IX
KITKA, OULANGANJOKI JA PAANAJÄRVI.
Niiden sydämmellisten ja hauskojen muistojen rinnalle, joita tällaiselta matkalta tuo mukanaan, jää matkailijan mieleen joskus joku ikävämpikin ja tylympi kuva jostakin kulkemastaan kulmakunnasta. Siltä ei ole sanottu, että ihmiset siellä yleensä olisivat olleet tylympiä, epäkohteliaampia tai itsekkäämpiä kuin muualla, — pelkkä sattuma, kenen pariin on joutunut, voi olla koko vikana — mutta siitä on kerran tarttunut kylmempi ja vieraampi vaikutus mieleen, ja semmoiseksi se sinne jää.
Minulle on matka Alakitkasta Oulankojoelle jäänyt tuollaiseksi muistoksi mieleeni. Siellä sattui monta seikkaa, jotka olivat omiaan synnyttämään tylynlaista tunnetta.
Oli saatava soutaja Oulangonjokea alas, ja kun koko Oulangonjoen rannalla ei ole yhtään ihmisasuntoa eikä koko taipaleellakaan Alakitkasta asti — sitä on matkaa kaksi peninkulmaa — kuin pari taloa tai mökkiä, joilla vielä kaikilla ei ole venettäkään Oulangon rannalla, piti jo ajoissa Alakitkan taloista ruveta tiedustelemaan saattajia. Jo kirkolla oli se meille varalta sanottu, ja sanottu myös, että kohtuullinen saattopalkka Paanajärvelle asti oli 10—15 markkaa.
Oli jo ilta, kylvyn aika kun sousimme selän yli Virranniemen taloihin.
Käymme tupaan, istumme tarinoimaan, puhumme asiamme.
— Soutajia Oulanganjoelleko…?, eipä täällä taida olla saattajia sille matkalle, sitä tietä ei monasti kuljeta, selitti isäntä unisesti haukotellen ja kääntyi poispäin ikäänkuin merkiksi, että niistä puuhista ei tule mitään, palatkaa takasin jos tahdotte.
Siitä: kylmyydestä huolimatta istuttiin kumminkin ja jatkettiin tuumailua. Huomautettiin ohimennen, että jospa ei tavallisesti kuljettanekaan, niin voisihan siltä joku lähteä rahan edestä saattamaan, koska meillä nyt juuri oli matka sinne.
— Ka minä en lähde, menköön muita ketä tahansa. Vaan kukapa sinne kyennee lähtemään, siellä ei ole koko joella kelvollista venettä kellään muulla kuin meillä, ja sitä venettä ei minun luvatta oteta.
Kylkiään kuoputellen tuli siihen jo säestämään toinenkin mies, mikä lie ollut huonemies, ja selitti että sinne on niin pitkät ja pahat matkat, ettei sinne hullukaan lähde, saattamaan ja sitten sauvomaan sitä virtavata, matalata ja huonopohjaista jokea takasin. Semmoista miestä ei löydy näissä taloissa ja vielä vähemmän niissä taloissa ja mökeistä, joita on Käylänvirran ja Kallunginjärven rannalla Oulankaan kulettaissa. Niillä ei ole venettäkään, milläpä ne sieltä lähtisivät. Molemmat ja vielä muutamat akat lisäksi, vakuuttivat meille aivan jyrkästi, että siitä matkasta ei tule mitään.
Tämä tuntui hyvin nololta, ja huolestuneina katselimme jo toisiamme, että jokohan tämä nyt on täyttä totta. Pian meille kumminkin selvisi asia ja tarkoitus.
— Jos teidän nyt kumminkin on sinne pakosta päästävä, alkoi se sama huonemies hetken perästä, niin minä en sääli lähtiessäni, vaikka siellä onkin semmoiset matkat ettei sitä toinen arvaa. Eihän sieltä ison veden aikana pääse takasin millään pelillä. Mutta minä lähden kumminkin toisten Heikan kanssa jos vain isäntä luvannee venettä, — koska teillä näkyy tuommoinen pakko sinne olevan.
Hän seisoi hetkisen ääneti katsoen minkälaisen vaikutuksen tuo hänen jalomielinen uhraavaisuutensa lie meihin tehnyt. Kun nähtävästi huomasi sen tehneen hyvän vaikutuksen, lisäsi hän sivulle kääntyen: "jos kaupoissa sovittanee".
Käsitimme jo että tuossa se onkin se joka hakaltaa. Kysyimme hintaa.
