VIII.
KAISLIKON RINNASSA.
Saaren merenpuoleisella rannalla käy kare korkeana, aamutuulen jäljeltä se vielä heittää laajaa aaltoa kohisten pitkin rannan loivaa kalliota. Mutta mantereenpuoleinen lahti on hiljainen ja tyyni. Äsken siellä kyllä oli elämää ja touhua, loiskintaa ja ääniä kuului monenmoisia, kun hailinpyytäjät päivän noustessa lappoivat verkkonsa veneisiinsä ja lähtivät päiväkaudeksi ulos selkäluodoille. Mutta nyt he ovat poissa, rannan talot ovat melkein tyhjät, joku vanhempi vaimonpuoli siellä vain hoitaa pienempiä lapsia, jotka paitasillaan pihamaalla peuhaavat. Kirkkaana paistaa päivä, äänetön on lahti.
Silloin etenee yksinäinen haapio hiljaa venevalkamasta. Sitä meloo Olli, poikanen tuossa alulla toistakymmentä; päässä on paksu karvalakinreuhka, paidan rinnus auki, joten rinta punoittaa kuparinkarvaiselta; yksi henkseli kannattaa lyhytlahkeisia housuja, ja variksensaappaat ovat jalassa… Hän on juuri siinä iässä, ettei vielä tänä kesänä voi päästä hailinpyytäjäin mukaan, mutta ensi kesänä hänet uhataan jo ottaa merelle soutamaan. Nyt hän meloo yksin ongelle — ei ole laskenut mukaan siskojaan, jotka eivät malta pysyä hiljaa veneessä —, meloo ääneti kaislikon rintaa pitkin, tarkastaa tyystin rantamerkkejä ja pudottaa vihdoin kiviriipan hiljaa pohjaan, niin hiljaa, ettei loiskahdustakaan kuulu.
— Nyt tulkaa te mustaselät!
Ikävä ei Ollia vaivaa hänen päiväkaudet yksin kaislikon rinnassa istuessaan. Sillä hän ei ole siinä yksin, kaislikon kalat ovat hänen seuranaan. Niihin hän on jo pienestä pojasta asti tutustunut, ja hän on oppinut ymmärtämään niiden tuumat ja häärinät, joten hän saattaa seurustella niiden kanssa. Toisia hän halveksii, toisille nauraa, toisia kunnioittaa, ja terästää itsensä voidakseen kilpailla niiden kanssa taidossa. Kun järvi oli rasvatyyni, hän näki kirkkaan meriveden läpi veneen reunalta noiden lukuisain tuttavainsa tummat selät, kun ne liitelivät, keikailivat tai pyrähtelivät hänen lieronsa ympärillä, ja hän saattaa silloin aste asteeltaan seurata heidän tuumiaan ja pyrintöjään. Mutta hänen ei tarvinnut nähdä kalojen haamuakaan voidakseen seurustella niiden kanssa, — hän tunsi heidän elkeensä kuuluvaisesta, joka veden pinnalla kellui, tunsi ne kourastaan, joka vapaa piteli. Ja vaikk'ei olisi kuuluvainen lekahtanut eikä vapa värähtänyt koko päivänä, hän silti seurusteli tuttaviensa kanssa.
— No kaikkia väkäleukoja, luikkikaa tiehenne, ei teitä tässä tarvita.
Ajattelematon, hupakko salakkaparvi siellä nyt elämöi kaislikon reunassa, sen huomasi Olli heti pienestä pinnan kihinästä, joka näytti kuin hienolta sateelta. Ja niistä Olli ei olisi ollenkaan välittänyt, niistä ei ollut muuta kuin mieliharmia ja ajanhukkaa.
— Kas noin, viilettävät sieltä ruohokosta kuin ammuttuina esiin, pistäytyvät pinnalla, painuvat pohjaan. — Jopahan äkkää taas muudan matosen, ja heti se tietysti koht hyökkää, tuo varomaton viiripää. Noin, näykkii, vetää — viheliäinen höperö; ei toki saa lieroa nielaistuksi, siksi on suu pieni, eipähän sitä mikään miettiminen estäisi — herkeä jo pois jyrsimästä, satut sinä kumminkin kärjenkin kohdalle… Enkö sitä sanonut…! Sieltä se nousee nyt avuttomana, suorana riippuu pitkästä alaleuastaan, olisit pysynyt syrjemmässä! — Ja toiset tietysti perässä, heti kun liero veteen ehtii, — on kuin heillä nyt olisi mikä itsemurhan yty. Hiiteen menkää, siinä vain olette esteeksi paremmille kaloille!
Mutta Olli ei käynyt kärsimättömäksi, hän tunsi salakkain huikentelevan luonteen, tiesi, että ei se parvi malta kauan yhdessä paikassa viipyä. Lentää heistä jonkin päähän yht'äkkiä tyhmä ajatus, ja silloin koko sakki lähtee uida lekottamaan johonkin epämääräiseen suuntaan, ilman mitään tarkoitusta. Huoletonta joukkoa, leikkiä vain koko elämä, — menkää!
