III
ANNA LIISA.
— Ettepä ole siellä Helsingissä tainneet tavata muuatta Loviisa nimistä ihmistä, joka on täältä Lentiirasta kotosin, kysyi meiltä soutajamme Anna Liisa Heikkinen, kun kiskoi venettämme tiukkaan vastatuuleen pitkin Lentiiran aavaa selkää.
— Eipä ole satuttu. Palveluksessako se siellä on vai muussako työssä?
— Palveluksessa. Monta vuotta kuuluu olleen muutamalla tirehtöörillä piikana, mutta nyt se jo on taas palannut tänne takasin, on jo mennyt naimisiinkin.
— Taloonko pääsi emännäksi?
— Taloonpa hyvinkin, elävän talon emännäksi pääsikin, tuohon juuri
Kaikkoseen, jossa Heikki jäi tässä keväillä ainoaksi isännäksi.
Tuon viimeisen lausui Anna Liisa tavallista kiivaammin viitatessaan kädellään taloa, joka sieltä etäämmältä rinteeltä hämärsi. Tuntui aivan kuin tuo Kaikkosen Heikin naiminen olisi häneen suoranaisemmin koskenut, sillä hänen silmänsä oikein säkenehtivät tuota sanoessaan. Sitten hän vaikeni taas ja rupesi ääneti soutamaan.
Anna Liisa Heikkinen oli talon tytär, ja komea tyttö olikin, aivan ensimmäisiä kuhmolaisen katsantotavan mukaan. Suora nenä ja hienosti punehtivat posket tekivät hänen kasvonsa tosin poikkeuksiksi toisten vertaistensa joukosta ja hänen rohkeassa katseessaan oli tavallista enemmän eloa. Mutta vartaloltaan ja jäntereiltään hän oli juuri kuin Kuhmon tytön pitää ollakin: tanakka ja luja. Rinnat eivät erittäin korkeat, mutta pystyt ja pyöreät, joten väljä röijy niiden kohdalta suorassa laskussa valahti alas, eivätkä ne näyttäneet pönkkiä tarvitsevan. Vartalo ei ollut hoikka, leveä rintakehä jatkui yhtäsuorana vankkana vartena lanteita kohden, jotka pullistivat hametta kahdenpuolen laajalle kupeutuviksi kaariksi — semmoiset lanteet juuri kuin pitää olla sillä, joka on luotu synnyttämään paljo ja terveitä lapsia.
Komea tyttö, talon tyttö, eikä vielä ollut naimisiin päässyt, vaikka jo parinkymmenen ikään oli elänyt. Olisi tuon luullut miehen saavan, vaan eipä ehkä ollut tainnut kaikista huoliakaan.
Hän vilkasi vielä kerran sinne Kaikkosen törmälle päin ja rupesi sitten taas puhumaan tuosta Loviisasta, joka oli Helsingissä ollut.
— Siellä se oli maailmalla ollut kymmenen vuotta, alulle toistakin, eikä tuota täällä enää muistettu paljo olevaksikaan, kun se tässä keväällä ilmestyi tänne kylälle kummitukseksi.
— Minkätähden kummitukseksi?
— No sen tuo oli näkönen, ei niitä täällä ennen ole semmoisia kouhotuksia näkynyt eikä suvattaisikaan omalla väellä. Päässäkin sillä oli hattu kuin miehillä, mutta siinä senkin kirjavat nauhat ja höyhenet… ja punanen varakatto oli kädessä kun meillekin veneestä nousi. Enpä ollut iletä kättä pistää kun tuli tarjolle. Totta tuo niin lie sen maan tapoja, mutta kouholta tuo meistä näyttää. Enkä minä sitäkään älyä, miten se oli saanut ruumiinsakin puristetuksi keskipalkalta… ei se ole lonkkain yläpuolelta minun reittäni paksumpi koko ihminen. Ja jalatkin kuin varpusella pienet ja vaatekengissä…
Anna Liisa puhkesi vieläkin vähäväliä ihmettelyihin kuvaillessaan tuota outoa ilmiötä, joka oli heidän kulmalleen äkkiä ilmestynyt, eikä hän näyttänyt olevan varmana, oliko tuo tuommoinen lintu oikea elävä vai mikä lie. Eipä siltä, sanoi hän, että hän Loviisasta olisi tahtonut mitään pahaa sanoa, — mitäpä hänestä tiettiin siellä sydänmaalla —, vaan niin se oli näyttänyt kummalle. Ja käytöskin sillä oli sitä sorttia, ettei tuosta olisi juuri luullut paljo olevan sinne heidän kylän köyhiin ja huonosiin oloihin, ei siellä paljo merkitä moisilla häntäniekka hameilla eikä kovin ahtailla röijyillä, jos työssä mieli olla.
