II
LENTIIRAN KIRKONKYLÄ.
Jos tahtoisi ottaa kuvatakseen syrjäisintä ja synkintä sydänmaanseutua maassamme alapuolella napapiiriä, voisi tuskin löytää siihen parempaa esikuvaa kuin on Lentiiran "kirkonkylä" Kuhmon perimmällä kulmalla. Sen vaikutuksen se seutu ainakin matkamieheen tekee. Ja sillä kulmakunnalla onkin kaikki edellytykset, jotka sen tekevät mitä kaukaisimmaksi ja kätketyimmäksi seuduksi Suomessa.
Sen maantieteellinen asema jo vaikuttaa, että se jääpi etemmäs kuin matkaa sinne peninkulmissa ja neljänneksissä oikeastaan olisikaan. Tapasin siellä vanhoja ihmisiä, jotka eivät eläissään olleet käyneet Kuhmon kirkolla, lähimmällä asemapaikalla sivistyneeseen maailmaan päin. On siksi pitkä ja hankala matka, eikä ollut sattunut pakollista asiata. Ei sitä matkaa kirkkojen väliä kumminkaan ole kuin viisi peninkulmaa vesitietä — olisiko vähän kuudetta — ja jos vetää veneen virstan pituisen kannaksen poikki pääsee vieläkin lyhyemmällä. Mutta sitäkään matkaa ei leikin lähde asiatta soutamaan. Selkiä on monta, aavoja ja suuria, Lentiira, Iivantiira y.m., joiden poikki pikku veneellä harvoin pääsee niin tyyneellä tai mennentullen myötäisellä, ettei siellä jo hätää näytä; koskia on monia ja kovia laskettavia ja noustavia ja levähdyspaikkoja harvassa. Talvella pääsee hevosella, milloin lie keliä että voi lähteä umpea ajamaan, mutta ei sitä huvikseen ajele.
Lentiiran "kirkonkylän" arvo tekee sen, omituista kyllä, vieläkin erakommaksi, kuin jos se olisi muu syrjäkylä. Niistä tulee toki kirkolla käyntiä jos ei muulloin niin ainakin silloin, milloin ihmistä kastetaan, ripillä käytetään ja haudataan. Lentiirassa ne kaikki temput saadaan kotikulmalla suoritetuksi. Lentiirassa on näet kirkko, ja pappi käypi siellä Kuhmosta muistaakseni neljänä pyhänä vuodessa, saarnaa, ripittää, kastaa lapset, vihkii pariskunnat, hautaa vainajat. Ne pyhät ovat Lentiiralaisille merkkipyhiä vuodessa, mutta muista merkkipäivistä ei siellä paljo tiedetäkään. Elämä on yhtä yksitoikkoista, katkeamatonta arkea yksien ainaisten koti-ihmisten parissa.
Sillä harvoin joku matkamies eksyy Lentiiran kulmalle. Ei ole kellään sinne asiata, matka ei vedä senkautta mihinkään päin. Venäjän karjalainen poikkeaa joskus laukku selässä sinne tyydyttämään salolaisten välttämättömimpiä ylellisyystavarain tarpeita, mutta hänenkin täytyy sinne kulkiessaan mutkautua varsinaiselta reitiltään. Sillä laukkuryssäinkin tie kulkee tavallisesti Kuhmosta suoraan Kalliojärvien kautta rajalle.
Matkamies on jo veneessä istumiseen aivan väsynyt kun vihdoin pitkien virtojen jälkeen selkä aukiaa ja Lentiiran pieni, yksinäinen ja yksinkertainen kirkonnyppylä kohoaa metsän keskestä vastakkaisella rannalla. Se on vähäinen ja vaatimaton, rakennettu isonlaisen talonpoikaistalon malliin, mutta kurkihirsi on nostettu korkealle teräväksi harjaksi. Harmaja ja vanhanaikainen se on, pari kolme pientä pirtinikkunaa räystään alla, toisessa päädyssä risti. Ja kirkonkylä on samansuhteinen. Yksi pieni ja raihnainen talontapainen on kirkon vieressä törmällä, toinen vähän isompi lahden takana. Muut talot etäämmällä järvien rannoilla aina puolen peninkulman päässä toisistaan.