— Kulki tässä toissa kesänä pari insinööriä, juuri samoja matkoja kulkivat Paanajärvelle, ja tästä saatettiin. Ne maksoivat 40 markkaa eivätkä sitä paljostuneetkaan, vielä ruoat ja ryypyt antoivat koko matkan. — Hän vaikeni taas hetkeksi, kai tarkastaakseen meitä minkä vaikutuksen tämä tarjous nyt oli tehnyt. Huomasi kai, että niille pitää heti vähän tinkiä, koska jatkaen edellistä puhettaan virkkoi:
— Mutta koska teillä ei tavaroita ole niinkuin oli heillä, niin voin minä viedä kolmellakymmenelläkin, vaikka nyt on muuten tulvan puolesta pahempi kulkea… kun sitten isännälle vielä jonkun vähän veneestä maksanette.
Me selitimme hänelle kuinka luonnottoman korkea tuo hinta oli. Matkaa saattoi maitse ja vesitse tulla korkeintain 5 peninkulmaa, ja jos siitä olisikin pari peninkulmaa palatessa sauvottava ylös väkevätä virtaa, niin olihan mennessä myötävirta — aikaa ei voi missään tapauksessa kulua kuin puolitoista päivää. Kahdelle miehelle — toinen oli poikanen — se jo teki 10 markkaa päivässä, olihan se liikaa.
— Ka kun ette tahtone maksaa, niin en minä pyri…
— Eikä minun veneestäni tarvitse tehdä kauppoja, äsähti väliin isäntä, — sitä ei ole tarvis kuljettaa sinne matalikoissa pieksettäväksi.
Olimme todellakin heistä koko joukon riippuvaisia, vaan emme niin kokonaan kuin he luulivat. Taikka joen rantaa me nuoret miehet saatoimme kulkea Paanajärvelle jos niikseen tuli, ja soutajamme, joka meitä vielä lupasi lähteä saattamaan ylös Käylän virroille, arveli sitäpaitse että on kai siellä joella Kallunkilaisillakin joku veneenrämä. Tuommoinen kiskomishalu inhotti. Hetken vielä tingittyämme sanoimme jäähyväiset ja lähdimme.
Vielä rantaan tuli se sama huonemies meille vakuuttamaan, että oli aivan turhaa lähteäkään eteenpäin, sieltä ei saa enää venettä mistään, eikä siellä ole miehistä miestä kotona saattajaksikaan. Vaan hän voisi ehkä vielä vähän pudottaa hintaa… ja jos isännälle markkaa pari, kolme antaa, niin lupaa se veneensä. Jalan sieltä ei pääse mitenkään, soita on pahoja eikä polkua merkkiäkään.
Hän jäi vielä rannalle paapattamaan kun me sousimme Virranniemestä ylös Käylänkoskia kohden. Ilta oli jo kulunut kultaisimmilleen, laskevan päivän säde kimalteli kirkkaana virran leikkivässä laineessa, ilma oli vilponen ja puhdas, laulellen soutelimme hilpeällä mielellä edelleen muistamatta enää äskeistä tinkaa ja huolehtimatta matkasta. Koskien alapuolelle jätimme saattajan ja veneen ja astelimme siitä ravakasti pehmeätä metsäpolkua pitkin koskien niskassa olevia uudismökkejä kohden. Ilta oli silloin jo kulunut puoleen yöhön; Käylään aijoimme jäädä yöksi.
Monasti olimme tulleet ennenkin yöllä taloon, ja kernaasti oli emäntä noussut tekemään meille vaatimatonta vuodetta ja isäntä kyselemään vieraiden kuulumisia, eikä oltu salvassa tavattu yhtään ovea. Täällä olivat ovet säpissä; toisessa mökissä ei saatu yhtään sielua hereille, nyrpeänä ja äkäsenä nousi toisessa muuan vanha eukko kyselemään ovenraosta mitä yöllä kulkijoita me olimme. Se selitettiin ja pyydettiin yösijaa.
— Eipä tässä meillä ole nyt sijaa yöksi, eikö tuohon toiseen mökkiin päässyt?
— Ei päässyt sinne.
— No eipä tähänkään sovi, tässä jo on noita metsänostajia ja on omaakin väkeä.
Tupaan silmäillessä näkyikin siellä makaavan väkeä lattian täydeltä, eukko peitti raanulla muutaman naisen, joka melkein alasti loikoi erään mustapartaisen miehen rinnalla. Ei tehnyt mielikään jäädä sinne yöksi.
