XIII
SEITENOIKEA.
Oli sunnuntaiaamu aikunen, kun laskumiehen saatuamme lähdimme Hyrynsalmen kirkolta soutamaan alaspäin myötävää virtaa. Sunnuntaita tuntui olevan luonnossakin, sen rauha näytti lepäävän tyynesti päilyvillä vesillä ja päiväpaisteisilla, lehtevillä rannoilla. Lepopäiväänsä rauhassa viettäviä ihmisiä seisoi puhtaissa, valkealle heloittavissa pyhäpukimissaan rantamökkien ovilla, rantapolkua pitkin astelivat toiset kengät ja virsikirja kainalossa kirkkoon päin ja siellä täällä rantakivillä istui joku jykeä tukkijätkä onkivapa kädessään harjoitellen jo varhaisesta aamusta kalansyöntiaikana vapaapäivänsä mielityötä.
— Kunhan ennätettäisiin hyvissä ajoin Seitenoikean alle ennenkuin yhteen soitetaan, ettei jäätäisi koskelle kirkonajaksi, puhui laskumies puoleksi itsekseen kääntyen tarkastamaan päivän nousua idän taivaalla.
— Keritään komeastikin, matalallahan nyt vielä on päivä, vakuutti Kivelän Kusti, joka soutamassa istui, mutta huomatessaan kumminkin annetun viittauksen rupesi hän vähän kovemmin nyhkimään airoja.
Laskumies ei näyttänyt tuota paljo kuulevan eikä huomaavan, jatkoi vain ikäänkuin edellistä puhettaan.
— Tänäpäivänähän siitä tulee juuri neljä viikkoa, kun Seitenoikea vei nieluunsa viisi henkeä, kaksi vain seitsemästä pääsi elävänä. Olivat lähteneet kirkonajaksi koskelle, sinne jäivät.
Veres asiahan se vielä oli tuo viiden hengen hukkuminen. Vasta oli siitä sanomalehdissä luettu kertomuksia, eikä kumma siis, jos meilläkin nyt, kun laskettiin samaa koskea kohden, huomio kääntyi siihen tapaukseen. Se vaikutti niin omituisesti mieleen; ei pelottanut, mutta pani miettimään. Laskumies oli heilläkin ollut veneessään, selvällä päivällä kulkivat he koskea kohden niinkuin nyt me kuljemme, ja; heille siitä kaivausi hauta. Vahinko ei tule kello kaulassa, se tulee kuin varas yöllä eikä sitä kukaan usko että nyt se tulee juuri minun kohdalleni. — Me kuuntelimme senvuoksi tarkkaavaisina laskumiehemme tarkempaa kertomusta tuosta tapaturmasta. Hän puhui siitä niin maltillisesti ja tyyneesti kuin jos koko asia olisi tapahtunut vuosia sitten jossakin Venäjänmaalla, ja kumminkin hän juuri itse ohjasi useita ihmishenkiä samoja kuohuja kohden. Mutta jokaisen laskumiehen täytyykin oppia yksi suuri avu: pysyä tyynenä.
Olimme jo laskeneet pienemmät kosket Seitenoikean yläpuolella, ja tämän niskassa kiihtyvä virta nieleskeli jo raskasta lastivenettämme ahnaasti ja enenevällä vauhdilla alaspäin. Ei se näyttänyt niskastaan kovinkaan kovalta eikä peloittavalta, korkeammin kuohahteli ja pärskyi "Aitto" kun sen hyrskyihin luisuttiin, jalommin mylvi "Jalo" jo etäämmältä ilmaisten vihansa ja voimansa. Matalat, karikot rannat eivät Seitenoikeassa purista vesimäärää aivan ahtaalle eikä putous alusta ole suuri. Mutta vähitellen kiihtyy kuohujen vimma, tulistuu ja ärtyy, rannat kohoavat pystyiksi kallioseiniksi, jotka toisiaan lähennellen kaventavat virran uoman kaventamistaan ja jyrkentävät putouksen yhtenä vaahtona kihiseväksi aallokoksi. Vene hyökkää kasvavalla vauhdilla tuota vaahdokkoa kohti, vesi pärskyy korkealle sen keulan edestä ja viskelee aallonharjoja räppeiden yli; laidat vavahtelevat hyrskyjen painosta ja koko vene ja siihen tasaisesti ladotut tynnyririvit sujahtelevat notkeasti allokossa. Vilahtelemalla siirtyvät silmäin ohi törmän puut ja kalliot ja jälelle jäävät kosteikkojen kiertävät pyörteet. Mutta juuri kun rannat puristautuvat ahtaimmilleen ja koski kuohuu vaahtoisinna, pyöräyttää virran uoma muutamasta kalliosta mutkan vasemmalle, parilla voimakkaalla melan nykäyksellä kääntää perämies veneen kulkemaan samaan suuntaan ja samassa lasketaan jo tyynemmille vesille. Toinen ranta loivenee, virta muodostaa sitä vastaan avaran poukaman ja kun koski siitä taas oikeaa entiseen suuntaansa, ollaan jo sileällä suvannolla. Airot saa ottaa esille ja soutaa täytyy syltä parikymmentä, ennenkuin kosteikko loppuu ja; virta taas vähitellen kiihtyy äskeiselleen uuden könkään niskassa. Sitä peliään se pitää uudelleen ja uudelleen, sanotaan että tämä koski seitsemästi viskaupi mutkalle ja seitsemästi taas oikiaa, — siitä "Seitenoikea."
