NIKKISET JUHLIVAT JUHANNUSTA
Nikkisen herrasväellä oli kuluneena kesänä kaukaisia vieraita. Muuan Nestorin pikkuserkku, joka ei ollut vielä ennen kaupungissamme käynyt, saapui näet heille Helsingistä rouvineen, lankoineen ja langonrouvineen suven ja seutumme suloista nauttimaan.
Ihastuneet ja sukulaisrakkaat Nikkiset pitivät näitä harvinaisia vieraitaan, kuten piispoja pidetään pappiloissa. He syöttivät ja juottivat heidät parissa viikossa pulleiksi kuin jouluporsaat ja suorastaan kilpailivat keskenään huvittaakseen heimolaisiaan ja tutustuttaakseen heidät kaikkiin seutumme maisemiin ja merkillisyyksiin. He käyttivät heitä kaupunkimme palohälytystornissa ja näyttivät heille, kuten Nestori, joka viljelee kernaasti kaikissa sopivissa puheensa paikoissa vieraskielisiä sanontatapoja, selitti: paikkakunnan panuraamit lintusten perspenktiivissä. He pistäytyivät vieraineen kaupunkimme huviniemellä ja lauloivat sen paviljongissa Nestorin pyynnöstä yleisäänisesti tuon tunnetun kansanlaulelman: »Halk' iltaruskon autereen tuo joutsi joutusaan.» Sitten he olivat vieraineen sankaripatsaallamme, jonka päässä seisoo sorja alaston nuorukainen, ja siellä herrat lausuivat julkisuuteen tunnustuksensa patsaan sattuvalle symbaalille ja rouvat pääasiallisesti patsaan juurella rehoittavalle rekooli-istutukselle. Ja eräänä iltana innostunut Nestori vuokrasi meijerimme kuorma-auton, kuljetti koko sukunsa Sandelsin ja Tolkoruutin patsaille ja lausui siellä isänmaallisen tunnelman haltioittamana hetken muistoksi tunnetulla taidollaan Paavo Kajaanuksen kauniin ja mieltä kohottavan runovärssyn »Kesäkuun 15 päivä», jonka Ryynepek on niin mestarillisesti suomenkielelle kääntänyt. Samalla hän kohotti mukanaan tuomassaan sitruunalimunaadissa maljan ja pyysi läsnäolijoita yhtymään täydestä sydämensä pohjasta raikkaaseen eläköön-huutoon Suomen 1908—1909 sodan vainajille.
Huipuksi vieraittensa viihdyttämiselle Nikkiset olivat kuitenkin ajatelleet juhannuksen juhlimista. Rouva Kunilla Nikkinen olisi pyhittänyt tämän päivän tosin kernaammin »Runnin» terveysvesilähteelle tehtävällä huvimatkalla, mutta Nestori protesteerasi siihen heti jyrkästi, jotta niks. »Runnillahan» voitiin käydä koska tahansa tai, jos vieraita niin halutti, tilata sieltä pari meijeriastiallista raatipitoista ruostevettä, mutta juhannusta viilattaisiin ainakin tällä kerralla luonnon helmuksissa Kumpusaaressa, rantakaloineen ja juhannusyön laskemattoman auringon nousua katsellen ja lopuksi viritettäisiin joku tilaisuuteen sopiva päättäjäislaulu, Arvit Sipeliuksen »Nyt on Suomen suviaika» tai Järnepfeldin sointusävelikäs »Mun muistuu mieleheni» tai joku muu mieleen juolahtava maammelaulu.
Sitäpaitsi vihjasi Nestori kautta rantain suunnitelleensa juhlan lopuksi vielä jotakin »non ultra plunssia» erikoisprokrammia, josta kuitenkin oli vielä liian aikaista puhua.
Rouva Nikkinen osti siis torilta pari kookasta haukea rantakalaksi ja ruokakaupoista yhtä ja toista telikatenssia, kuusi tuusaa sartennia, juustoa, prulsylttiä, syskonia, purkin vakstuukkia, silliä ja amerikkalaista lakseeraussäilykettä, ja Nestori tilasi tehtaalta kolme koria parhainta ja korkearosenttisinta porttelikaljaa ja kaksi koria simaa.
