XII
ITSELASKIJA.
Laskiessamme tervaveneessä alas Emäjokea, kuulimme jo Kiannan koskilla että edellämme kulkee tukkilautta, vaikkemme varmasti tienneet paljoko se oli meistä edellä. Jokaiseen kosken tai virrankin niskaan tultaessa olivat tervamiehet senvuoksi vähän huolissaan tuumatessaan olivatko tukkilaiset jo saaneet koko lauttansa siitä alas, vai vieläkö ehkä oli puita koskessa tarttuneina kiville ja kareille ja siten sulkemassa kapeita, tarkisti mutkailevia väyliä. Oli vähän vaarallista lähteä koskelle jos siellä vielä tukkeja oli, saattaisi vene särkyä, lainavene vielä oli näillä miehillä. Lähempänä Hyryjärveä oli jo siellä täällä rannoilla näkynyt yksinäisiä puita, jotka joukosta olivat jälelle jääneet, ja joita päästelijät eivät vielä olleet ehtineet irrottaa joelle, vaan onnellisesti kului kumminkin matka aina Kerälänvirroille saakka.
Kappaleen virtain yläpuolella tapasimme veneellisen tukkilaisia, jotka soutivat puominhäntää. He kertoivat että ei ole turvallista lähteä lastiveneellä virroille, ennenkuin he käyvät irroittamassa muutaman suuren ruuhkan, joka oli patoutunut siellä muutamaan polvekkeeseen, vaan heidän täytyi sitä ennen odottaa vielä muutamia puominlitkoja, jotka itsekseen olivat tulossa yläältäpäin. Siis piti odottaa meidänkin. Taloa ei ollut lähiseuduilla, noustiin vain törmälle, sytytettiin nuotio lämpimän vuoksi ja sääskien varalle — ilta oli jo muuttumaisillaan yöksi, — ja istuttiin miesjoukolla siihen ympärille tarinoimaan.
Juteltiin yhtä ja toista, ja luonnollisesti tuli puhe koskenlaskustakin. Näilläkin Kerälänvirroilla kuuluivat muutamat äkkinäiset Oulussa kulkijat käyttävän laskumiestä, vaikka se oli haettava parin virstan päästä, vaan Kivelän Kusti, joka meidän venettä johti, ei tarvinnut, hän oli jo kolmatta kertaa kulkemassa sinäkin kesänä ja tiesi väyläpaikat niinhyvin kuin joku toinenkin. Hän ei, kehahti Kusti itse, paljo kaipaisi laskumiestä yhdessäkään koskessa Ouluun saakka, ja jos hänellä oma vene olisi, niin ohi hän viilettäisi järjestään kaikista laskumiesten mökeistä, vaan vieraalla veneellä ei viitsinyt hurjastella. Paljohan niitä on itselaskijoita, selitti toinen, varsinkin Paltaniemeltä ja Niskan varsilta, jotka myötään kulkevat, eikä kumma olekaan etteivät he huoli laskumiehestä, kun siten säästävät toistakymmentä markkaa.
— Ja on niitä täälläkin Kiannan puolella pari, kolme miestä, jotka aina itse laskevat.
— On niitä ainakin Valtosen ukko ja Kärpän Kalle oli aikoinaan, liekö muitakin.
— Kärpän Kalle se taas ei ole laskumiestä pitänyt, liekö ensi matkaltaan asti, mutta pari venettä se kuuluukin särkeneen.
Kalle vainaja näkyi olleen kaikille ylen tuttu henkilö, häntä kuvailtiin jonkunlaiseksi tervamiessankariksi, vankaksi, rohkeaksi, päättäväiseksi ja viekkaaksi, ja paljo oli tukkilaisilla kaskuja hänen retkistään. Kun yksi pääsi jotain kaskua kertomasta, alkoi toinen heti uutta ja niitä näkyi riittävän vaikka kuinka paljon.