Synkintä sydänmaata! Taloillakin on omituinen salomainen leimansa. Metsä kasvaa aivan navetan takana. Viljelyksiä on vähän, siellä täällä pellonriekaleita pitkin törmiä, eikä näy työntekijöitä kotona missään. Tervahaudalla ovat kaikki, jotka suinkin kykenevät. Siellä se on salonmiesten työpaikka, petäjiköstä se on elanto otettava, joskin lujasta on otettava ja vaikka siitä niukka monasti tuleekin. Muuten ei elä.
Lentiiran kirkonkylää katsellessa tulee mieli tahtomattakin tekemään epäileviä arveluita, tokko koskaan tulevaisuudessa, vaikka sivistys ja viljelys kuinka edistyköön ja levitköön meidän maassa, tuommoinen sydänmaan nurkkakunta voinee siitään elpyä ja seurata muiden askeleita vaurastumisen tiellä. Siltä näyttää puuttuvan kaikki mahdollisuudet siihen. Laiha ja hallainen maa ei voi elättää suurempaa asukasmäärää. Vuosittain täytyy liian väen joka talosta siirtyä pois, ja tavallisesti nuoret ja voimakkaat juuri muuttavat kotikulmalta hakemaan elantoaan Venäjän puolelta taikka muualta Suomesta, taikka, kuka suinkin pääsee, Ameriikasta. Luonnolla ei ole, metsiä lukuunottamatta, tarjottavana minkäänlaisia tuotteita teollisuuslaitoksiin, ja metsäinsä hävittämisestä pitää elävä sukupolvi jo kyllin huolta. Kalastus on huonoa, metsästys ei kannata… Lentiira näyttää todellakin olevan tuomittu elämään ja kuolemaan semmoisenaan erakolla kulmallaan.
Niin se näyttää, mutta voi se olla erehdyskin. Kenties untelo kansa vielä itse herää etuaan valvomaan ja ajamaan. Henkinen virkoaminen voi pian synnyttää vilkkaampaa aineellista toimeliaisuutta ja edistymistä, ja ensimmäisiä merkkejä siihen suuntaan on jo olemassa. Lentiiran kirkolta hiukan pohjoiseen päin rakennetaan parhaillaan kansakoulutaloa. Pojat ja tytöt saavat siellä tilaisuuden ammentaa tietoa ja valistusta, jota vailla heidän isien ja äitien on täytynyt olla, ja he voivat kasvaneina ainakin, siinä suhteessa asettua muiden kansalaisten rinnalle ja sovittaa tietonsa elämäänsä. Toisellakin, suoranaisemmalla, tavalla tulee Lentiira piakkoin vedetyksi muun maan yhteyteen: äsken on alettu rakentaa sinne maantietä Kuhmon kirkolta, ja se tulee epäilemättä valmistuttuaan tekemään liike välityksen helpommaksi ja vilkkaammaksi, varsinkin kun on tarkoitus jatkaa maantietä Lentiirasta rajalle asti, joten jonkunlainen väylä kääntyisi tällekin kulmalle. Kenties vielä joskus maailmassa kuivataan Lentiiran laajoja, kylmiä soita, kenties sen kansa oppii säästävämmin ja edullisemmin hoitamaan salojensa aarteita, metsiään, kenties vielä viljelys ja yritteliäisyys saa paremman jalansijan tässä nyt vielä raivaamattomassa sydänmaanseudussa.
Eihän sitä tiedä. Voipihan, jos olosuhteet ovat suotuisat, kansan vaurastuminen muutamissa vuosissa käydä enemmän eteenpäin kuin vuosisatojen kuluessa sitä ennen. Tämä kansa on ainakin vielä ytimeltään tervettä, voimakasta, pilaantumatonta; täytyyhän senkin kukoistusvuoron kerran tulla. Antaapas ajan kulua. Voipihan ehkä tulla aika semmoinenkin, jolloin Lentiiran kirkonkylä ei enää olekaan viimeinen Suomen kirkonkylistä eikä sen seutu sydänmaan seuduista synkin.
Mutta nyt elävä sukupolvi ei siitä ajasta uneksikkaan, ja sille onkin ehkä onnellisinta, ettei se osaakaan uneksia.