IV
KAPPALE TODELLISTA KURJUUTTA.
Se nähtiin Kuhmon ja Suomussalmen rajalla — Suomussalmen puolella kumminkin — juuri sen vesijakajan tienoilla, joka kapeana kannaksena haaroittaa vedet juoksemaan kahtahalle, toisaalle Vuokin ja Emäjoen päähaaraan luoteeseen päin ja toisaalle Lentiiran vesien kautta Kuhmon haaraan kaakkoon päin. Siellä jouduttiin matkalla poikkeamaan Keskisen taloon, jossa köyhyys ja kurjuus näytti olevan suurempi ja kaikkinaisten inhimillisten kärsimysten määrä täyteläämpi, kuin nähdä sai missään muualla matkan varrella, vaikka siellä sai nähdä yhtä jos toistakin.
Puutteellista ja huonosti elävää näytti olevan itse talonväkikin, mutta surkeampi oli vielä laita erään huonemiesperheen, joka asui siinä yhden tuvan ahtailla tiloilla.
Kumartuen astuimme sisään pirtin matalasta ovesta, josta ummehtunut, taudintapainen ilma lehahti vastaamme. Himmeät, pienet, paikkonaiset ikkunat pitivät pirttiä keskipäivälläkin puolipimeänä, niin että esineitä sisällä oli ensi aluksi vaikeanlainen erottaa. Mutta joukko apposen alastomia olentoja veti heti huomiomme puoleensa. Ne olivat lapsia, neljä tai viisi kappaletta, joukossa suurempia ja pienempiä. Ei repalettakaan päällä ollut yhdelläkään, ei viikunanlehden kokoista. Muuan tyttö, vanhin kai joukossa, noin 11 tai 12 vuoden ikäinen, näytti kumminkin vieraiden edessä ymmärtävän ujostella alastomuuttaan ja kirmasi uunin taakse. Sieltä hän ilmestyi kotvasen kuluttua; oli sitonut emännän vanhan hamerääsyn kaulaansa, niin että se säkkinä verhosi koko olennon. Muut temmelsivät ujostelematta aataminpuvussaan lattialla, sääret väärinä, mahat turvonneina, iho likasen kellertävänä.
— Talonko nuo ovat lapsia? kysäsimme tervehdysten jälkeen hetkisen ääneti istuttuamme.
— Tuon ne ovat huonosen huonemiehen, ja onhan noilla tuossa äitinsäkin ääressä, selitti emäntä, vanhanpuoleinen ihminen, punoessaan hamppulankaa polvensa päällä. — Ei ole raukoilla vaateriepua päälleen panna, ei ole vielä eläissään ollut talvella eikä kesällä, lisäsi hän hetkisen kuluttua.
Katselimme missä se huonemies oli, josta emäntä oli puhunut. Pimennossa nurkassa makasi joku olento ryysyvuoteella lattialla ja ähki tuontuostaankin. Siirryimme lähemmäs. Se näytti olevan nuorenlainen mies, eli oikeammin vähäsen miehen kuihtuneita jätteitä; siinä se makasi tai istui omituisen koukerossa asemassa, nojaten yläruumistaan kuihtunutta käsivarttaan vasten ja katsellen tylsästi eteensä syvistä silmäkoloista melkein sammumaisillaan olevilla silmillään. Pitkä tukka pörrötti harjamaisesti hänen päässään, harmajat, kapeiksi lutistuneet, kuihtuneet kasvot peitti harva vanukkeinen parta. Suu oli auki ja puoleksi paljastunut rinta läähätti vaivaloisesti. Vieressä penkillä istui hänen vaimonsa soudattaen pärevasussa pientä kirkuvaa lasta ja alaspäin herkeämättä katsellen.
Inhottava haju löyhki tautivuoteen läheistössä, täytyi pakostakin siirtyä edemmäs.
— Joko se on kauan sairastanut?
— Johan se perttulista; vähää ennen kuin tämä viimeinen syntyi se kääntyi tautivuoteelle, eikä ole siitä pystöön kyennyt.
Potilaan vaimo ei nostanut silmiään maasta tuota puhuessaan.
— Keuhkotauti vai mikä sillä on?
— Mene tiedä. Kylki tuolla on auki, sieltä märkii myötään, mutta ei vain tee loppuakaan.
Talon emäntä joutui siihen puuhistaan hänkin tuota kurjuutta selittämään.
