VIII
RUKATUNTURI.
Vuorista maata kulkee se maantie, joka vetää Kuusamon kirkolta Alakitkan kylään. Se kiertelee pitkin harjujen kaltevia rinteitä ja laaksojen jyrkkiä äyräitä, joiden pohjalla pilkistelee sydänmaan syviä lampia. Vaan siellä täällä kahdenpuolen tietä kohoavat vuoriselänteet pystyiksi, jykeiksi tuntureiksi, joiden jyrkät, kallioiset huiput kaukaa kajastavat matkailijan silmään ja viekottelevat katkaisemaan taipaleen ja nousemaan sinne korkeuteen ihmettelemään luonnon suuruutta.
Tuskin malttaisi matkustaja ajaa ohi juhlallisen Pyhätunturin, joka Pyhäjärven rannalta nostaa pystysuoraan korkealle pienempäin vaarojen yli kaljun, raskaan päänsä, ellei se olisi siksi syrjässä tieltä, että hän säälii ajan hukkaa, ja ellei jo hänelle vielä muhkeampana näkyisi etäämmältä Rukatunturin itäinen rinne ja sen yläpuolelta huippu toistaan korkeammalta. Sinne hän ajaa, pysäyttää hevosensa läheisen mökin aitovierelle ja lähteä kiipeämään ylös tiheätä lepikkoa ja louhikkoa myöten.
Rinne on sakeasti metsäistä, vaikka se onkin niin jyrkkää, että loivimmillakin paikoilla saa tarkoin katsoa mistä ylös pääsee, eikä käsien avutta pääse sittenkään. Näköalan sulkee siellä metsä kokonaan. Noustessa kohoaa rinne rinteen takaa, kukin vankan nousumatkan edellistään ylempänä. Vasta tunturin kallioisella harjanteella harvenee metsä ja käy vaivasen matalaksi, kunnes se aukealla laella katoo kokonaan. Ja silloin on maailma suurena ja avarana edessä ihailtavana katsojan ahmivan silmän.
Silmä tyhmistyy ensi katseella tuota näkyä, se ei arvaa tähystellä kyllin laajalle, ei osaa mitata sitä suunnatonta avaruutta. Katse osuu yhtä suuntaa kohden, etenee sinne yhdeltä hämärtävältä kukkulalta toiselle ikäänkuin etsien, mihin hävisi taivaan ranta. Se näkee vesiä ja vuoria, vesiä ja metsiä, suuria metsiä ja soita, vaan ne ovat kaikki yhdessä mylläkässä, pieniä ja vähäpätöisiä. Mieli on kuin sekasin, se tarvitsee hetkisen aikaa ikäänkuin kokoontuakseen yhteen voidakseen käsittää yksityisyyksiä tuosta suunnattomasta suuruudesta. Ahnaasti ahmii silmä yhä etäämmältä, yhä laajemmalta, koettaen muka yhdellä näkemällä tempasta omakseen koko eteensä levitetyn avaruuden, nielasta sen ehyeltään yhdessä tuokiossa juurikuin peljäten että siitä säästämällä jotakin kuluu pois. Vaan katse siirrähtää taukoamatta yhdestä näköalasta toiseen, kiertelee summissa näkemättä selvästi mitään. Sen täytyy sittenkin tyytyä pala palaltaan nauttimaan voidakseen ensinkään nauttia.
Mutta silloin onkin luonto edessämme jo kadottanut osan tenhoavaisuuttansa. Mieli ei ole enää hurmauksissaan, se voi jo arvostella ja erotella eri näkemät edessään, voi lajitella mikä paikka on kaunista, mikä kolkkoa, mikä hymyilevää. Nyt me näemme koko joukon vaaroja jotka muodostavat tummia selkiä ja ovat kiinnitysvöinä tuossa repaleisen näköisessä maisemassa. Niiden välissä näemme kimaltavan vaaleansinisiä järviä, jotka tuhansina mutkina, lahdelmina, salmina ja selkinä pilkkovat palasiksi maat. Me näemme yksikseen jo nuo laajat, puuttomat, harmajankeltaset suot, jotka ikäänkuin muodostavat katseltavana olevassa kohokartassa tasaisen keskikerroksen, ja joita alempina ovat laaksot ja lammensilmät niiden pohjalle ja ylempänä säännöttömästi kohoilevat harjut ja vaarat. Ja harjanteiden rinteillä näemme korkeat, suorat ja mahtavat havumetsät tumman vehreässä karvassaan ja vaaleammin, viehkeämmin vihannoivan näemme lehtimetsäin notkelmissa ja järvien rannoilla.
