VII
VANTTAJAN VANHUKSET.
Kauan pysyvät muistossani Vanttajan vanhukset, isäntä ja emäntä. Jos ken Iijärven yli Poussusta päin soudettuaan kävelee kannaksen poikki aikeessa soudattaa itsensä Kuusamon kirkolle, eikä ole Mustaanniemeen välttämätöntä asiata, pistäytyköön Vanttajaan pyytämään venettä, se kannattaa hauskojen vanhusten tähden hyvin tehdä.
Tulimme sinne eräänä aamupäivänä sateen hienosittain vihmoessa. Talossa ei ollut kotona muita kuin molemmat vanhukset, päälle kuudenkymmenen kumpanenkin. Eukko paistoi leipiä, ukko oli vuoleksivinaan haravanpiitä siinä ikkunapenkillä. Muu väki oli lehtimetsässä.
— Eikä sitä toki meillä enää paljo muuta omaa väkeä olekaan, pahoitteli muori tervehdysten jälkeen, juostessaan siinä niin sukkelana kuin kankeat jalat suinkin sietivät uunin ja leipälaudan väliä. — Kohta ei meillä ole lapsia luonamme yhtään. Ei sillä, ettei noita olisi tehty, jo vain niitä tehty on kahdeksan kappaletta ja eläviä niistä on tullut kaikista, mutta tähän sitä vaarin kanssa lopuksikin aivan kahden jouduttanee.
Eukolta melkein kyynel vierähti luomen alta tuota kertoessaan, vaikka hän koettikin puhua äkäisellä ja suuttuneella äänellä. Vaan ukko hymähti hyväntahtoisesti ja lohduttavasti ja rupesi tarkemmin selittämään sitä eukkonsa surua.
— Sitä se ei meidän muori voi unhottaa, että pojat hänet tänne ovat jättäneet ja itse pyrkineet paremmille elantopaikoille. Ameriikassa meiltä on kaksi poikaa ja kolmas tässä juuri menneen pyhän seudussa sanoi hyvästit ja lähti sille samalle reissulle. Ja sehän se varsinkin nyt tuoreimmiltaan muorin sydäntä kirvelee. Eikähän se ole kummakaan — nuorin poika meni, äitinsä ilo —, pakottamaanhan tuo panee vähän itsekunkin mieltä, mutta parempihan niillä pojilla siellä on kuin täällä hallan kanssa tappelemassa, paljokin ehompi elämä, kunhan vain tervennä pysynevät. Ja sieltä ne elättävät vielä meitäkin, — vaikk'eihän meillä tässä mitään hätää olekaan, talonhan nuo meille jättävät mennessään.
— Vaikka jättänevätkin, mihinkä me tässä talossa paljo pystymme, kaksi vanhaa. Ja ainahan tuota sentään elettänee, en minä sitä itke, vaan sitä ikävätä ja kaipuuta. Ei niitä enää tietysti elävin silmin saa koskaan nähdä, — sinne Heikkikin huilasi. Olli ensiksi lähti vuotta kolme sitten sotaväkeen joutumista pakoon, kun niin pahan arvan tuli vetäneeksi, ja jo Iikan kirjoitti sinne seuraavana kevännä, vaikka sillä tuota ei olisi ollut sotaväkeenkään lähtöä, kun oli kupeestaan puhki. Ja nyt Heikki. Sattuikin se tänne pahimmoilleen tuo Ojalan Paavo, joka jo viisi vuotta on Ameriikassa ollut, ja se kun pääsi houkuttelemaan, niin jo Heikki heti matkaan työntyi. Tytötkin meiltä on naitu aivan yhdettömiin mikä minnekin, ei kotona enää ole muita kuin vanhin poika, ainoa joka on vähän löyhä. Toteen niitä on kasvattanut ja elättänyt ison poikueen…
Taas herahti muori itkemään, ja ukonkin silmään jo kierähti kyynele. Vaan hän koetti itkevälläkin silmällä hymyillä, nousi haravanteostaan ja käveli eukkonsa luo tätä lohduttamaan. "Vielähän ne sieltä löytyvät, löytyyhän mies meren takaa… Iikka se vissistikin tulee meitä katsomaan, niinhän se jo kirjoitti, eikä niitä tiedä toisiakaan, kun elettänee… Ja miksei elettäisi, eihän me vielä ikäloppuja olla…"
— Ei! Puhut nyt sinäkin kun ei satu sivujasi kolottamaan. Minähän tässä toki vielä vähän jaksan liukkaamminkin liikkua.
Muorikin koetti heittäytyä reippaaksi ja notkeaksi leipiä uuniin juoksutellessaan, mutta ei sattunutkaan siinä kiireessä paremmin, kuin että leipälapio hiukan heilahti uunin suulla ja leipä liukahti tuhkaan… Eukko kirosi vihasesti vaan ukko rämähti nauramaan.
