I
PÄIVÄ SELKENI.
Taloon tullessamme illan suussa ihmettelimme mistähän syystä juuri se talo, Latvalan talo Kuhmon Korpisalmen kylässä, oli valittu kestikievariksi Nurmeksesta tulevan maantien varrella. Se oli köyhän ja raihnaisen näkönen talo, rakennukset matalat ja rappeutuneet, piha likanen ja aidat kallellaan. Vasta perillä kuulimme selityksen. Ei ollut muuta taloa koko sen järven rannalla, ja kun siellä kievari tarvittiin, piti ottaa mikä saatiin.
Isäntä oli tienhaarassa poikineen aitaa panemassa. Ukko oli kärtynä ja tyytymättömänä ja tylysti hän vastasi tervehdykseemme eikä näyttänyt halukkaalta puuttuakseen pakinoihin. Iski vihasesti kangen vetelään, pehmeään maahan, johon se painua hurahti puolen pituuttaan, kiskoi vielä vihasempana sen sieltä ylös, ja iski taas. Häntä nähtävästi joku vastoinkäyminen harmitti, eikäpä ollut vaikea huomata mikä se oli. Oli taas satanut senkin päivän, niinkuin oli satanut järjestään joka päivä jo parin kolmen viikon ajan. Kaikki oli märkää ja vetelätä, alavammat maat olivat veden vallassa, joet ja järvet tulvillaan niinkuin, kevätveden aikana, vaikka jo oli heinäkuuta alkupuoli kulumassa. Luhta- ja suoniityillä ei heinänkasvu vielä ollut päässyt alullekaan, eikäpä paljo vähäisillä alavammilla nurmillakaan. Ja pelloillakin pidätti kylmä sää ja alituinen vedentulo laihot kasvamasta, harventi rukiinoraat ja tärveli ohran idun. Joka päivä odotettiin sateen jo vihdoinkin loppuvaksi, toivottiin että huomisesta se nyt ilma lämpenee ja kirkastuu ja vakautuu poudaksi. Mutta huomenna satoi samalla tavalla kuin eilen, sataa vihmoi hienosti ja tuhuuttamalla, mutta tupruutti yhtenään, lakkaamatta.
Niin oli tuhuuttanut senkin päivää, illan suussa oli vähän herennyt, vaan taivas oli vieläkin harmajana ja raskaassa pilvessä. Tuuli oli yhä vain kolkolla pohjoiskulmalla, eikä näyttänyt sieltä hellittävänkään. Sinne se silmäili vähän väliä aina isäntäkin seivästä maahan takoessaan, ja loi sitten taas vähintäkään toivon aihetta löytämättä nolostuneet katseensa maahan.
Kun vielä pari kolme syltä aitaa oli syvässä äänettömyydessä saatu pannuksi, viskasi isäntä kangen olalleen ja kirveen toiselle ja tuli istumaan siihen samalle kivikasalle, jolla me lepäillen istuskelimme. Hetken hän siinäkin ääneti istui, vaan sitten rupesi verkalleen puhumaan.
— Niinpä on kuin rapakkoon tekisi tuossakin aitaa, vaikka on se maa toisinaan ollut liiankin kuivaa, saviperäinen maa. Mitähän siinäkin pellossa toki kasvanee, vetelässä liejussa! Siihen se olisi ruis pantava, vaan miten panet? Yritin kyntämään toissapäivänä, eipä kestänyt kyntääkään, tiesi milloin taas kestää, jos eivät säät poudistu. Eikä ne näy poudistuvan tänä kesänä.
Tämän hän lausui aivan tyynesti niinkuin usein lausutun tutun jutun. Istui siinä hetkisen maahan tähystellen ja paineli kannallaan tantereesen, johon heti vesikolot syventyivät. Sytytti piippunsa ja jatkoi sitten katsellen poispäin pitkin vainioitaan.
— Eihän tuo parane valittamalla eikä nurisemallakaan, vaan on se niin kolkkoa ajatella, miten häntä taas ensi talvikin elettänee. Lainaleipää piti menneen talven syödä, kukahan nekin velat maksanee. Ja velkaa sitä on otettava nytkin, eipähän omasta pellostaan eläne. Tuossa ohra märkänee ja ruis, sen vertanen minkä häntä lie korrelle noussut, lyöpyy lakoon. Kun vain ei jo näistä puolin poudistune…
Emäntä palasi navetasta haudekorvo kädessä, ja kun näki meidän istuvan tarinoissa, tuli hänkin siihen purkamaan sydäntään.