Pari tuommoista korvaa oli jo laskettu syvässä äänettömyydessä, ja saavuttiin juuri kolmanteen poukamaan, kun laskumies taappäin kääntyen viittasi kädellään vasta jälelle jäänyttä aallokkoa, virkkoen:
— Tuossahan se niiltä veneen täytti, tässä se kaatui ja suisti miehet uimasilleen.
Olimme tosin kuulleet tuota tapausta kerrottavan jo ennen, vaan emme siltä malttaneet olla kysäsemättä:
— Mikähän se heidän veneen siinä keikautti kun me noin hyvästi päästiin?
— Ka totta se niin oli sallittu. Niillä oli veneessään jauholasti, olivat käyneet kirkolta hakemassa niitä viimeisiä nälän-apuja, joita sieltä annettiin. Ja seitsemän miestä siinä oli sitäpaitsi. Lastin olivat he arvattavasti latoneet liian korkean, eivätkä olleet sitä sovitelleet kyllin tasasesti. Kun koski siinä löi aallon veneeseen niinkuin löi meillekin, heilahti muuan säkki ja vierähti toiselle laidalle. Vaikka laskumies huusi ja varotti miehiä pysymään paikoillaan, hyppäsivät he kumminkin sinne sitä muka nostamaan; vene kallistui ja täyttyi. Ja samassa se olikin jo kumossa.
— Mutta miehet pääsivät kumminkin nousemaan veneen pohjalle?
— Tässä poukamassa pääsivät pohjalle kaikki, ja siinä huusivat, vaan eivät saaneet sitä mitenkään käännetyksi rantaan päin. Virta vei heidät alaspäin ja tuossa niskassa tempasi heidät koski…
Juuri siihen korvaan laskimme mekin nyt eikä laskumies enää joutanut jatkamaan lausettaan, eikä hänen ääntään toki siinä pauhussa olisi kuulunutkaan. Kovemmin kuin koskaan tuntui vesi kiehuvan tuossa valkeassa hyrskyssä, aallot pieksivät toisiaan tuhannen tulisella vimmalla, oli kumma ajatella että ihmisolentojen oli täytynyt sinne syöksyä kaatuneen veneen kuperalla pohjalla. Mutta kaksi miestä niitä oli jo siihen jäänytkin, kertoi laskumies seuraavalla suvannolla, eivät olleet jaksaneet pitää kiini emäpuusta siinä rytäkässä. Muut olivat vielä istuneet veneen päällä ja huutaneet, kun kulkivat parin mökin ohi, jotka siinä alempana törmällä olivat.
Siitä vähäsen alempana, siinä missä virta taas koskeksi kiihtyi, oli noiden hukkuneiden laskumies pelastunut veneen pohjalta. Meidän laskijamme näytti paria neljösylen kokoista saarennyppylää keskellä koskea. Kun veneenraato oli vierinyt niiden kupeitse, oli laskumies viskautunut uimasilleen ja virta olikin hänet niin painanut että hän sai muutamasta kivensyrjästä kiini ja siitä pääsi hilautumaan kalliolle. Oli hän huutanut toisillekin että seuraisivat mukana, ja yksi olikin heittäytynyt veteen, vaan heittäytynyt liian myöhään. Virta vei hänet ohi, ja koski nieli.
Kivakan mutkan kierasee koski juuri tämän korvan alapuolella, ja kun se siitä viimeisen kerran oikiaa, on edessä oikosuora, kapea väylä yhtämittaista tyrskyvää vaahdokkoa melkein silmänkantaman matkan. Jo ennen oli meille kerrottu että tuo viimeinen korva Seitenoikeassa on kovin, ja perämiehestäkin näkyi kyllä, että tässä on tärkki paikka edessä. Edellisissä korvissa oli hän pahimmassakin kuohustossa seisonut mela kainalossaan verrattain huolettomana, väliin melkein velton näköisenä. Nyt hän näytti pingoittavan jäsenensä ja samalla tahtonsa ja koko sielunsa teräväksi ja tarkaksi sen vaarallisen taipaleen varalta, joka siinä oli tulossa! Tanakasti hän varmisti jalkansa kaaripuita vastaan, sujautti polvensa hiukan notkuun, ja käännäytti koetteeksi pariin kertaan edestakaisin voimakkaasti melaa vedessä, nähdäkseen tottelisiko vene hiuskarvalleen hänen pienintä käskyä. Näytti tottelevan. Ei värähdystä näkynyt hänen kasvoissaan, tuskin silmää hän räpäytti koko ajalla veneen sukkulana suikeltaessa mahtavain kuohujen välitse ja selvästi näkyi miten lihakset hänen kaulassaan pingoittuivat aina kun hän ruumisvoimallaan painautti melaa ja siten väisti venettä hyökkäämästä hyrskyä kohden, jonka vaahdonpeittämässä silmässä pohjakallio vaani saalista. Hänen katseensa oli niin terävä, että olisi luullut hänen sillä voivan puhkaista kallionkin keulan edestä.
