JOPI JUNTUSEN JOPPAUKSET
Tämä suurhuijauksen, gulassauksen ja joppauksen kultainen aika ei ole sivuuttanut mökinmies Jopi Juntustakaan Juurikkamäestä.
Hän näki — sillä mihinkäpä sitä hänkään kaksi katsomaan tottunutta silmäänsä selvässä asiassa pisti — koko tietyn ja tunnetun maailman joppailevan jos johonkin sorttiin ja päätti jopata jollakin tavalla hänkin.
Hän harkitsi asiaa puolin ja toisin, jopa kerran kolmanneltakin, ja tuli siihen tulokseen, että pääasia koko siinä ahveeringissä oli vain keksiä kyllin ketterä, mutta muiden silmissä kuitenkin laillinen ja luvallinen sekä viattomalta näyttävä keinottelumuoto, niin muu kyllä sitten sujuisi kuin itsestään.
Sen keinon ja muodon löytäminen tuotti vain jonkin verran päänvaivaa ja hankaluutta.
Hän mietiskeli, että mitenkähän olisi, jos kokeiksi ensin jopata taloilla, mutta hylkäsi sen ajatuksen heti. Tosinhan hänellä oli talon tapainen, mutta se oli vain laho ja minä hetkenä hyvänsä päälle pyllähtävä mökin lättänä, jota ei ostaisi ei pähkähullukaan, yhtä vähän kuin kenenkään päähän juolahtaisi tulla ja lahjoitella hänelle parempia taloja kauppailtaviksi.
Sitten hän tuumiskeli hieman tilajoppailua, mutta havaitsi senkin sopimattomaksi. Hänellä ei ollut edellytyksiä siihenkään. Sillä yhtä vähän kuin hänen mökkiään, ostaisivat ihmiset hänen mökkipalstaansakaan, jonka rajat näki rappusilla seisten.
Yhtä hyödytöntä oli mennä tarjoilemaan kenellekään metsiä. Sillä sokeakin olisi jo oivaltanut, etteihän paria kituvaa katajapensasta ja kolmea, neljää pajukkoa, jotka mökkipalstalla kasvoivat, voinut metsänä myydä.
Toivotonta hänen oli paneutua karjajoppariksikaan. Hänellä oli vain yksi ainoa huonolypsyinen hatarasarvi, eikä sitä käynyt talosta hävittäminen.
Hän yritti kaloilla.
Hän otti niitä naapurien verkoista — sillä omia ei tullut aikoinaan hankituksi, ja nyt ne olivat liian kalliita hankittaviksi — mutta sai heti kateelliset naapurit niskaansa, ennenkuin ehti kaloja kunnolleen kaupatakaan, ja luopui koko hommasta, ennenkuin sai haasteen käräjiin kalanvarkaudesta.
Parempaa joppausmuotoa miettiessään hän kokeili elintarvekeinottelulla. Hän osti voita, jauhoja ja ryynejä ja vei ne Kuopioon, mutta sai jo asemalla kimppuunsa elintarvepoliisin, joka ilmoitti, että oli voimassa elintarvelaki, ja otti hänen pussinsa ja säkkinsä takavarikkoon. Ja niin hän sai siitäkin joppausmuodosta tarpeekseen.
Vaikka hän kuinka mietti ja tuumaili, ei vain oikea joppauskeino tahtonut selviytyä. Keinottelun jumalatar oli hänelle heltymättömän kitsas ja gulashauksen kohtalotar lahjomaton.
Mutta yhtä hellittämätön ja lahjomattoman leppymätön oli puolestaan Jopikin. Hän oli päättänyt jopata ja hän joppaisikin, jahka joutuisi, kunhan vain konstin keksisi.
Eräänä ehtoona hän sen keksikin ja pani heti keksintönsä järjestelmällisesti käytäntöön.
Hänen mökkinsä ympärillä oli pienoinen kylvöheinäpelto. Tosin siihen ei oltu heitetty siemenen siruakaan ainakaan kymmeneen vuoteen, ja siinä kasvoikin vain viisi vaivaista horsmaa ja pari hajuheinäpensasta, mutta kylvöheinämaa kuin kylvöheinämaa.
Pellon vieritse kulki maantie ja maantiellä koko kylän karja. Maantieltä pellolle ja mökin pihamaalle vei vanha ja hyvin laho portti, joka oli ollut vuosikausia lahoutensa tähden visusti kiinni.
Seuraava aamuna se oli selkoselällään, aikaisena aamuna ja — juuri kun kylän karja löntysti siitä ohitse.
Kymmenkunta hatarasarvea päästi uteliaisuutensa ja lehmämaailmalle ominaisen tiedonhalunsa valloilleen ja pistäytyi tutustumaan Jopi Juntusen viiteen horsmaan ja pariin hajuheinäpensaaseen, aikoen ahmaista ne suuhunsa, mutta ehtimättä kuitenkaan sitä tehdä.