Helsinkiläiset herrat puolestaan pengoskelivat salaperäisinä kapsäkkejään ja lupasivat hekin kantaa kortensa juhannustunnelman täydellistyttämiseksi.
Niin sitä sitten juhannuksen aattona iltapuolella päivää lähdettiin Kumpusaareen. Edellä kulki Nikkisen poikien täksi harvinaiseksi tilaisuudeksi käyntikuntoon keinottelema »Jouhten» ja hinasi jäljessään ensin yhtä venettä, jossa istuivat rupattelevat rouvat, sitten toista venettä, jossa tupakoivat ja turisivat herrat, ja lopuksi kolmatta venettä, jossa tulivat runsaat eväät ja palvelijat ja Nestorin, puotipoika.
Saareen saavuttua järjestettiin elämä ja olo mukavaksi ja kodikkaaksi. Se muistutti hauskaa ja hilpeää kesäleiriä. Saaren nurmitanterelle levitettiin saalit ja Nikkisten salin sohvatyynyt heikomman sukupuolen lojua ja loruilla. Ukot valitsivat leiripaikakseen ison kuusen juuren, missä oli luonnon laatimana pöytänä laakea kivi. He katkoivat alleen havuja ja pihlajan ja tuomen oksia ja Nikkisen pojat laittoivat heille pikku nuotion itikoiden häätämiseksi. Rantapenkerelle levitettiin Nikkisten iso lakana ja purettiin siihen kaikki ruokailu- ja juomailutarjoukset. Mutta rantakallion katveeseen järjestivät palvelijat ja puotipoika itselleen tilapäiskeittiön.
Kun vielä oli kahden koivun väliin kiinnitetty riippumatto ja kaupungin ainoasta kahvilasta lainattu gramofooni asetettu leirin keskelle kannolle, voi juhlallisuus alkaakin.
Me emme poissaoloina voi kertoa Nikkisten ja heidän rakkaiden heimolaistensa perheellisestä sukuateriasta. Aavistelemme vain, että se sujui kuten tavallisesti syönti sujuu luonnon helmassa kuppeihin tipahtelevine kuusenhavuineen, voihin lenteleville uteliaine pikku kovakuoriaisineen, maitoon hukuttautuville myyriäisineen ja joka paikkaan puremaan pakkautuville hyrisevine hyttysineen ja määrättömine mäkäräisineen.
Sen vain tiedämme, että herrat alkoivat aterian loppupuolella tanakasti ja ihanasti punoittaa ja että rouviakin jo pakkasi heleästi naurattamaan. Ja kun oli päästy jälkiruokaan ja Nestori nousi korkealle kivelle ja kohotti lasinsa, pidettiin Suomessa kerran taas juhannuspuhe, jonka vertaista ei ole monta.
Hän puhui rakkaille sukulaisilleen, Suomen lempeälle äiti-luonnolle, joka ruokkii meitä rinnoillaan, ja juhannukselle ja riiteli välillä tirskuville pojilleen ja käski puotipoikansa niistää nenänsä, joka oli kuin mikäkin ehtymätön kalanmaksaöljyvapriikki, ja naisille, näille ihmiskunnan ihanille Tianoille, jotka sulostuttivat tätäkin hauskaa ja veljellistä yhdessäoloa, ja itselleen, joka ei ollut mikään kouluja ja oppeja suorittanut suurpuhuja Temistootteles, vaan kuitenkin paikkakunnallaan alati uuras ja voimiaan yhteiskunnan alttarille uhraava valistuksen lamppu ja samasta lävestä kuin muutkin kaupungin kauppiaat päänsä pystyssä kantaen kulkeva hantelsmanni, ja — paljolle muulle jalolle ja kauniille, mikä hänen sydämensä tunnepohjia sillä hetkellä liikutteli ja läikytteli ja hänen vastaanottavaa poveaan paisutteli ja rintaansa raiutteli —
Puheen päätyttyä esitti pikkuserkku maljan ja eläköönhuudon Nestorille, seutunsa Sokrateen kynttilälle ja valonsoihdulle, mutta Nestori keskeytti hänet ja kumarsi kainosti ja kehoitti saapuvilla olijoita kohottamaan nektaripikarinsa ja huutonsa isänmaalle.
Kuten moneen kertaan kohotettiinkin.
