PUHELINPAKINAA
Vartoilimme tässä eräänä ehtoona ratti korvassa puhelinvuoroamme Helsinkiin, kun kaino naisääni kuiskasi jostakin »toisesta päästä» ihan aavistamatta:
— Onko se Olavi?
Meidän nimemme ei ole Olavi eikä edes mikään o:lla alkavakaan allakan nimi, mutta me antauduimme alttiiksi kiehtovalle kiusaukselle ja kuiskasimme takaisin:
— On.
Tuntematon puhuttelijamme tuntui ilmoituksestamme isosti ilostuvan ja tiedusti:
— Miten voit nyt, rakas?
Kun meillä on alati kiusanamme vanha vainoojamme vatsakatarri, vastasimme:
— No, niinkuin märkä palaa.
Hänen ääneensä tuli huolestunut sävy:
— Ethän vain liene vilustunut, armahin? Eilen oli niin kolea ilma.
— Niin, alle nollan sitä ainakin oli. Ja tuuli oli taas pohjoisessa.
Hän mietti muutaman sekunnin ja sanoi sitten:
— Sinun pitäisi juoda jotakin lämmittävää.
— Hm — menisihän tässä todellakin kuppi pari kuumaa.
Puhelimessa kuului lyhyt houkutteleva naurahdus ja sitten veikeä ilmoitus:
— Kuulehan, minä olen nyt yksin kotona.
— Jaa-ah. Yksikseni tässä olen tällä haavaa minäkin.
— Rouva läksi juuri ostoksille torille.
— Turha vaiva. Ei siellä ole enää mitään ostettavaa, kun rautatierakennusmatamit veivät viimeiset matikat. Kuoreita kyllä oli, mutta kalliita eivätkä enää tuoreitakaan.
Hän nauraa heläytti.
— Aina sinä olet niin lystikäs. Kuulehan, meillä on parhaillaan pannu tulella.
— No, mikäs sen nätimpi! Maistukoon vain makealta.
— Ja rouva leipoi tänä aamuna lämpöisiä, pullia ja pikkuleipiä.
— Hauska kuulla.
— Niin että meillä on nyt vehnäleipää, piparkakkuja ja kaakkuja.
— Teitä miekkoisia!
Hän oli hetken vaiti. Sitten tuli puoleksi ujostellen, puoleksi houkutellen:
— Etkö sinä saattaisi tulla tänne minun luokseni?
— Saattaisinpa hyvinkin, mutta…
— Minä parantaisin sinut, poikaparan.
— Kiitos tarjouksesta, mutta…
— Ja voisimmehan mennä sitten puoleksi tunniksi niemellekin — siksi kunnes rouva tulee.
— Kyllä kai, kernaastikin, mutta…
Kuherrellen:
— Sille samalle penkille —
— Sillepä hyvinkin, mutta…
Häntä ujostutti ja hän kuiskasi tuskin kuuluvasti:
— Ja minähän voisin taas… jos sinä, rakas, tahtoisit —
— Mitä armaani?
— Hi, hi, hi — (kuiskaten ja hiljaa tyrskien) kiivetä syliisikin ja suu— hi, hi, hi — ei; enpä sano enempää!
— No, sehän sopisi niiden rouvan pikkuleipien ja pullien lisäksi, mutta…
— Tuletko?
— Tuossa tuokiossa ja vallan lentäenkin, mutta…
— Mitä sinä vielä muttailet? Vai — etkö sinä ehkä enää tekisikään minun kanssani seuraa, Olavi?
Minäkö? No, tottahan toki, miten voit sitä epäilläkään, mutta…
Ja rakastat minua vieläkin, rakas?
— Se on selvä.
— Yhtä paljon kuin ennenkin?
Kyynärää ja korttelia enemmänkin, mutta…
— Äsh, sinä! Mitä mutta —?
— Mutta minun pitäisi tässä ensin ottaa Helsingistä illan viimeisimmät tuoreimmat tiedot huomiseen numeroon.
— Tuor— huomiseen numer— Etkö sinä sitten olekaan Olavi?
— En, enkä Ollikaan, Pekkakaan, Paavokaan, Junnukaan ja Jaakkokaan…
Hyvin hätäisesti, mutta vielä toivoen:
— Kukas sitten?
— Sam.
— Sa-Sam? Missä se sitten on?
— Kaupunkimme ainoan sanomalehden toimituksessa.
Oli hetken syvä hiljaisuus. Sitten kuului arkaileva, pelästynyt ja puolittain häpeilevän hilpeä:
— Herra Juuumala!
Ja kuulotorvi pistettiin varovasti ja vitkallisen vaisusti jossakin kahaansa.