Sillä Jopi Juntunen jouduttautui siihen hänkin ja ehkäisi tämän tunkeilevaisuuden.
Joku toinen olisi tietenkin kyydinnyt karjan pihaltaan ja pelloltaan karjuen ja himphamppua ja aidanseivästä heilutellen takaisin maantielle ja lukinnut porttinsa ja harmitellut hatarasarvien häikäilemättömyyttä, mutta ei Jopi Juntunen.
Hän ei ollut niin äärettömän yksinkertainen, eikä se sopinut hänen laskelmiinsa.
Hän ei kiroillut, ei karjunut eikä katkaissut aidanseivästä tai suotta säikytellyt lehmiä. Päinvastoin hän liikuskeli mitä säädyllisimmin ja säyseimmin, kuten luontokappaleen kohteluun kuuluukin.
Hän otti vain vaatimattoman pajuvitsan ja ajoi karjan vitsalla vaisusti ja säälivästi rapsien lääväänsä.
Sitten hän lähetti poikansa lehmien omistajan, Israel Ovaskaisen luo.
Ovaskainen sai olla hyvä ja tulla hakemaan hatarasarviaan Jopilasta. Jopi luovuttaisi ne kernaasti, jos maksettaisiin 20 markkaa syönnösvahingon korvausta kappaleelta eli yhteensä 240 markkaa. Ellei maksua suoritettaisi heti tai annettaisi hyväksyttävää tunnustettu tai pätevää takausta, niin voitaisiin asiasta kyllä sopia kihlakunnanoikeudessakin.
Ovaskainen tuli ja haki hatarasarvensa, vieläpä pyyteli Jopilta anteeksikin lehmiensä ymmärtämätöntä ja typerää käyttäytymistä.
Seuraavana iltana pistäytyi Pehkonen hakemassa lehmiään Jopilasta ja maksoi niiden aiheuttaman syönnösvahingon samoin 20 markkaa kappaleelta tusinasta päästä.
Pehkolankin lehmät olivat kotiinsa kampuroidessaan pistäytyneet avoimesta portista Jopin kylvöheinikköön.
Viikon kuluessa oli koko kylän karja vieraillut milloin vuoroin, milloin useamman talon Ynikit yhdessä Jopin horsma- ja hajuheinämaalla ja niiden omistajat suorittaneet, mikä suosiolla mikä mukisten ja puoliväkisten Helanteriensa ja Kullankukkiensa syönnösvahingot ja Jopi jopannut itselleen pyöreissä luvuissa 1000 markkaa kontanttia.
Seuraavalla viikolla alkoi uusi kokeilu, ja jo keskiviikkona olivat
Jopin tulot nousseet 1500 markan korville.
Torstaina paikkasivat kylän karjanomistajat paimenen kyyditsemään lehmiään Jopilan ohitse.
Jopi oli ottanut senkin mahdollisuuden lukuun.
Samoihin aikoihin kun näet paimen ajoi kylän karjaa yhteiselle laitumelle, ilmestyi Jopin portin vierelle, aidan sisäpuolelle, korkea ruko vasta viikatteella katkaistuja, kauas tuoksuilevia ja houkuttelevan herkullisia heiniä.
Kolme neljännestä paimenparan kaittavista karkasi Jopin heinien kimppuun ja lahmasi ja pilasi ne perinpohjin, ennenkuin Jopi ehti tuvastaan kahden sattumalta hänen luokseen vierailulle tulleen naapurimökkiläisen kanssa tätä hävityksen kauhistusta todistamaan.
Lehmät vielä laukkailivat pitkin pihamaatakin ja tallasivat Jopin kylvöheinäpeltoa mitä kamalimmin.
Lehmien omistajat maksoivat Muurikkiensa mellastuksen hyvitykseksi kaikkiaan 300 markkaa.
Perjantaina ei paimen enää ollut karjan mukana. Sen sijaan kyyditsi lehmiä kolme kylän isäntää. Ja vaikka Jopi oli keräillyt hajoitetut heinät porttinsa pieleen vielä viettelevämmäksi kasaksi, jopa pannut mehevää kukka-apilaakin päällimmäiseksi, eivät hatarasarviset kasaa koskettaneetkaan. Eräs isännistä seisoi näet koko ajan Jopin portilla ja vartioi laumaa mitä visuimmin.
Karjan kuljettua tällä kerralla vahinkoa aiheuttamatta Jopilan ohitse ja päästyä karjametsään, ilmestyivät isännät Jopin mökkiin, jossa he taas sattumalta Jopilaan pistäytyneiden parin kolmen naapurimökkiläisen kuullen ja vierasmiehinä ollen vaativat Jopia pitämään porttinsa kiinni.