Mitähän lienevätkin kaikki nuo järvet ja lammet ja tunturit sitten? On kai asutus niillekin kaikille nimen keksinyt. Tuossa nyt on ainakin muutamana takalistona Pyhätunturin lakea pää. Se on kuin suunnaton kupera kalliomöhkäle, jonka hartioille vielä toinen vertainen kallio on nostettu tasalakeiseksi hatuksi. Iivaaralle tuo, joka siintää etelästä päin rajattoman metsän keskestä. Ja Nuorusen kukkuloita nuo taivasta hiipovat, teräväpäiset huiput, jotka idässäpäin sulkevat avaruuden… Sulkevat, ei, tarkemmin tähystellen näkyy niidenkin takaa vielä hämärästi taivaan rantaa reunustavia tuntureita, näkyy särmikäs Kipakka kaukaa rajan takaa ja mitä lienevätkään muut. Nyt se selviää missä taivaanrantakin oikeastaan on. Se on tavallista ylempänä ja tavallista etempänä ja sulaa paikotellen yhteen kaukaisuuteen häipyvän maan kanssa.
Ja taas siirtyy silmä lähemmäs tarkastelemaan tystemmin paikkoja tunturin alla. Miten pieni onkin tuo Rukajärvi tuossa näöltään kivenheiton matkan päässä, — sama selkä, jonka rantaa äsken kotvasen ajan saatiin ajaa. Miten kapeita kaistaleita ovat nuo lukemattomat järvet — mutta kapeita siukaleita ovat maatkin niiden välillä, vaikka lie peninkulmittain suota ja metsää lomassa. Näkyy jossakin joku viljelystilkkukin, ilmaisten talonpaikkaa. Se näkyy vihantana pilkkuna jollakin varjonpuoleisella rinteellä eikä sitä silmä keksi muuten kuin tahallaan hakemalla. On kuin lastu laajalla selällä.
Katse väsyy kiertokulkuunsa. Me lähdemme liikkeelle itse tunturia tarkastamaan. Huomaamme että olemme saaneet silmäimme eteen vasta puolen näköalan kehää; toisen, läntisen ja lounaan ilmansuunnan peittävät meiltä Rukatunturin läntisemmät huiput, jotka ovat itäistä korkeammat. Siirrymme niitä kohden. Kävely tunturilla on päivän helteessäkin kepeätä ja vilposta, keuhkot vetävät vaivatta sisäänsä ylängön ilmaa ja jalat siirtyvät tavallista liukkaammin louheikossa. Nousemme matkallamme muutamalle äkkijyrkänteelle, vyörytämme siitä alas suuria kiviä. Verkkaan pyörien ja jyristen lähtee kivi solumaan rinnettä alas. Jo vierähtää jyrkänteen syrjältä, putoo hetken, ei kuulu mitään; jo paukahtaa, taisi loheta, ja kumeasti jyskäten ja särähdellen kolajaa se kallion rinnettä pitkin, katkasee mennessään kuin puikkoja nuoria näreitä ja karkaa yhä jyristen alaspäin ehtymättä vauhdissaan. Pauke kuuluu jo hiljemmin vaan kuuluu kumminkin, kaiku vastaa jostain vastapäisestä rotkosta. Jo pysähtyi… Ei. Vielä jyrisee, jyrisee…. Korvissa kuuluu kauan sen talttuva kaiku, eikä siitä saa selvää, milloin se oikeastaan vierimästä herkesi.
Kuinka syvä liekään tao kuilu. Astumme jyrkänteen reunalle, silmällemme alas… Ei, takasin täytyy vetäytyä, päätä huimaa, se on niin musta ja syvä.