Nyt Olli piti tarkasti silmällä kuuluvaistaan, vaikka se ei enää värähtele eikä leku niinkuin äsken. Mutta olisipa ihme, ellei iso ahven olisi heinikossa maannut väijymässä tuota löyhäpäistä laumaa ja ellei se nyt sieltä uisi esiin. — Aha, siinäpä olet jo! — Iskit lankaan pääsi, kyhmyjussi. Katsele nyt tarkempaan!
Hetki on jännittävä. Olli tietää, mitä tällä hetkellä ahvenen päässä tapahtuu. Se makaa ruohikon syrjässä ja miettii, miettii tarkoin. Se ei ollut oikein tietoinen toiminnastaan, kun äsken ampui lankaa vastaan, näki vain jonkin esineen ja tavoitteli sitä. Mutta nyt se on selvillä asemasta, näkee herkullisen lieron ja asettuu kyljikkäin sitä tarkastamaan — sen silmät ovat siksi sivulla, että se näkee syrjästä parhaiten. Makean näköinen esine tuo liero sen mielestä on, pehmeä ja lihainen… siinä kelluu, kuin ei miettisikään pakoa. Nyt ahven jo soutaa eväsillään yhdessä kohden, ikäänkuin hioen aseitaan, — Ollilla on sydän kurkunperässä. Kunhan vain ei nyt palaisi siihen mikään myöhästynyt salakkahölmö häiritsemään ahvenen tarkkaavaisuutta! Ei tule. Jo ui ahven huimaa vauhtia kohti, leväyttää kitansa.
— Nielaisi mahaan asti, se peto!
Ahven on Ollin ystävä. Sillä on lujuutta ja päättäväisyyttä luonteessaan, se tietää minkä tekee, ja vaikka onkeen meneekin, niin se tekee sen tarkan harkinnan jälkeen. Suuri, kyhmyniskainen ukkoahven on kunnioitettava veden eläjä; seurakalana se ei ole mikään erityisesti iloinen, — siksi Olli istuukin ääneti ja vakavana, kun se kaislikon rintaan ilmestyy — mutta se ei silti käy ikäväksi, sillä siinä on luotettavuutta ja luonteenlujuutta.
Iloista seuraa ja ajan rattoa on Ollilla enin silloin, kun tuo muka viisas ja viekas särkiparvi saapuu hänen syöttiään kosimaan. Se pitää ensin hiljaiset neuvottelunsa veneen ympärillä, ui edes ja takaisin, poistuu ja palaa taas.
— Sukkelapäinen veijari olet, harvoin sinä koukkuun erehtyisit, ellet samalla olisi niin turkasen ahnas. Härnää vain, kyllä sinut tunnen, lopuksi et sittenkään voi voittaa kiusausta.
Aluksi särjet ilkkuen toisilleen virkkovat, että niin tuhmia me nyt emme ole, että tuohon syöttiin takertuisimme, — ehei, siellä on lihaisen ja makean madon sisässä terävä teräs, — ehei! Vieressä voi käydä, voihan nokallaan kosketellakin, kunhan vain ei suuhunsa ota. Niin ne tuumivat, ja siksi ne selvästi kiusoitellen heiluttavat koukkua, niin että kuuluvainen väräjää.
Mutta sitä tehdessä mesi valuu suuhun, ja jopahan joku nuoremmista arvelee: Eihän tuo nyt mahda vettä ylemmäs viedä, jos varovasti laidasta vähän maisteleekin. Se näpäisee hiukan, ja onnekseen sen tekee; makeata oli — turkanen, kun oli hyvää. Maistetaanpas toinen kerta, varovasti vain — hei kun onnistaa! Särkeä oikein naurattaa ajatellessaan kalamiehen kiukkua, ja se tekee leikkisän ehdotuksen: Jyrsitään pois koko mato raudan päältä… jos tuossa muuten mitään rautaa lieneekään. Ja ennen pitkää koko särkiparvi onkin siinä puuhassa, yksi nykäisee yhtäältä, toinen repäisee toisaalta, ja niin nauretaan onkijalle, joka vetää ja suuttuu.
— Mestareita olette, mutta tulee se erehdys! — Olli panee lieron hyvin herkästi ongen väkään.
Särjet ovat jo innostuneet, ne kilpailevat urheilussaan, ja into voittaa kohta viisauden. Sillä yht'äkkiä koko särkiparvi hajaantuu säikähtyneenä ja miltei jähmettyneenä. Nyt se tapahtui, onnettomuus. Lähti yksi tovereista liian läheltä maistelemaan lieron makeinta päätä: tarttui… koetti vapautua, painui pohjaa kohden… mutta siristellen ja päristellen sen täytyi seurata petollista syöttiä ylöspäin — ja hävisi vesirajasta… Kamala hetki, kylmä hiki kihoaa särkien suomusten alta…
— Pääsit tällä kertaa, mutta tulet sinä uudelleen. Juuri vesirajassa on särkiveitikka potkaista säväyttänyt pinnasta, onki on hellittänyt, särki on pelastunut. Lupsahdus on kuulunut pelästyneeseen särkiparveen, ja yht'äkkiä on ilmestynyt toveri siihen takaisin. Mutta minkä näköisenä! Suupieli on revennyt, sitä kihelmöi ja kangertaa, ja tukahduttavalta tuntuu — siellä ylhäällä ei saanut hengitetyksi, ei nähnyt mitään, kirkasta oli ja kuivaa, uh, uhuh…!