Mutta sitä ei kestänyt kuin minuutin, pari. Tuotapikaa oli puikahettu senkin pahimman korvan alle ja samassa vierittiin taas tyyntyvälle suvannolle. Laskumiehenkin kasvoista katosivat nuo ankarat, teräviksi pingoittuneet piirteet ja jäsenet herpausivat liiasta jännityksestään entiselleen. Hän pisti tupakan ja tarttui taas huoparimeen.
— Se korva se riuhtasi heistä viimeisetkin veneen päältä, ja tuohon kallioon särkyi venekin pirstaleiksi. Sitä paikkaa ei leikin melatta lasketakaan. Vaan vielä pääsi yksi mies hengissä senkin alle, taivas tiesi miten lie päässyt. Tässä suvannolla sillä vielä oli siksiverran tarmoa, että kun rantavirtaa soluskeli alas sai käsivartensa kierretyksi kasvavan puun ympäri — tuon näreen ympäri juuri tuossa — ja hän kierasikin ne niin lujalle, kuin olisivat ne siihen olleet kiini juotettuina. Mutta siihen hän samassa kontettuikin ja kangistui. Mökkiin, tuohon suvannon rannalle, olivat muutamat tytöt, jotka olivat jääneet kirkonajaksi kotimiehiksi, kuulleet hätähuutoja, ja lähteneet soutamaan koskelle päin saadakseen selville mistä se huuto tuli. Toiset miehet olivat silloin jo hukkuneet ja kadonneet, tämän yhden löysivät he vain siitä puusta. Mutta niin se oli siinä lujassa, että tuskin jaksoivat häntä yhteisin voimin irti kiskoa. Hengen merkkiä ei ollut enää vähääkään, vaan kun tytöt veivät hänet lämpimään mökkiin ja siellä hieroivat, niin siitä se vähitellen virkosi ja henkiinpähän jäi. Ja se mies olikin toinen, joka niistä seitsemästä pelastui. Muut viisi hukkuivat ja ruumiit löytyivät myöhemmin mikä mistäkin monen virstan päästä.
Nyt olimme me jo Seitenoikean alla, ja kertomus koskeen hukkuneista oli myös jo lopussa. Hyvään aikaan ennen kirkonaikaa olimme ehtineet kosken alle, ja nyt oli taas soudettavana pitkä suvanto. Laskumies sai laskupalkkansa, haukkasi suupalan matkamiesten eväästä ja lähti kohta astumaan rantapolkua takasin. Sitä ennen hän törmällä lähtötupakkaa sytyttäessään vielä kerran palasi noihin hukkuneisiin ja kertoi:
— Viisi virstaa tästä alaspäin näette rannalla talon, vankanlaisen talon. Senkin talon isäntä, nuori mies, oli hukkuneiden joukossa. Hänen ruumistaan haettiin kauan, emäntä oli palkannut erityiset harojat, mutta turhaan sitä harottiin. Pari viikkoa myöhemmin sattui sitten emäntä, joka vasta oli taloon tuotu ja kovin suri miestään, eräänä iltana seisomaan kotirannassaan. Pitikin sen silloin sattua, että juuri siihen tuli ruumis verkkaan lipuen virran muassa ja — emäntä tunsi miehensä ruumiin. Tämä tapaus kuuluu niin syvästi vaikuttaneen tuon nuoren naisen mieleen, että hän nyt on herennyt vähän niinkuin hupsakaksi. Sitä se kuuluu nyt kaikille ihmisille valittavan, että kadotukseen se hänen miehensä meni, kun kirkon aikana kosken laski, sanoo nähneensä sen unissaankin… tietääpä ne höperön unet…
Tästä tapauksesta muodostuu kansan keskuudessa epäilemättä piankin, kunhan muistot ja surut ja mielenkuvitukset saavat siihen lisiään rakennella, ehkä montakin "Seitenoikean tarinaa," niinkuin niitä samanlaisista tapaturmista jo ennen on monta syntynyt. Eikä kummakaan. Sillä onhan luonnollista että tuollaiset tapaukset syvälle painuvat niiden ihmisten mieliin, jotka alinomaa itse saavat taistella samojen luonnonvoimien kanssa.