— Näyt liikkuvan sinä toki vähän liukkaammin, olet totta vähän notkeampi…
Muori pauhasi kiukuissaan voimatta kumminkaan olla hymähtämättä hänkin vahingolleen ja ukko tuli tyytyväisenä meille kertomaan:
— Muutamia vuosia sitten riitelivät pojat tässä perinnöistä ja maan jaoista ja vähältä jo käräjiin toisiaan vetivät. Me vanhat jo heittäysimme syytingille. Mutta sitten pojille tuli semmoinen iili, että Ameriikaan heidän pitää päästä. Yksi toisensa jälestä heitti perintöriidat ja maanoikeutensa toiselle ja matkusti pois, ja niin me tässä taas kahden hoidetaan isännyyttä…
Saattajia ei ollut muita ketään kotosalla, ja kun vanhuksia emme arvelleet voivamme pyytäkään soutajiksi, mietimme jo lähteä etempätä hakemaan. Silloin ukko ikäänkuin sivumennen tuumasi eukolleen, että "ethän sinä mahtaisi jaksaa lähteä toiseksi soutamaan, jos minä tästä lähtisin näitä vieraita pikkuveneellä viemään…?"
— Miks'en se minä jaksa siinä missä sinäkin… kunhan tässä leivät saadaan uunista… eikä se sulla taas vene yksin tulisikaan takasin.
— Tulisikin se, mutta kun jaksanet…
Leivät saatiin uunista ja lähdettiin rantaan. Vaari varoitti muoria ottamaan lämpimämmän nutun mukaansa sateen varalta ja muori muistutti vaarille samaa. Kirves olalla käveli vaari edellä muka reippaan ja teerevän näköisenä, ja katseli aina taakseen että mitenkä se eukko sieltä pääsee kankeilla jaloillaan, kun tie rantaan kulki suon poikki ja pyöreitä portaita myöten piti hyppiä. Mutta tarkkaan sai ukko itsekin katsella mihin jalkansa laski, ja kun hän muutaman kerran juuri eukostaan huolehtiessaan rupesi horjahtamaan pyörivältä polalta, säpsähti eukko ja torui että "katso eteesi, kyllähän minä täältä; paremmin suoriudun". Mutta rantaan tullessaan, kun me muut jo olimme kuivalla maalla, liukahtivat eukolta äkkiä jalat ja hän hulahti kahdenreisin portaalle istumaan, eikä päässyt siitä mihinkään.
— Säret itsesi, huolitteli ukko apuun rientäessään. Kun minä pyysinkin sinua mukaan, kankeathan sinulla jalat ovat… Kasteli hameensa muori parka aivan likomäräksi, eikö lie saappaihinkin jo vesi päässyt…
— Eikä päässyt ja kesä kuivaa, älä siinä hätäile, porisi eukko helmojaan väännellen, mutta ilmeisesti häpeissään kun se hänelle taas oli pitänyt vahinko sattua.
Eukko asettui soutamaan, niinkuin tapa vaatii naiselta, ja veti ravakasti alkumatkasta, Mutta pian ilmestyi vikaa hankavihtoihin ja toinen airo oli kiero. Ja niin rupesi taas sydänalaakin kouristamaan…
— Piippukin jäi kotiin, olisi edes saanut savut vedetyksi sydämmeensä.
— He, tässä minun piippuni, vetele siitä, helpottaisiko, puhui ukko ja huopasi yksin sen ajan. — Se sanoo sydäntään helpottavan kun savut saapi… ja hyväthän ne on savut levähtäissä ilmankin, ivaili vaari meille hiljemmin.
Loppumatkalla, kun eukolle jo kävi soutoteljo kovin matalaksi ja airot kovin raskaiksi, houkuttelimme hänet lepäämään ja vetelimme itse Tolpanniemeen saakka. Kirkolle ei näet mentykään kuten ensiksi oli aijottu, sillä ukkokin arveli jo, että jos ne airot niin kierot ja raskaat ovat, niin miten niillä sieltä asti sitten takasin pääsee. Ja Tolpanniemestä onkin kirkolle kävelytie kuiva ja hyvä.
Siellä rannassa sanoimme jäähyväiset hauskoille ja ystävällisille vanhuksille, ja katselimme vielä hetkisen törmältä kun he paluumatkalle lähtivät. Eukko asettui perään viilettämään, ukko rupesi soutamaan. Hän oli hiukan pilkkaillut eukkoaan, kun tämä ei soutaa jaksanut, nyt huomasi hän jo itsekin ensi nykäsemisellä, ettei se olekaan vanhan työtä.
— Ka, raskaathan nämä ovatkin airot, huonoa tekoapa ovat. Miten sinä jaksoitkin näillä kiskoa, mullekin tuntuu olevan aivan täysi paino.
— Sanoinhan minä, näet nyt. Ja kyllä minä muuten siinä kiskon missä sinäkin.
Vene eteni jo verkalleen selällepäin, eikä kuulunut enää mitä nuo Vanttajan herttaiset vanhukset siellä kahdenkesken keskustelivat, soutaessaan autioksi jääneesen kotiinsa.