Jopi lupasi pyhästi. Samalla hän ilmoitti, että portti olisi kyllä ollut koko ajankin kiinni, ellei siitä olisi sattunut katkeamaan saranaa ja portti siten lengahtanut auki. Ja kun ei Jopi ollut ehtinyt käydä noilta alinomaisilta vieraan karjan hänen pellollaan ja pihallaan laukkailemisilta sepässä uutta saranaa taottamassa, niin — siinä sitä oli oltu.
Vai tahtoivatko ehkä isännät väittää, että hän olisi tahallaan porttinsa auki pistänyt ja houkutellut heidän karjaansa omaa pihaansa likaamaan ja lahmaamaan taikka että hän, Jopi, olisi ehkä vartavasten pakkoveroitellut parhaita naapurejaan tai jotakin konnankoukkua harjoittanut?
Ehei, eihän toki, eiväthän isännät toki semmoista (todistajien kuullen) olleet edes ajatelleetkaan. Päinvastoinhan Jopi oli tunnettu mitä rehellisimmäksi mieheksi ja tehnyt hyvän työn karjaa kaitessaan. Mutta portti oli kuitenkin paras panna kiinni.
Ja Jopi pani isäntien nähden portin kiinni ja valitteli vakaasti, että hänen pitikin asua näin kylän karjan kulkutien varrella, jotta syntyi väärinkäsityksiä ja selkkauksia ja — —
Seuraavana iltana portti oli taas auki. Sen toinen sarana oli pettänyt vuorostaan, ja — kylän paimeneton karja oli taas Jopille kiusaa ja vahinkoa tekemässä: hajoitti kolme kookasta heinäkasaa ja söi säkillisen aitan rapuilla ollutta rehujauhoa, jonka Jopi oli suurin vaivoin kantanut lehmälleen kylän kauppiaasta.
Jopi oli äreissään.
Hän oli kyllä aikonut mennä tänään seppäänkin noiden saranoiden teettoon, mutta sekös tästä pääsi änähtämään mihinkään, kun jo kauppiaassa käydessä kartano oli kirjavinaan kylän kaitsematonta karjaa.
Kyläläiset maksoivat, mutta huomauttivat, että Jopin sopisi jo alkaa pitää porttiaan hieman kurissa, koskei tässä enää aiottu ruveta syöntivahinkoja penniäkään hellittämään, ja Jopi puolestaan huomautti tyynesti, että tietenkin, tietenkin — vaikka eikös se laki mainitse, että karjalla pitäisi olla paimenkin yleisillä paikoilla, ettei se pakkaudu asiattomille alueille.
Huomisaamuna kyyditsi kymmenen henkeä kyläläisten karjaa laitumelle, ja samana iltana kylän kuusi isäntää toi Jopilan porttiin uudet saranat ja säpit ja laittoi portin kuntoon ja sanoi, että Jopin asia oli nyt pitää portti tästedes hoidossaan.
Jopi ei jopannut sinä päivänä penniäkään.
Mutta jo sunnuntaiaamuna oli Jopilan piha taas kylän karjaa täynnä, samoin kuin sitten Jopilan lääväkin.
Myrsky oli yöllä kaatanut pihamaan aidasta pitkän palan.
Kyläläiset kiroilivat ja aukasivat kukkaronsa nauhoja ja korjasivat aidan miehissä ja olivat hyvin harmissaan.
Seuraavana yönä kaatui aidasta toinen osa.
Sekin korjattiin ja kyläläiset paikkasivat taas paimenia, joiden oli kuljettava kaiken aikaa Jopilan aitojen lähettyvillä.
Silloin purki Jopi koko aidan ja ilmoitti panevansa sen uudelleen, se kun oli liian laho ja kaatuili kuin itsestään.
Mutta panematta se jäi. Ja panematta se on vielä tänäkin päivänä.
Sillä kun kyläläiset kuulivat Jopin aidan purkamisesta, päättivät he käyttää siitä lähtien lehmiään vuoron perään itsekunkin karjanomistajan ulkometsässä vallan toisessa päässä kylää.
Jopi ei ollut tästä aavistamattomasta käänteestä milläänkään. Laskettuaan näet joppaamansa rahat hän huomasi niitä kertyneen niin paljon, että voi alkaa ostella halkoja ja jopata niitä Pietarin polttokomitealle — jonka kustannuksella, kuten tunnettu, moni muukin Jopi Juntunen kehittyi kapitalistimieheksi.
Kuulopuheiden mukaan on Jopilla jo joppausaloinaan monet muutkin ahväärit: tilat, talot, tukkimetsät.
Vain kuulopuheiden mukaan siksi, ettei Jopi Juntunen joppailekaan enää
Juurikkamäessä, vaan hummaa ja hommaa jo suuremmassa maailmassa.
Senpä vuoksi se aidanpanokin jäi kesken.