— Ja vaikka jo poudistuisikin, jatkoi hän miehensä lausetta, niin kato se on sittenkin käsissä. Eihän nuo touvot kerkiä tuolta määrältä mitenkään valmistua, — kas tuossakin ohraa, kun on aivan laihana laihona.
— Väleen ne siitä sentään nousevatkin, jos lämmintä tulisi ja paistetta, lohdutteli taas isäntä rohkeampana. Ja kun ei vilu kesken viene viljaa, kun kesää kestänee, niin kerkiäisivätkin ne.
— Vaan milloin se halla hennoo odotuttaa itseään, ja nyt sen pitäisikin jo liian kauan odottaa. Ainapa se Jaakon päivän seudussa muistaa näillä mailla käydä.
— Onhan se käynyt, tottahan se on.
— Ja herkiääkö se sitten satamasta, kuka sitä uskoo?
— Kun kääntyisi tuuli.
— On se kääntynytkin, kiertänyt ympäriinsä, vaan joka kulmalta se on satanut, ja pohjoseen se on jäänyt. Ei siinä ole enää toivon sijaa, kato siitä tuli.
Siinä istuttaessa oli jo idän kulmalla mustennut muutamia pilviä ja taas rupesi taivas vetistelemään. Me nousimme ylös tupaan lähteäksemme. Isäntä nousi myöskin.
— Yhä vihmoo, pois pitää lähteä. Ei se näy herkiävän, kyllä se on varmaa.
— Sataa, sataa ja yhä sataa, huokasi emäntäkin.
Alakuloisina olivat mielet, kun talossa maata ruvettiin, alakuloisina kuten ainakin. Sillä arvattiin, että kun aamulla herättäisiin, siitä herättäisiin taas siihen yhteen samaan sateesen.
Vaan eipä herättykään. Harvinaista vilkasta liikettä kuului jo aikusin aamulla pirtistä ja pihalta. Kukin valmistausi ilomielin ja rohkeana ulkotöihin, sillä päivä paistoi täydeltä terältään pilvettömältä taivaalta, paistoi lämmittäen ja kuivaten kostean maan. Tuuli oli heti puolelta yöltä tyyntynyt, selitti isäntä, joka moneen kertaan oli yöllä käynyt säätä katsomassa. Pilvet olivat hataroituneet, hajautuneet hienoina siekaleina sinne tänne ja kun päivä teki nousuaan, pakenivat viimeisetkin hattarat taivaalta. Ja kun tuuli heräsi, oli se jo lauhkeassa lännessä.
— Ja sinne tuo jo vihdoin vakautuneekin, selitti isäntä, valjastaessaan kiireisesti meille hevosta. Hän aikoi itse lähteä meitä kyytiin komennettuaan kaiken väkensä työhön. Oli näet asiata kirkolle.
Tuo eilen niin jörö ja raskasmielinen mies oli tänään hilpeänä ja reippaana, näytti nuortuneen monta vuotta yhdessä yössä. Hän tepasteli pihamaalla kuin poika kepeänä. Täynnään toivoa ja luottamusta kertoi hän nyt meille pitkin koko taivalta viljelyksistään ja aikeistaan, poiketen aina vähän päästä siihen kauniiseen kesäilmaan, joka nyt oli pukenut luonnon ihan toisenlaiseen väritykseen.
— Ei tässä olekaan viikkokausiin taas nähty vanhaa taivasta, oikein se nyt hyvää tekee. Kyllä ne tällä lämpimällä niityt kasvavat vaikka vähän alavammissakin luhdissa, ja pian se tuo paiste kuivaa pellotkin. Rukiin panoon pitää joutua kotiin tultua, kunhan siementä saan kirkolta. Hyvä oli, että sai sen sonnan edes vedetyksi pellolle, mutta huonoa se oli, kun ei tahtonut hevosta kestää. Vaan kovettuu se siitä väleen. — Hei ruuna hölkkäile pois! Se on tämmöisellä säällä aivan kuin eläväksi rupeaisi luonto, laihokin se kohoaa että kohisee yhtenä päivänä sen jälki jo näkyy, ja oikiaa se vielä ruiskin laosta. Oikiaa se. Ja vielä tästä eläminen tulee, vaikka jo pahinta pelättiin.
