieni hylkeenpoika vielä voi jään alla olla, se ui reiälleen, pistää varovasti pienen, pyöreän päänsä siitä ylös, hengittää ja katselee. Ei näy vaaraa mitään, liikkumatonna kimmeltää siinä kirkas, valkoinen aavikko — hylkeenpoika loikkaa jäälle. Ja kohta pistää emäkin kuononsa reiästä vedenpinnalle, tutkii sekin tarkasti ympäristön, — ei tunnu vainua sieraimiin — ja kiipeää kolosta poikansa luo sitä imettämään. Siinä on hylkeenpojan niin suloista ja turvallista maata päivänpaisteisella jäätiköllä emänsä vieressä, oikoa räpylöitään ja imeä.
Emällä on elinkeinonsa siellä vedessä jään alla, kalojen kimpussa, ja se puljahtaa kohta taas, poikansa syötettyään, sinne alas. Mutta pienelle hylkeenpojalle ei tule jäätiköllä ikävä, se on tottunut olemaan yksin ja osaa leikkiäkin yksin. Ja siinä kirkkaalla aavikolla onkin niin herttaista temmeltää. Päivä paistaa makeimmillaan, niin että sieraimia kutkuttaa, se lämmittää ja hivelee, pakostakin se panee hyppimään. Hylkeenpoika tekee mielensä ilossa lystikkäitä kuperkeikkoja, kierii kuin vedessä, siristelee räpylöillään ja takoo purstollaan puhtoista lunta. Heittäytyy kellelleen ja irvistelee aurinkoa kohden, — on niin mahdottoman lystiä, se virkistää mutta samalla raukaisee. Semmoista on hylkeenpojan leikki, se menettelee kuin ainakin muutamain kuukausien ikäinen pyöryläpää, joka on päässyt vapauteensa. Emä vahtii alempana reiän luona, josta se aina vähän päästä nostaa kuononsa, käy väliin pyyntimatkalla, mutta palaa taas lemmittynsä luo, joka siinä leikin ja päivän uuvuttamana oikoo räpylöitään ja nauttii.
Suloista on siinä hangella nukkuakin. Mutta pienen hylkeenpojan ei pitäisi siihen nukahtaa.
Sillä vaara väijyy autiolta näyttävältä, päivänpaisteessa kimaltelevalta jäätiköltä. Vaaniva vihollinen lähenee vastatuuleen, lähenee viekkaana ja ahnaana. Sieltä hiihtää kaksi kiiluvasilmäistä petoa, ahavoittunutta saaristolaista, jotka ovat vetäneet valkoiset paidat pukunsa päälle, jottei heitä pieni hylkeenpoika osaisi erottaa jäätiköstä. He ovat jo kaukaa nähneet hylkeenpojan vallattoman leikin hangella, ja pienokaisen pyöreän pään turmioksi he nyt hiipivät yhä lähemmäs. Jo jättävät suksensa ja ryömivät nelinkontin, — heillä ei ole nyt koiraa mukana, siksi he niin varoittelevat. Pysähtyvät jääröykkiön taa, jonka tuuli on jäälauttoja puristaessaan siihen kohottanut, ja valmistautuvat surmajuoneensa. Heillä on pyssytkin, mutta he eivät ammu nukkuvaa pienokaista, vaikka jo niin lähellä ovat, vielä kauheampi juoni on heillä mielessään. Taas lähenevät, mahallaan ryömivät, silmät kiiluen, henkeään pidätellen…
Ja pieni pyöreäpäinen hylkeenpoika se vain huoletonna jäätiköllä kellii ja irvistelee kirkkaasti helottavaa aurinkoa vastaan ja nukahtaa sekaan.
— Huih, mikä kauhea ääni, mikä peloittava näky!
Sydän on haljeta hylkeenpojalta, niin se säikähtää ja syöksyy kuin nuoli suin päin reikäänsä kohti, jonka ääressä emo jään alla odottaa. — Huih, kun vihollinen oli tuossa juuri edessä!
Mutta mikä ihme, kun ei enää reiästä pääsekään alas emän luo, kun ei mahdu, se on kauheata, siihen aivan tukehtuu…!
Vaanivat saaristolaiset ovat äkkiä hypähtäneet pystyyn ja lähteneet tasakäpälässä lähemmäs hyppimään. He ovat siten hakeneet hylkeenpojan jääreikää, tukkiakseen siltä pelastuksen tien, ja toinen valkopaitaisista onkin hypännyt saappaineen siihen ja täyttänyt sen ruumiillaan. Ja häntä kohden suoraan ryntää hylkeenpoika.
— Ummessa!
Sydän pakahtuu. Muuta reikää ei löydy. Hylkeenpoika koettaa väkisin tunkeutua koloonsa, mutta eihän sinne pääse. Ja jo kopristavat tylyt, kovat kinnaskourat sitä nivuksista, viskaavat hylkeenpojan selälleen kauas jäätikölle, kopristavat taas, painavat ja puristavat. Hylkeenpoika koettaa hädissään purrakin, mutta ei saa purruksi, ja kohta jo työnnetään jokin kova, paksu, terävä sen selkään, ihan nahan alle, — uh, kun kirvelee, ihan siihen läkähtyy, nääntyy…
Ei tule emäkään avuksi. Se ui siellä syvällä jään alla, tuskin tietääkään lapsensa hädästä, avuksi ainakaan ei pääse tulemaan.