— No kuinka se Kaikkosen Heikki semmoisen otti?
— Ka hulluudessaan, nekö lie hatun höyhenet ja hameen rekuleet häikässeet. Mutta kyllä se niistä tarpeensa saa, kun nuotalle tulee lähtö taikka suoniityille heinään. Ja mihinkäpä se Loviisakaan ne komeutensa panee, kun ne kerta ovat ja niihin on siellä päässyt tottumaan. Siellä voivat olla Helsingissä hyvätkin ja siellä tuo olisi mahtanut Loviisakin olla omiaan, mutta mitäpä tuo minuun kuuluu missä se on.
Ei voinut Anna Liisan puheessa olla huomaamatta: huonosti salattua katkeruutta ja kateutta tuota kummaa, tulokasta kohtaan, vaikka hän vähäväliä kyllä huomautti, etteihän se häneen kuulu, miten mikin kouhottelee. Erityisesti tuo Loviisan seikka näytti häntä liikuttavan, sillä hän oli tuskin ääneti puolta virstaa kun taas alotti:
— Sattuikin se tänne juuri siihen aikaan, kun Kaikkosesta Olli, vanhempi veli, kuoli, eikä Heikkikään epäröinyt, vaan heti riensi vihille kun Loviisan näki. Yhden kai minulle tekee, vaan soma on ajatella, mikähän siitäkin pariskunnasta tulee. Sen jo arvaakin, ettei se lintu kauan malta pysyä siellä Kaikkosen mäellä, kun on kaupunkeihin tottunut… nyt jo kuuluu Ouluun kärttäneen, mutta eipähän tuosta lie tervalastin soutajaksi, tuommoisesta hintelosta…
Anna Liisa nytkäytti halveksivasti hartioitaan ja sylkäsi. Hetken kuluttua lisäsi hän niinkuin itsekseen:
— Minä se toki jo olen pariin kertaan lastiveneen soutanut Oulussa mutkin…
Minustakin oli Anna Liisa aivan oikeassa väittäessään, että tuosta komeilevasta Loviisasta tulisi huono maalaisemäntä, ja hyvästi saatoin ymmärtää hänen oikeutetun harminsa ja halveksimisensa sellaista kouhottelemista kohtaan. Mutta en tiedä, mistä lie ilkeys silloin livahtanut mieleeni, kun en malttanut olla virkahtamatta:
— Anna Liisaako se Kaikkosen Heikki ensiksi oli emännäkseen aikonut?
— Mistä te sen tiedätte? kysyä tokasi tyttö punastuen ja melkein hypähtäen soutoteljaltaan. — Mitä lie aikonut, minä en hänen aikomisistaan ole paljon perustanut, enkä ole hänen varassaan koskaan ollut. Olisi noita semmoisia jo saatu ennenkin ja parempiakin… pitäköön röökynänsä minusta nähden, ei suinkaan minulle kateeksi käy.
— Eipä siltä, koetin parannella pahuuttani, tottahan noin korea tyttö miehiä saa vaikka valita asti. Mutta olisihan Anna Liisa ollut sinne sopivampi emännäksi…
Siihen ei Anna Liisa enää virkkanut mitään, ja minä otaksun että hän sydämmensä syvyydessä oli aivan yhtä mieltä minun kanssani, vaikkei kehdannut sanoa, kun se olisi tuntunut vähän itsensä kehumiselta. Eikä Loviisasta enää sen koommin puhuttu sanaakaan, puhuttiin vain muista maailman asioista. Kaikkosen ranta katosikin samassa näkyvistä pois muutaman niemen taakse, josta levisi eteemme uusi aava selkä ja puhalsi yhä vinhempi vastanen.