Lehtimetsästä levisi tuore, väkevä lemu ja kirkkaan vihantana helotti nurmi maantien varrella. Iloista viserrystä kuului lepikosta ja hienosti heilautteli länsituuli oksia kuivaten niitä pitkästä sateesta. Pitkin pieniä puroja virtasi liikavesi liristen alaspäin.
— Pian se vesi pakenee kuivemmilta mailta, kun kerran kuivamaan ruvennee. Oli se jo niin vaikeata, oli aivan surkeata, kun ei pystynyt tekemään mitään ja paras työaika oli käsissä. Myöhäksi se nyt tosin heinänteko jääpi, vaan anna jäädä, kunhan kesää piisannee. Mutta rukiinpanoa täytyy jouduttaa, ja jo se nyt joutuukin tällä säällä.
Hauskasti kului pitkäkin taival tuon yleisen hilpeän mielialan vallitessa, eikä ollut päivä puolessa kun kirkolle saavuttiin. Isäntä lähti hommaamaan niitä siemenrukiita, joita oli lupeessa lainaan, ja joilla jo alkoi kiire olla. Ja niissä hommissaan häneltä menikin päivä iltapuoleen.
Vaan silloin olivat taas ihanat toiveet häipyneet ja mieli mustaksi masentunut. Luottamus ja rohkeus oli mennyt yhtä väleen kuin oli tullutkin. Taas satoi.
Tuuli ei ollutkaan vakaantunut länteen. Se oli ainoastaan härnäillen pyöriskellyt sielläpäin ja paistattanut päivää, vaan keskipäivän tyynen jälkeen horjahti se taas luoteeseen ja sieltä pohjoseen. Ja samassa olikin taas harmaja sadeilma valmis. Pilviin peittyi sinervä laki ja jo illansuussa rupesi taivas tihkumaan vesiä.
Aivan samalla tapaa kuin se oli tehnyt jo kolmisen viikkoa järjestään joka päivä.
Satuin kievarin pihalle, kun Latvalan isäntä kiinnitti siemenjyväkuormaansa ja hankkiusi paluumatkalle.
Oudostellen katselin, miten miehellä haahmo taas äkisti oli muuttunut. Se oli taas synkkä ja kolkko kuin eilen illalla, synkempi ehkä vielä, koko ruumis näytti pettyneen toivon murtamalta ja silmistä sinkoili hurjan ärtyneen, äärimmilleen kiukustuneen mielen intohimoisia salamoita. Vihan voimalla tiukkasi hän köysiä säkkien ympäri ja puheli itsekseen kolkolla äänellä.
— Vetänenkö kotiin koko siemenjyviä, taitavat jo taipaleella kastua pilalle. Eipähän sitä sen vertaa poutaa piisanne, että yhden kuorman saisi kuivana tuoda. Sen pitää sataa ja liottaa kaikki uudelleen entistä vetelämmäksi. Eipä ole tuohon kuormalle ryysyä peitoksi heittää, vaan kastukoot, kastukoot nyt nekin! Kun sitä vielä heittäypikin niin höperöksi, että luuleekaan vedentulon lakkaavan. Ei tänä kesänä, ei vaikka itse jumala käskis… Saapihan nuo siemenet kotiinsa viedä, mutta peltoonhan niitä ei saa, — ja mitäpä nuo tehnevätkään siellä märkänemässä. Parasta kun syöpi pois semmoisinaan, syöpi suuhunsa kaikki mitä lie, kuolemahan siitä kumminkin kohta tulee.
Kamalilta kuulostivat nuo sanat epätoivoisen miehen, mutta ei ollut syrjäiselläkään mieltä siihen vastaan panna. Mies puhui toivonsa heittäneen mielen katkerasta kyllyydestä; ja tunnustaa se täytyi, että hänellä oli toivottomuuteensa syytä.
— Satele nyt taas viikon pari yhteen kyytiin, ja härnää sitten taas puolen päivää poudalla. Mutta silloin minä sanon: ei tästä tule poutaa, eikä tämä ole poutaa, tämä on vain sadetta, sitä yhtä samaa sadetta.
Hän nousi kuormansa päälle istumaan ja lähti ajamaan maantietä salolle päin.