Kiipeemme ylöspäin, notkoon alas ja taas ylös. Poro, joka syöpäläisiä pakoon on noussut jäkälää puremaan tänne viileälle tunturille, katsoo kummissaan meitä, outoja vieraita, jotka tulemme sen rauhoitetuille aloille. Säikähtyneenä lentää havukka päältämme muutamasta vuorenseinän halkeamasta peljäten kai että pyrimme ahdistelemaan sen kätkettyä pesää ja lentoon kykenemättömiä poikia. Muutamassa notkossa kallionkielekkeen suojassa on tanner valkea. Se on lunta, — lunta heinäkuun keskipalkoilla, — iso, vankka kinos, joka arvatenkaan ei kesän lämpimimmälläkään ajalla ehdi jäätynyttä pohjaansa myöten sulata. Olemme lumisilla siinä hetken, onhan se tähän aikaan vuotta harvinaista.
Kiipeämme taas, laskeumme vieläkin notkoon ja nousemme vihdoin Rukatunturin läntiselle korkeimmalle laelle. Kun viimeinen kallio siirtyy pois näköpiirin edestä, leviää aukea, kimalteleva, päiväpaisteinen valomeri eteemme. Se on Kitkan avara ulappa, joka sieltä säteilee ja huikaisee silmämme, Kitkajärvi ja sen monet jatkot ja haaraiset lisävedet. Järvi järven takana, maata riepuna välissä, kaistaleittain vaan koossa. Raukoilta saarekkeilta näyttävät vesien välissä nuo suuret metsät, joiden uljaimpia petäjiä ei vielä ole viety ruhtinaiksi maailman puutavaramarkkinoille. Ja sitä vuorottelua on länttä kohden kunis silmä kantaa. Luulet viimeisen järven vilahtelevan etäisyydessä, vaan katsot tarkemmin, näet vielä senkin takana järvensilmän pilkoittavan kirkkaana pisteenä, ja sitä leikkiä näet aina tunturin juurelle saakka. Lähimmässä järvessä kokee kalaukko verkkojaan. Voi verkkoukko kuin olet köykänen ollaksesi ihminen, luomisen ruunu!
Luoteeseen ei ole näköala niin aukea kuin länteen. Sallan tunturit Kuolajärveltä häämöittävät sieltä vankkana, jylhänä aitana, ja siitä pohjoiseen päin muistuttavat korkean ylänköinään vaarat missä Kuusamon kehuttu kaunotar — vuorten kiertämä Paanajärvi — pitää asentoa. Katsellessaan tuota luonnon suuruutta viihtyy matkailija pitemmänkin hetken istumassa kivennykyrällä vuoren paljaalla laella. Muistuupa mieleen ettei Kuusamoa suotta ole kehuttu alppimaisemaksi, Suomen Sveitsiksi. Mutta tuota näköalaa katsellessa ei kumminkaan voi hyväksyä sitäkään lausetta. Ei tämä maa tässä alla ole Sveitsiä. Nuo kapeat lehtevärantaiset järvet, nuo avarat, hallavat suot, nuo metsäiset harjut ja karut kankaat, eiväthän ne ole Sveitsiä. Se maisema on läpeensä meidän omaa, pohjoista Suomea.
Onko se siltä vähemmän kaunista kuin Sveitsi? En tiedä, arvatenkin. Vaan kun katselen syrjästä noita metsäisiä kukkuloita, joiden toinen kylki iltapäivän hohteessa vihannalta helottaa, toinen siimeksen puolella ikäänkuin suree tummuuttaan, noita lammen silmiä soitten pohjalla, joita vuoroin päivän eteen kulkenut hattarapilvi varjostaa, vuoroin aurinko kimalluttaa täydeltä terältään, kun katselen taivasta, joka kelmeydessään on niin rauhallinen ja himoton, silloin tunnen sen niin välittömästi, että tämä on minulle kauniinta.
Hyvät ystävät, ei se ole Sveitsiä. Se on Kuusamoa.