— Poikasna olin minäkin kerran soutajana Kallen veneessä, kertoi muuan, vääntäytyen mukavasti mahalleen nuotion ääreen. Vuokista asti oli kuljettu Pyhän niskaan, Merilään, eikä ollut laskumiestä näkynyt vielä veneessä. Merilän rantaan oli keräytynyt veneitä toistakymmentä, kun siitä aamulla tehtiin lähtöä. Laskumiehiä astui joka veneeseen ja niin tälläypi muudan Kallenkin veneeseen aivan kysymättä, käskemättä. Kalle ei puhunut mitään, ei kuin katsoi vain sitä laskumiehen tuloa, mutta minä näin että piruus sillä on mielessään. Ja niinpä olikin. Kun rannasta oli päästy kappaleen irti virtaan, asettuu laskumies mahtavana kuten ainakin melaa heiluttelemaan. Mutta kämmentensä välissä nosti Kalle hänet perästä pois sievästi keskelle venettä ja virkkoi: "istuhan siinä sinä vanhempi mies, minä nuoremmakseni lasken." Kun pahimpia korvia luisuttiin alas ja väylä nakkeli äkimpiä mutkia, selitti hän vielä laskumiestä härnätessään että: "ka tuosta noin sitä on mentävä, näetkö?" Ja ilman laskupaikkaa jäi silloin laskumies. Kalle virkkoi vain Pyhän alla toisille kulkijoille, että eipä hän nyt taida tältä vanhalta mieheltä vaatia kyytipalkkaakaan, vaikka se hänen veneessään pääsi alas. Laskumies oli vihassa jotta kähisi kun piti siltä turhalta retkeltä lähteä jalkasin taivaltamaan takasin Merilään. Vaan vielä ryypyn antoi hänelle Kalle erojaisiksi. "Tuossa ota", sanoi hän, "mutta vasta älä lähde minun venettäni laskemaan, se on sulle hukka reissu."
Sitä kepposta naurettiin hetkinen ja jo kohta alkoi toinen mies, kohennellen puita nuotiossa, kertoa uutta.
— Kuuluu se Kalle toisenkin kerran tehneen samat puksut muutamalle Niskan laskumiehelle. Oli niinikään päästänyt veneeseensä, mutta sitten itse laskenut alas. Eikä ollutkaan kosken alla päästänyt maihin, vaan nostanut purjeen — myötäinen oli ollut — ja viilettänyt edelleen välittämättä vähääkään, vaikka toinen rukoili jos uhkailikin. Utasen niskaan asti oli vienyt. Talojen kohdalla ja kun kulkijoita tuli vastaan oli laskumies huutanut ja rääkynyt, jotta tämä häntä väkisin kuljettaa, ja kutsunut avuksi. Vaan Kalle oli huutanut vastaan että "tämä on hullu mies, raivohullu, sitä viedään Ouluun torkhuusiin, älkää kuunnellakaan mitä se rääkyy." Eikä ne olleet kuunnelleetkaan. Vasta Utasen alla oli Kalle sitten laskenut miehen maihin ja päästänyt menemään. Törmältä mies oli uhannut ja vannonut että käräjiin hän Kallen vetää, mutta vetämättäpähän on jäänyt.
— Mitäs lähti syyhymättä saunaan, toisti vielä yksi, ja rupesi hänkin kertomaan Kallesta minkä tiesi. — Vaan lienette kuulleet minkä kepposen se Kalle kerran oli tehnyt Heikkiläiselle tuolta Pääjoelta, kun se siltä ominpäin vei ja möi tervat Ouluun?
— Ominpäinkö ja itsekseen?
— Aivan yksinäisenä. Heikkiläinen oli vedättänyt tervansa jokitörmälle veden ääreen, ja odotti vain Oulusta palaavaa venettä, että lähettäisi uuden lastin, — se oli sinä kesänä polttanut julman suuren haudan. Muuanna iltana kulki Kalle ypöyksin Oulusta palaten omalla paltamollaan siitä ohi, näki tervat ja taas iski hänelle koiruus mieleen. Hänellä oli kahden miehen voimat, ja hartiovoimallaan nosteli hän siitä tervat laidan yli omaan veneeseensä, latoi täyden lastin ja lähti samaa kyytiä solumaan yön selkään alaspäin. Kertovat, että se aivan yksin souti suvannot ja yksin laski kosket; laskumiestäpä se tietenkään ei tarvinnut, vaan lienee tuo toki järvipaikoilla apulaista käyttänyt, jos ei sitä myötätuuli koko matkaa mennen tullen lennättänyt. Mutta se vain varmaa on, että Oulussa se kävi ja tervat se möi ja rahat se sai. Eikä se viipynyt kuin toista viikkoa, niin jo tuli takasin.