— Niillä oli oma mökki, vaan se paloi mennä kesänä ja silloin ne koko joukolla asettuivat tähän meidän pirttiin. Eipä tässä liikoja tiloja olisi ollut, vaan mihinkäpä nuo hätääntyneet hääti. Ja mies, — tuo Ollikainen tuossa juuri — oli kova työmies, tukkimies erinomainen ja elätti kyllä joukkonsa. Vaan sitten sairastui lavantautiin ja niinpä kävi kolkosti, ettei siitä enää elpynytkään. Tämä löi häneltä kylen puhki ja siitäkös märkäpesä on tullut. Mutta niin se onkin nyt puolessa vuodessa vienyt terveen miehen, ettei siitä enää ole muuta kuin tuommoinen jälki jälellä. Riettaan näköinen on sillä se sivunsa, madoissa…
— Eikö sitä ole hoidettu mitenkään?
— Kukapa sitä olisi osannut hoitaa ja millä? Julmalta tuo on tuntunut, mutta siihen se on saanut märätä. Katsokaa te.
Hän rupesi vetämään syrjälle likaista paitaa miehen kyleltä. Kauheata!
— Eikä mitenkään hoidettu, ei edes millään puhtaana pidetty?
— Milläpä sitä? Kuhmon apteekkiin on matkaa toistakymmentä peninkulmaa, ja jos sinne joku kulkija olisikin, niin millä rahalla sen rohdon ostaisi.
— Mutta sellainen rohto ei monta penniä maksa.
— Vaan kun ei ole penniä yhtään kuukausiin nähtykään, — tuskin lie koko kylässä.
Potilaan vaimo herahti itkemään.
— Vieläpä tässä olisi rohtojen saantiin kyetty, kun on päiväseltään aina niukuin naukuin jaksettu lapsilauman kanssa hengissä pysyä, siinä on ollut kykenemistä tarpeeksi. Jos hyviltä ihmisiltä on maitotilkan jaksanut sairaalle saada, muuta rohtoa ei.
— Tottapa teitä on kunta auttanut ja muut hätäavut?
— Muutenpa tässä olisi jo kuoltukin koko joukolla. Mutta kun en minäkään näiltä lapsilta ja sairaalta pääse sen vertaa liikkeelle, että aina saisi käydä kerjäämässäkään apua…, ei puhettakaan siitä että mihinkään työhön pääsisi. Kuinka kauan vielä kitunee tuokin raukka tuossa, ei se kyllä koskaan kostu.
Ei se kostu, kyllä sen näimme mekin. Mitenkä tahansa siinä ajattelikaan puolelle ja toiselle, niin täytyi huomata, ettei tuolla huonemiesperheellä ollut millään puolella yhtään mutkaa, jonka kautta se pääsisi puikahtamaan kurjuudestaan onnellisempiin oloihin. Armoleipä on katkerata, vaan kun sekään ei riitä….
— Ja tuo lapsiliuta söisi paljokin, jos saisi, säesti emäntä.
Kurjin oli kumminkin laita tuon kuolemaan tuomitun potilaan. Siinä täytyi hänen maata ja nähdä miten hänen omat lapsensa kärsivät nälkää ja kurjuutta ja nähdä miten hän itse joka päivä yhä enemmän suorastaan märkäni pois, miten viimeiset voimat loppuivat, ja kumminkin piti elää. Eikä minkäänlaista, mikä tuskia hetkeksikään lieventäisi. — Otimme taas puheeksi, että pitäisi Kuhmolaisten kirkkomiesten kautta hankkia apteekista jotakin rohtoa, vaikkapa vain karboolivettä haavan puhtaana pitämistä varten. Mies kuuli "karboolin" nimen ja elpyi siitä hetkeksi. Sen nimen oli hän ennenkin kuullut. Muuan kulkeva tukkilainen oli jo keväillä puhunut että kun olisi silläkään pestä. Yhtäkaikki siitä vielä kostuisikin, kun kerran tuo haava rupeaisi paranemaan…
Hän toivoi vielä miesraukka. Toivokoon vain, se ehkä vähänkään lievittää hänen kurjuuttaan. Mutta turhaan hän toivoi!
Nuo alastomat kakaratkin kuulivat isänsä puhuvan paranemisestaan ja keräysivät siihen pyylevinä kummissaan kuuntelemaan sitä pakinaa. Oli tuossakin ihmisen alkuja. Mikähän niistäkin raukoista vielä mahtaa tulla? Tulevatko jatkamaan vanhempainsa ylen, kovaa elämistä, vai paraneeko olo heillä maailman taipaleella?
Vaikeaksi kävi olo ummehtuneessa pirtissä, ja me lähdimme jatkamaan taivalta. Pistimme mennessämme kumminkin muutaman markan potilaan vaimon kouraan kehottaen häntä rohtoa hankkimaan, jos ei muun vuoksi niin rohkaistakseen sairasta. Ja jälestäkäsin oli hyvä mieli että senkään tulimme tehneeksi, sillä tuo kurjuuden kuva ei hevillä tahtonut hälvetä mielestä.