Vanhemman väen jatkaessa juhlaa olivat pojat laittaneet saaren rannalle valtavan kokon. Mutta kun se märkine puineen savusi vain katalasti, käski Nestori heidän heittää hiiteen koko moisen kasken viertämisen ja iski heille silmää ja sanoi, että hool reet, älkää surko, kasvavat nuorisot Suomessa, jos pappanne kieltääkin teitä kokkopuuhista, sillä kokko täällä poltetaan joka tapauksessa.
Sen sanottuaan Nestori pjuutasi herrat »Jouhteneen» ja meloi vähän matkaa rannasta ja nousi keulatuhdolle ja kääntyi rantaan päin ja ilmoitti naisille ja pojille, että nyt tulee tämän muistettavan ehtoon eloisimmin iäksi mieliin painuvin meno ja momentti ja heiskuva helavalkea, joita esi-isämme jo hamassa harmaassa nuoruudessaan olivat tottuneet polttamaan kesäyön keskiauringolle taikka oikeammin keskiyön kesäauringolle — tai jotakin sellaista ynnä muuta ja niin edespäin, mitä hänen ei tarvinnut tällaisena yleisesti tunnettuna ja allakassa painettuna hetkenä tarkemmin tulkita.
Ja niin puhuen Nestori laskeutui tuhdolta, kaappasi kymmenen litran pensiinikanisterin ja tyhjensi sen veden pinnalle.
Nestorin serkun rouvan veli tahtoi soutaa vähän kauemmaksi tästä lelluillen levenemään rupeavasta pensiinimerestä, mutta Nestori sanoi, että niks, ja raapaisi tikulla tulen, ja —
Kumpusaaren senpuolinen ranta oli silmänräpäyksessä sinivivahteisessa heiskuvassa ja leiskuvassa liekissä. Pensiini otti sekunnissa tulen ja alkoi palaa pelmuta, että peloitti.
Kaikeksi onnettomuudeksi imaisi »Jouhtenenkin» pensiinisäiliö hiis tietköön mistä tulen ja alkoi sekin paukkua ja suitsuta tulta kaikista rekistänsä.
Herrat koettivat soutaa palopaikalta pakoon minkä kerkisivät, mutta kun ilmanvedon nostama tuuli alkoi ajaa palavaa vedenpintaa pitkin »Jouhtenta» kohti, harppasi Nestori taas keulatuhdolle ja huusi, että pelastakoon itsensä ken voi, paiskautui pallona järveen ja alkoi uida polskuroida saaren rantaan.
Mutta eihän kepeän ja kiikkerän veneen keulatuhto ole mikään uimalaitoksen trampooliini eikä kestä liki satakiloisen miehen ponnahduksia. »Jouhten» keikahti kumolleen ja heitti helmastaan helsinkiläiset herrat Ahdin vetiseen syliin.
Rouvat ja piiat ravasivat rannalla huutaen ja voivotellen kilpaa kahakäteen. He sotkivat juhlapöydän jalkoihinsa, kaatoivat padat ja pannut ja repivät itsensä kiviin ja pensaihin ja pitivät senkin seitsemänlaista menoa ja mekastusta.
Mutta pojat, joita aluksi oli naurattanut ukkojen uinti, työnsivät sukkelasti veneen veteen ja soutivat helsinkiläisten setien pelastajiksi.
Toinen sedistä saatiin heti veneeseen, mutta toinen ehti käydä kolmasti umpisukkulassa, ennenkuin pojat saivat hänet tukasta kiinni ja uittivat hänet siitä rannalle, johon Nestorikin ähisten ja puhisten parhaillaan kömpi.
Ukkojen päristellessä ja siristellessä vettä vaatteistaan kuin koirat, hilasivat pojat rantaan »Jouhtenenkin», jonka säiliö oli veneen kaatuessa sammunut.
<tb>
Nikkinen vieraineen ei odottanut sinä yönä juhannusaurinkoa eikä lauleskellut Sipeliusta tai Järnepfeldiä, ei yleensä mitään sävelsointuja, vaan souteli sanattomana ja vilusta väristen musiikeitta kaupunkiin.
Nikkisen rakkaat sukulaiset läksivät sitten jo seuraavana päivänä syystä tai toisesta aiemmin kuin olivat aikoneetkaan kaupungistamme Helsinkiä kohti.