Kyselimme matkaa Kallunkiin. Neljännes, toista oli kävellä, sitten järvi soudettava. Päiväseen aikaan siitä huudettiin venettä poikki, mutta yöllä ei huuto auttanut.
— On siellä tuolla myllärillä vene, vaan eipä se taida viitsiä lähteä viemään.
Herätettiin mylläri, se mustapartainen mies. Ei hän viitsinyt lähteä. No eikö muita olisi, eikö hänen vaimonsa — tarkoitettiin sitä joka juuri heräili hänen vieressään — lähtisi? Eihän hänellä täällä mitä vaimoa ole. Missä isäntä? Maantietöissä. Saisinko sitä venettä lainata järven yli? Kukapa sen sieltä toisi takasin, sinne sitä ei saa jättää. Toimitetaan takasin, tuodaan vaikka itse toisella veneellä, No paljoko tuosta maksettaisiin?
Siitä sovittuamme lähdimme väsyneinä ja melkein loukkautuneina yön selkään taivaltamaan Kallunkiin päin. Vaan matkalla katosi taas pian alakuloisuus ja hilpeäksi kävi masentunut mieli. Päivä teki juuri nousuaan kun vankan metsän sisästä astuttiin Kallunkijärven rannalle. Se oli ruhtinaallisen komea kohotessaan majesteetillisen verkkaasti vastarannan metsän takaa ja valaessaan hohdettaan yli selän ja vihannan maan. Ei sumun hiukkaa ollut ilmassa, silmä tuntui kantavan kahtavertaa kauemmas kuin tavallisesti yli salmien ja selkien ja kun järvelle soutaessamme vähän kajauttelimme lahden törmiä soi ääni kotvan aikaa ponnahtaen edestakasin rannasta rantaan.
Kallungissa nouseskelivat jo ihmiset vuoteiltaan meidän taloon saapuessa. Vielä yritti täälläkin meitä vainoomaan se samainen vastahakoisuus. Miehet olivat haluttomia lähteäkseen saattamaan — saimme sittemmin nähdä etteivät he olleet sitä aivan suotta —, vene oli näet huono, matka pitkä ja virta kova. Vaan meidän onnistui voittaa emäntä puolellemme — en tiedä kehumallako hänen kahviaan vai naurattamallako hänen tyttäriään —, ja tämä toimitti tuota pikaa kuuntelematta mitään vastaväitteitä kaikki valmiiksi, eväät konttiin, kontti pojille selkään ja pojat tielle, vaikka nämä vielä lähtiessäänkin mukeltelivat vastaan. Ja niin päästiin vihdoinkin kävellä lippoinaan pois Kitkan kulmalta Oulangan rannalle.
* * * * *
Kuta lähemmäs jokea päästiin, sen mäkisemmäksi ja notkoisemmaksi kävi maa. Polku hyppelehtää ylös ja alas lakkaamatta; juuri kun se pääsee putoamasta jyrkkää rinnettä alas laakson pohjaan, jossa vetinen suo on kahlattava, nousee se taas toista rinnettä ylös jyrkälle kapealle särkälle, jonka takana heti on toinen laakso ja suo. Ja nousu ja lasku käy korkeammaksi joka kerralta. Näyttää aivan kuin luonto näitä paikkoja muovaellessaan olisi oikein vihapäissään mylleröinyt ja suurella luomishierimellään äkämyksissään tuolleen sotkenut pehmeän maa-aineksen särkkiin ja kuoppiin. Kasvullisuus koko matkalla on korkeuksien mukaan hyvinkin vaihteleva, vaan ylipäätään se on harvinaisen rehevää ja koskemattoman neitseellistä. Vesakko polun ympärillä on niin tiheää, että jos edelläni astuja kulkee pari syltää eelläpäin, en näe häntä virstan matkoihin, vaikka kuulen kengänkopseen tuossa juuri kapajavan. Senpä vuoksi ei, kun viimeistä tavallista jyrkempää rinnettä soluttiin alaspäin, mistään merkeistä voinut päättää joen jo olevan siinä alla, ennenkuin kuului virtaavan veden loisketta ja samassa viimeisen pensaan takaa avautui eteen koskena vierivä vesi ja sen takana korkealle taivasta kohden kohoava metsäinen ranta, samanvertainen kuin se mikä taaksemme jäi.