Olkoon koko petollinen herkku, päättelevät nyt särjet ja lähtevät haavoitetun raukan seurassa uimaan ulapalle. Mutta matkalta pyörähtää sentään yksi ja toinen takaisin; se on saanut maistetuksi sitä makeata syöttiä eikä voi vastustaa kiusausta — eihän se mitään tee, kun varovasti laidasta repii. Kohta on koko särkiparvi siinä taas, haavoitetut ja kaikki, ja Olli huomaa, kuinka ne oikein kiukussaan nyt jyrsivät ja narraavat. Jo häviää taas yksi heidän joukostaan yläilmoihin eikä lupsahdakaan takaisin. Hetken tyrehdys. Mutta eivät malta toiset heittää enää näykkimistä pois, he ovat liiaksi päässeet makuun, himo on voittanut viisaatkin, ja niinkuin hölmöt salakat nyt viekkaat särjet antavat onkijan vetää itsensä veneeseen. Himo viisaan villitsee!
Sitä seurustelua voi kestää päiväkauden, eikä tule Ollille ikävä, sillä yhä uusia viekkauden ilmeitä hän keksii vedenalaisissa tuttavissaan, ja hänen täytyy miettiä keinoja niitä nolatakseen.
Mutta väliin tapahtuu taas siinä seurustelussa äkillistä vaihtelua, — Olli oivaltaa heti, mistä se johtuu. Ohikulkeva säynäjä, joka on olevinaan ymmärtäväinen ja kokenut, on hetkeksi pysähtynyt tuota särkien uhkapeliä katsomaan ja luulee kohta keksineensä, missä vika on niin monen onnettomuuteen. Särjillä on liian vähän voimaa, se päättelee, ne raukat seuraavat tuollaista pientä matoa, sen sijaan että madon pitäisi seurata heitä. Jos sen tempaisisi oikealla kalan voimalla ja vetäisi alas, niin miks'ei se tulisi. Ja säynäjä päättää näyttää, kuinka on meneteltävä, näyttää särjille vain esimerkin vuoksi. Se puljahtaa keskelle särkiparvea, joka epäillen ja ihmetellen vetäytyy syrjään; se käännähtelee, levittelee eviään, ikäänkuin neuvoen, että näin sitä pitää, ja tarraa sitten syöttiin kiinni — painaa alaspäin, lähtee uimaan… Särjet katsovat tuokion kysyvinä, mutta jo päästävät naurun, niin että pyrstöt väräjävät. Sillä tuossahan nousee pintaan tuokin tyhmän ylpeä, voimistaan kerskuva säynäjä.
— Senkin hölmö, luotapas siinä voimiisi!
Vaihtelevaa seurustelua yhä kestää. Mutta yht'äkkiä se taukoo, ei tunnu olevan yhtään päätä enää koko kaislikon rinnassa. Mitäs tämä on, — Olli katsoo aurinkoa, ei ole vielä sydänpäivän aika, ei ilmaise sitä aurinko eikä vatsa. On mahtanut hauki tulla siihen yksille apajille ja karkoittaa kaikki tuttavat, pikkukalat. Vai sinä, lahden poliisi, kiilusilmä harvahammas! Matosesta et välitä, halveksivasti sitä katselet, särkiä vain vaanit. Luulitko niiden jääneen tähän sinua odottelemaan — kyllä kai!
— Ka niin, asetu vain nyt siihen kaislikon sisään liikkumattomana kuin vanha ranko vahtimaan… olet nukkuvan näköinen, mutta ahnaasti silmäsi palavat, sen kyllä tiedän…
Olli nostaa kiviriipan ja meloo hiljaa kaislikon rintaa pitkin toiseen pohjukkaan, jossa hän taas tapaa vanhat tuttavansa. Siellä salakat, särjet ja ahvenet jatkavat seurustelua vanhassa tai uudessa muodossa, toisin tempuin ja vehkein vain, ja leveät lahnanpojat tai teräväeväiset kiisket tuovat yhä uutta vaihtelua seurusteluun. Hauskasti kuluu Ollilta päivä, ja kun hän vihdoin meloo takaisin venevalkamaan, hän ajattelee melkein kaivaten tuota vilkasta seuraansa.
Mutta samoihin aikoihin näkyvät jo hailinpyytäjätkin purjehtivan kotiin mereltä päin. Olli muistaa, että vuoden perästä jo hänkin soutelee noita raskaita silakkaveneitä kauas ulkoluodoille. Minkähänlaista seuraa siellä tapaa, pääseekö ulkomeren eläjien kanssa yhtä hyvään tuttavuuteen kuin kotilahden kaislikon asukkaiden?