Mutta nuo kavalat pedot, saaristolaismiehet, ovat jo kiinnittäneet nuorapäisen rautakoukkunsa hylkeenpojan selkään, ja turhaan tämä nyt puistelee ruumistaan, punoo pyöreätä päätään, tyrskii ja päristää, vapautuakseen tuosta kirvelevästä kahleesta. Se ei hellitä, eikä jaksa sitä poikkikaan vetää. Toivotonna siristelee ja loikkaa pieni hylkeenpoika nyt jäätiköllä, mies pitää nuorasta kiinni.
Mutta yht'äkkiä hylkeenpoika keksii hädässään, että sen avanto, pelastustie, taas onkin auki, mies on sen äärestä jo siirtynyt pois. Nuolena se hyökkää sitä kohden… loiskaus… se onnistui, pääsihän siitä toki mereen, pakoon. Kun vain ei olisi tuo kauhea koukku selkää repimässä. Mutta pääasia on toki pelastus… hylkeenpoika ui huimaa vauhtia yhtäsuoraan — ja siinähän on jo emäkin sen ääressä. Se tulee säälien ja lohduttaen ihan lapsensa viereen, hivelee kuonollaan sen hienoa nahkaa ja syleilee pienokaista räpylöillään. Se on aavistanut lemmittynsä vaaran eikä nyt lakkaa sitä hellimästä ja hyväilemästä. Ah, emän ei pitäisi niin paljon syleillä pienokaistaan. Sillä tuon selkään kiinnitetyn koukun kupeessa on pienet, terävät väkäset, jotka painautuvat emän nahkaan, siihen juuri hellimpään nahkaan etukäpälän alle, ja tarttuvat siihen kiinni. Emä raukka, se on poikaansa hyväillessään itse mennyt satimeen.
Tuo onneton koukku, se yhä kiinnittää, vetää pientä hylkeenpoikaa, ei laske sitä vapaasti uimaan. Nyt se jo kiskoo ihan taaksepäin, hellittää vähän ja kiskoo taas — seurata pitää. Emä huomaa jonkin lastaan rasittavan ja hyväilee sitä yhä hellemmin, painautuu ihan likelle, ja väkä painuu sen nahkaan yhä syvemmäs. Sen täytyy seurata poikaansa, ja se on kummallista, vastahakoista kulkua avannon luo. Miksi se poika raukka sinne ui takaisin surmapaikalleen! Ja miksi se emäänsä vetää, ja millä voimalla! Tuska on emänkin rinnassa, se säälii pienokaistaan, arastelee itseään, ei ymmärrä tätä leikkiä ollenkaan. Mutta yhä sen täytyy seurata lastaan, seurata ihan avannolle asti. Mutta hylkeenpoika lähtee jo nousemaan reiästään ylös jäälle. Emä estelee, häärii siinä hätääntyneenä edessä, vetää taaksepäin… se ei ymmärrä poikaansa ollenkaan… vaan seuraa silti perässä, ei voi eritä, vaikka pelko onkin suuri. Pojan pää luistaa jo kerran ylös reiästä jäätikölle; emällä on tuskan hetki, mutta se tekee epätoivoisen ponnistuksen ja saakin nykäistyksi sekä poikansa että itsensä takaisin jään alle. Se ui syvälle, ja poika seuraa mukana sen kainalossa. Mutta ei ole vielä kaikki oikein päin. Tuntuu niin pahalta, kainaloa vihloo, ja poikaparka on kuin pökerryksissä, pitää aina väliin vastaan, ui taaksepäin — se on aivan riivattua peliä! Eikähän se hyljekään voi kovin kauan olla vedessä hengittämättä, hylkeenpoika ei varsinkaan, täytyy päästä henkireiälle. Mutta edemmäs ei voi päästä, pakko on turvautua siihen samaan vaaralliseen reikään, — sinnepäin poikakin vetää. Emä pitää vielä vastaan, ui pohjaan ja nousee taas ja taistelee kauheata taistelua. Eikä lopuksikaan auta muu kuin nousta siitä samasta reiästä hengittämään — emähylje tekee hurjan ryntäyksen ja syöksyy henkihieverissä ihan puolella ruumiillaan ylös reiästä hengittämään, lopaten raskaasti eturaajansa jään reunalle.
Silloin välähtää äkkiä jotakin kirkasta päivänpaisteessa, ja keihäänkärki painuu syvälle emäraukan rintaan. Se nytkähtää, koettaa ponnistaa taapäin, mutta raukenee, vaipuu alas — se on kuollut.
Äidinhellyyttä ovat nuo kavalat, tunnottomat hylkeenpyytäjät käyttäneet hyväkseen pyytäessään emänkin saaliikseen — kaikki keinot niille kelpaavat! Poika uitetaan jään alle syöttinä viettelemään emänsä turmioon.
Pieni pyöreäpäinen hylkeenpoika näkee emänsä surman ja tuntee itse uudelleen tuon äskeisen tuskansa: tylyt kourat ja rautakoukun, joka ei hellitä. Se makaa nyt siinä avuttomana samalla kirkkaalla, aavalla jäätiköllä, jossa se äsken heitti vapaana kuperkeikkojaan ja temmelsi vallattomassa leikissä ja irvisteli aurinkoa kohden. Nyt on tuska ja kauhu sillä samalla jäätiköllä, ja kaikki nuo tuhannet aavikon kiiltävät, kauniit kiteet tuntuvat puhkovilta peitsiltä, puhdas hanki tuntuu kidutuslavalta.
Emänsä vietteli poloinen surmaan. Mutta sama surma on edessä itselläänkin, keihäs välähtää päivänpaisteessa senkin pyöreän pään varalta. Ja siinä kirkkaalla, rajattomalla aavikolla nyt molemmat lepäävät vainajina rinnakkain, saaliina kavalan juonen.
Se on saariston usein uudistuva tarina hylkeenpojan leikistä jääaavikolla.