Tällä paikalla kai oli luovan kämmen pamauttanut vielä syvemmän piirun kulkemaan halki mäkien ja särkkien ja vetämään vedet soitten pohjista siihen tiehyeesen, joka ne sitten viepi Vienan lahteen saakka.
Niin, nyt oltiin "Taipaleella" joen rannalla, mutta venettä ei näkynyt missään. Kulettiin pitkin luisua hiedikkorantaa, josta tulva vasta oli laskeutunut alemmas, katseltiin, vihdoin huomattiin vene ja toinenkin, mutta toisella rannalla. No, joki ei ollut leveä, kun valitsi sopivan paikan sai sen kahlaamalla jo siksi kapeaksi, ettei ollut kuin pari syltää uimavettä. Koetettiin uida poikki, mutta siitä ei tullut mitään. Virta oli kova, se painoi armotta heti mukaansa ja vei alaspäin jos vähänkään hellitti jalkoja pohjasta, eikä siinä potkiminen auttanut. Koetettiin monasti ja useista kohden, vaan turhaan. Eikä auttanut muu kuin ruveta lautan tekoon; ladottiin neljä rankaa rinnakkain, vitsoilla poikkipuut kiini ja sillä köykäsellä aluksella piti työntäytyä nielevään virtaan. Vaan poikki päästiin ja vene saatiin.
Vuotava oli vene ja pieni, aalto loiskahteli laidan tasalle kun miehet sisään työntyivät, vaan sillä piti alaspäin lähteä, soutaa lipottamaan parilla poikkinaisella melantyngellä. Kieli oli pidettävä tasaisesti keskellä suusta eikä ollut syytä paljo huitoa käsivarsilla, jos mieli kaatumista välttää. Vaan alaspäin siinä soluttiin, yksi mies sai myötään mättää vettä, virta lisäsi vauhtia soudolle avuksi. Se oli läpeensä omituista retkeä.
Joki mutkittelee tavattomasti. Tuskin koskaan näkee kuutta syltä suoraan eteensä, sen matkan päästä kiertäytyy jo törmä eteen ja virta pyörähtää suoran kulman sivulle. Väliin käypi joki hyvin kapeaksi, jyrkät törmät nousevat pystyinä seininä ylöspäin muodostaen ahtaan laakson, josta taivasta näkyy vain vähänen kappale juurikuin jostakin raosta. Virran musta vesi — se on harvinaisen mustaa — kiihtyy niillä paikoin kulkemaan kohisevana koskena ja lennättelee venettä eteenpäin viskellen sitä rannasta toiseen niin että siinä koko ajan huomaa kulkevansa aivan jumalan armolla. Mutta kulku ei kumminkaan ole hetikään niin kiivasta kuin veden virrasta näyttäisi. Joki on yleensä hyvin matala, se ei jaksa kiidättää venettä veden virran mukana; virta nuolee veneenlaitoja ohimennessään, tuntuu melkein kuin oltaisiin kiini, mutta kuljetaan sitä kumminkin eteenpäin. Toisissa paikoin on joki leveämpi, vaan sitä matalampi. Pohja on hienoa, irtonaista hiekkaa, jommoista ainetta ovat niillä paikoin korkeat törmätkin. Tuota hiekkaa kuljettaa virta mukanaan, ahtaa sen paikotellen pitkälle pistäviksi, korkeiksi särkiksi, jotka milloin kulkevat viistoon poikki joen niin että jääpi ainoastaan kapea, syvempi juova väyläpaikaksi, milloin ulottuvat pitkinä saarekkeina joen keskustassa jakaen virran siten kaksihaaraiseksi. Väliin toinen haara päättyy umpinaiseen mutkaan, jossa vesi kohisten virtaa patoavan särkän yli, mutta josta vene ei millään pääse läpi. Siinä ei auta muu kuin joko nousta veteen ja vetää vene kovettuneen hiekkapankin yli tai sauvoa takaisin ja tehdä pitkä kierros. Ja juuri kun siitä pulmasta on päästy onnellisesti ohi, voi sattua että lasketaan uuteen pussiin. Oppaat eivät näitä vähän kuljettuja väyliä tunne ja sitäpaitsi muodostaa vesi joka tulvalla ja muulloinkin ehtimiseen aina uusia väyliä ja patoja sen mukaan miten virran suunta ahtaa hiekkaa yksiin paikkoihin ja repii rikki vanhoja pankkeja. Siksipä tuolla nelisen peninkulman taipaleella, jossa kovan virran luulisi hyvinkin kiirehtivän kulkua, tavallisesti meneekin päivä.