Heikkiläinen kulki sillävälin kotinsa ja rannan väliä huolissaan ja ihmeissään ja kiroili ja äyäsi että mikä hitto häneltä tervat rannasta vei. Hän kyseli naapureiltaan ja kulki jo etempänäkin kysymässä, oliko muka näkynyt semmoista miestä, mutta ei kukaan tiennyt kertoa mitään; ei oltu nähty eikä kuultu. Arvelihan ne muutamat että ei se ole ollut kukaan muu kuin Kärpän Kalle, mutta sitäkään eivät tienneet varmasti sanoa. Mutta muutamana päivänä ilmestyi Kalle rehellisenä miehenä Heikkilään, ilmoitti suoraan että hän se ne tervat on vienyt ja tuossa ovat rahat. Vierastenmiesten nähden luki setelit pöydälle. Heikkiläinen ällistyi ensiksi, mutta ihastui sitten ikihyväksi kun sai vaivatta ja vastuksetta hyvän hinnan tervoistaan, ja maksoi mielisuosiolla Kallelle tavallisen vientipalkan. Kalle tarjosi Oulun viinoja, harjaiset juotiin ja heistä tuli paraat ystävät. Mutta Heikkiläinen otti iloonsa liiemman ryypyn, nukahti. Ja kun siitä aamulla heräsi oli Kalle poissa ja poikessa olivat myös ne tervoista saadut rahat. Hän oli ollut kätkevinään ne hyväänkin piilopaikkaan, vaan kateessa ne siltä olivat.
— Kalleko oli ne rehellisesti maksanut, ja sitten yöllä puhaltanut? — Siitä ei ole saatu koskaan selvää. Vaan moneen vuoteen ei Kallea sen yön jälkeen nähty sillä kulmalla.
Monta juttua juteltiin vielä Kärpän Kallen merkillisistä laskuretkistä ja seikkailuista. Kerrottiin m.m. miten hän ensi kerran oli aivan tahtomattaan pakotettu itse laskemaan pahimman osan Pyhäkoskea. Kerran ennen oli hän silloin kulkenut, ja nytkin toisella matkalla oli tietysti laskumies mukana. Mutta juuri kun päästiin Pällin pahimpaan korvaan, josta väylä yhtäkkiä pyörähtää rannalta selälle, juuri siinä mutkassa irtausi mela laskijan kädestä, hän kaatui suulleen veneen pohjalle, — oli saanut sydänhalvauksen, kuollut paikalle. Mela roikkuili itsekseen ilmassa; vene kulki omin päin veden vallassa. Siinä ei ollut liikoja miettimisaikoja. Vaikka äkkinäinen olikin, täytyi Kallen hypätä perään ja melaan kiinni ja vähillä muistoillaan ja veden kulkua tähystellen viilettää Pyhän kovimmat korvat. Vaan onnellisesti hän tuli alas, ei raapassutkaan kiven syrjä, ei aaltoakaan tullut veneeseen. Ja sen koommin hän ei ole laskumiestä veneeseensä kutsunut.
Kerrottiin myös Kallen viimeisestä retkestä. Hän oli nurjimmalla tuulellaan, Oulusta palaavain veneissä oli hän kosken päällä haukannut useampia ryyppyjä ja tahtoi näyttää miten hän Ämmän yläpuolella oijustamalla joen poikki osasi laskea juuri kanavan suuta kohden. Vaan siinä hän katsoi muutaman kyynärän kieroon. Hän ei päässytkään siihen virtaan joka sulkuun veti, putouksen pyörre lähtikin häntä nieluunsa nielemään. Sen huomasi Kalle ja huomasi myös että nyt ei tässä enää auta mikään. Hän lujitti kiini kellonsa lingat, pisti takin nappiin, että muka lompakko säilyisi, ja niin sitä huilattiin putouksen alle. Vene suikahti siimalleen, vavahti, katketa rapsahti, ja perämies suistui suulleen kovimpaan pyörteeseen, joka vetää vedet tiesi kuinka monen sylen syvyydelle. Ja raatona hän myöhemmin nostettiin pois suvannolta…
Olisi ehkä kerrottu Kärpän Kallesta vielä paljonkin, vaan jo vihdoin näkyi viimeinen puomin litka lipuvan alas virran mukana, ja tukkilaiset lähtivät sitä koskelle auttamaan ja aukomaan sitä ruuhkaa, joka siellä muutamaan mutkaan oli patoutunut. Heidän hilpeä laulunsa kajahti koreana yön hiljaisuudessa kun he kepeällä veneellään luikuivat koskea kohden. Eikä kulunut kuin hetkinen, kun jo kuului heidän huutonsa, että väylä on auki. Me sammutettiin tuli, hilattiin vene vesille, ja lähdimme mekin solumaan yhä ahnaammin nielevään virtaan.