Autiota on koko seutu ympärillä, yhtä, vaikkakin vaihtelevaa, erämaata. Milloin aukeaa virran uoma kuin portti kalliosta, jonka rinteillä ja harjalla kasvaa tummahtava havumetsä, milloin ovat rantoina heloittavanvalkoiset, jyrkät hiekkatörmät, joissa tuo löyhä maaperä näyttää olevan alituisesti vierimässä. Kiinteämpiin törmiin ovat törmäpääskyset kaivaneet pesäkolojaan, ja kuin nuolia singahtelee niitä päämme päällä edestakaisin yli virran kepeässä lennossa. Missä ranta on loivempi, siinä on joku porolauma tai yksinäinen peura asettunut lepäämään veden viileän ääreen, siitä se hypähtää säikähtyneenä veneemme lähetessä ja lähtee niska ojossa ja sorkat haarallaan vilistämään viistoon rinnettä ylöspäin. Muutapa elävän liikettä ei kuulu koko taipaleella katkasemassa erämaan luonnon syvää äänettömyyttä.
Tuo hiljaisuus on omituisen uuvuttava, ja kun rästissä ovat edellisen yön unet, painuu silmä toisinaan kiini. Vaan kun se siitä taas samassa aukiaa ja luo katseen ympärilleen, tuntuu tuo kulku kiihkeessä virrassa ja tuo jylhä ympäristö melkein pelottavalta. Kun korkeat synkät rannat luovat varjonsa tuohon tummaan veteen, tuntuu melkein kuin laskisi siinä alas manalan mustaa virtaa köykäisessä ruuhessa, jota nielee ahnas vuo…
Sitä retkeä kestää yhteen kyytiin melkein koko päivän, ja kun Oulanganjoesta vihdoin viime mutka oikiaa, ja joki laajenee ja vähitellen muuttuu Paanajärven pitkäksi, joskin kapeaksi seläksi, on jo iltapuoli käsissä. Taas saavutaan asutuille aloille, vuoristen rantojen liepeillä näkyy jo taloja siellä täällä ja pian lasketaan vene muutamaan valkamaan.
* * * * *
Paanajärvi ei ole matkailijoille enää aivan outo paikka. Asukkaat siellä ovatkin jo tottuneet siihen, että siellä kerran tai pari kesässä käy nuorisoseurueita kirkolta näyttämässä kuljeskeleville vieraille sikäläistä alppimaista luontoa ja kauniita näköaloja. Siitäpä syystä he ovatkin kärkkäitä neuvomaan matkustajalle nähtäviä merkkipaikkoja, ja niiden neuvojen mukaan kävimme mekin jo illalla ennen auringon laskua katsomassa eteläisellä rannalla "vaskivuorta", jonka rikkaisiin vaskiaarteisiin luottaen kansa toivoo kerran ja ehkä piankin saavansa Paanajärven rannalle suurenmoisen tehdaspaikan, — toivokaamme ettei se sitä toivo turhaan. Kävimme mahtavasti vaahtoavaa "Myllyköngästä" ihailemassa ja kapusimme järveen pystysuorasti putoavalta Ruskeakalliolta vyöryttämässä kiviä syvyyteen. Näitä paikkoja oli meille paljo kehuttu, ja sekö liika kehuminen lie vaikuttanut, ettemme päässeet siellä hetikään niin haltioihimme kuin olisimme odottaneet. Seuraavana päivänä piti käydä järven itäpäässä, joka Niskavuoren alla pistää terävänä nirkkona aivan Venäjän rajaa vastaan, ja sitten lähteä painumaan etelään päin paluumatkalle.
Yön satoi, ja satoi vielä aamullakin. Ja kun jo aamupäivällä oli satamastakin herennyt, lepäsi vielä sakea, märkä, läpinäkymätön sumu yli luonnon peittäen vastarannan jykeät vuoret kokonaan näkymättömiin. Noloa oli lähteä semmoisella säällä soutamaan tuolle järvelle, jonka kehuttuja rantoja ei nyt voisi ensinkään ihailla, vaan eipä auttanut kauemmin odottaakaan. Astuimme veneeseen ja lähdimme lipumaan tavotellen yhdestä utuisesta kallioniemen kärestä toiseen.
Vaan hienonen länsituuli tuli samassa avuksemme, ja olipa hauska katsella sen leikkiä sumuisten vuorten huipuilla ennenkuin sen väreitä järven pinnalla tuntuikaan. Millä kulmalla tuuli vähän vauhtiinsa pääsi, heilautti se sumuharsoa vuoren kupeella ja ajoi sitä raskaannäköisenä pilvenä poikemmas. Mutta tuuli oli vielä heikko, se ei jaksanut yhdellä kertaa puhdistaa kuin yhden rinteen, toinen oli vielä sakeassa sumussa ja usvapilviä liiteli siellä täällä ilmassa hajanaisina vyöhykkeinä. Ne hienonivat ja hajosivat aina kun tuulonen puhalsi, vaan keräysivät kokoon ja laskeusivat alemmas milloin vihuri väsähti. Sitä myöten paljastuivat vaarat rannoilla, huippu ja kukkula ilmestyi toisensa takaa niinkuin yhtäkkiä siihen luomana luojan sormen, kasvoi esiin metsäisiä rinteitä ja pystyjä kallionkieliä, — ja ne saattoivat taas yhtä nopeasti kadota silmistä sumuun ikäänkuin kangastus tuulen alta.
Vaan jo tuli päiväkin esiin lannistamaan usvan valtaa. Pilvet taivaalla hataroittuivat ja ratkeilivat etelän kulmalla ja jo pilkisti muutamasta raosta esiin auringon kirkas terä. Sen säteet leikkivät ikäänkuin aaltoillen tuulen ajelemassa sumustossa, jota ne sulattivat yhä ohkasemmaksi, ja toisin paikoin ne jo valaisivat heloittavan kirkkaaksi vesihelmistä kimaltelevan maan. Verkalleen puhdistui siniseksi taivaan laki, ja idän taivaalle nousi kirkas, heleänvärinen vesikaari, sen alle toinen, himmeämpi, vieläpä hämärti kolmannenkin päitä taivaan rannalla. Paljo oli vielä vesihuuruja ilmassa, vaan ne hälventi vähitellen virkoava tuuli ja voittava päivä.
Nauttien ja herkutellen seurasi silmä tuota valon ja pimeyden välistä taistelua korkealla vuorten huippujen tasalla. Kauan lepäsi sumu raskaana idänpuoleisilla rinteillä ja aina alas melkein järven pintaan saakka ja ainoastaan sen etuvarustukset näyttivät olevan väistyvässä liikkeessä. Ja milloin vain päivä pistäysi jonkun kulkevan pilven taakse ja tuuli hetkeksi heikkeni, kierasi usva heti jonkun kukkulan siellä, toisen täällä utuiseen vaippaansa ja loi harmajan värityksen koko luontoon. Vaan väistyttävä sen oli sittenkin. Kun päivä oli ehtinyt puolelle, oli jo valo empimättä voittanut.
Paanajärven pinta kimalteli kirkkaana kuin kaukalon pohjalla korkeiden vuorenseinien välissä, jotka milloin loivat vedenkalvoon tumman varjon, milloin heleänkirkkaan, aina sen mukaan miten raskaampi havumetsä tai hempeämmät lehtevät vesakot sen rinteillä vaihtelivat. Ja missä kallionseinä pohjoisella rannalla jyrkkänä laskeupi veteen, siitä heijastivat päivän säteet kuumina ja heloittavina järvelle ja venheeseemme asti, kun luonnon suuruutta ihaillen soutelimme vaaran vesiviiltoisen juurella.
Parin peninkulman pituinen on Paanajärvi, eikä puolta virstaa leveämpi paljo mistään kohden. Päästä päähän sen soudimme eikä ehtinyt matkan pituus ikävystyttää. Niskakosken niskaan pysäytimme veneemme, astuimme valtakuntain rajan yli ja ongimme hetkisen harreja Venäjän puolella kosken rannalta. Ja siitä pyöräilimme takasin, lähteäksemme palaamaan alaspäin. Näihin asti olimme aina kulkeneet kasvot pohjoiseen päin; nyt käännettiin pohjoiselle selkä.
Korpelan rannasta silmäilimme illan suussa vielä kerran Paanajärven selkiä pitkin ja poikki ikäänkuin kootaksemme muistiin siitä viimeiset vaikutukset, ennenkuin lähdimme astumaan sydänmaata kohden. Mutta nyt ei tuolla järvellä eikä sen rannoilla enää ollut aamupäiväistä viehätystään. Jokainen paikka on nähtävä sen omassa, sille sopivassa valaistuksessa. Minä luulen, että Paanajärvi on mahtavimmillaan sateen jälestä kun päivä sumusta selkiää.