TYYPPI PUNAPÄIVIEN AJOILTA
Hän potkaisi kenkänsä korolla asemahallin oven edestään selkoselälleen ja astui lakki takaraivolla ja kädet housuntaskuissa rehtevänä sisään.
Hänen vettä valuvassa, vinoon vääntyneessä suupielessään roikkui rentona epämääräisen likaiseen imukkeeseen istutettu, kirpeästi tuoksuava »Työmies».
Hän suitsutteli suustaan ja leveistä karvaisista sieraimistaan valtavia haikupilviä halliin.
Hallin seinälle naulattu kookas kolmikielinen »Tupakanpoltto on täällä kielletty» ei näyttänyt olevan tarkoitettu pienimmälläkään tavalla hänelle.
Hän ei ollut näkevinäänkään lippuluukulla jonottavaa joukkoa eikä porvarillista jonotuspoliisia, vaan käveli kursailematta ja kulmikkailla kyynäspäillään tyrkkien vuoroaan odottamatta lippuluukun luo.
Hän ei suvainnut kumartua luukulle asiaansa ilmoittamaan. Sanoi vain toisella vapaalla suupielellään ja pinttyneellä etusormellaan luukun rahakuurnaan koputtaen:
— Pist ny ja sassiin tuaho yks tiketti kaupunkiin!
Hän kääntyi lippuaan odotellessaan päin jonoa ja loi vain yhden ainoan, syvästi halveksivan silmäyksen hermostuneina vuoroaan vartoaviin ihmisiin. Sitten hän röyhtäytti kuuluvasti ja puhaltaen suustaan vastenmielisen löyhkän lähinnä seisovan säätyläisnaisen kasvoihin, ja syventyi ivallisin ilmein katselemaan vastakkaisella seinällä olevaa Singerin konekaupan kuvitettua ilmoitustaulua — porvarillisen suurriistäjäkoplan keinottelureklaamia.
Lipunmyyjä ryiskeli ristikkonsa takana ja huomautti kerran toisensa jälkeen aralla äänellä kohteliaasti, että herran lippu oli valmis. Lopuksi lipunmyyjä uskalsi nykäistä häntä varovan kohteliaasti kyynäspäästä.
— Viisikymmentä penniä, olkaa hyvä.
Hän kääntyi ja laski savuavan »Työmiehensä» keskelle lippuluukun uloketta. Savuke poltti siihen syvän tumman täplän. Hän avasi liivinsä, mikäli sen riekaleissa nappien puutteessa oli mitään avaamista, ja alkoi etsiä rahaa. Hän tarkasteli samalla vaatteittensa riippuvia rikkinäisyyksiä tahallisen hitaasti, täsmällisesti ja kiusoittavan perinpohjaisesti. Tarkastus ei näyttänyt tuottavan tyydyttäviä tuloksia, ja hän kääntyi nopeasti ja kiinnitti himokkaan terävän katseen jonottavien vaatteisiin. Jokainen joko napitti vaistomaisesti takkinsa tai koetteli varmuuden vuoksi, oliko takki todella kiinni ja rahakukkaro tallella.
Kopeloituaan kaikki kolot puvussaan hän vihdoin löysi etsimänsä porvarillisen puolimarkkasen ja heitti sen huolimattomasti luukusta sisään. Raha tuntui kierivän kilahtaen lattialle.
Hän otti lippunsa, tavaili kotvan sen kirjoituksia ja pisti sen taskuunsa.
Jonottajat huokasivat helpotuksesta ja liikahtivat likemmäksi.
Hän kiinnitti kuitenkin vielä härsyttävän hitaasti liivinsä ja takkinsa, otti sammuneen savukkeensa, tutki tarkoin sen pituutta, sytytti sen ja läksi, jonottajain rivit puhkaisten, luukulta.
Hän käveli ketään väistämättä hetken hallin permannolla. Jokainen kiersi häntä kaukaa kuin ruttoa.
Hän näytteli hallissa koko komeuttaan: takaraivolle työnnettyä ja huolimattomasti toiselle korvalliselle kallistettua lippalakkia, otsalle kaartuvan rasvaisen sakilaistukan alaista pisamaista ja uhmaavaa naamaansa, likaisen kaulan ympäri kääräistyä ja ohuen, tahraisen voimistelupaidan alastomaksi jättämälle karvaiselle rinnalle roikkuvaa, huutavan punaista kaulahuivia, liian isoa, riippuvaa rikkinäisyyttään ja likaisuuttaan loistavaa takkia, lahkeiltaan hamemaisia, epämääräisen värisiä samettihousuja ja paksupohjaisia patiinikenkiä.
Hän karisteli tupakkansa tuhan erään kauppamatkustajan uudenuutukaiselle keltaiselle matkalaukulle. Vetäistyään vielä viimeisen voimakkaan sauhun kuin ahmaisemalla nielaisten ja suitsutettuaan sen sieraimistaan hän puhalsi tupakkansa pätkän imukkeesta muutaman jonottavan rouvan koruompeleiselle kantohihnalle. Se rupesi kytemään ja käryämään.
Hän käyskenteli vielä kotvan aikaa kädet syvälle housuntaskutkin upotettuina edestakaisin, viheltäen kimeästi ja kuuluvasti. Sävel oli mahdollisimman väärin vihelletty »Internatsionaali».
Hänen mieleensä muistui äkkiä jotakin tavattoman tärkeää. Hän pysähtyi keskelle hallia, otti lakin päästään ja laski sen erään matkustajan matkakorille. Sitten hän veti taskustaan rikkinäisen peilin palasen ja pyyhki sen pinnan huolellisesti nuttunsa hihalla. Hän ihaili peilistä kasvojaan kaikissa kaltevuusasteissa, suki suussaan kostuttamallaan kädellä otsatukkansa, irroitti kaulahuivinsa ja sitoi sen uudelleen. Viimeinen vilkaisu peiliin antoi kai tyydyttävän tuloksen, koskapa hän irvisteli mielihyvästä, pisti peilin taskuunsa, painoi lakin rennosti takaraivolleen, vilkaisi koriin, sylkäisi sille, naurahti, kohautti housujaan ja hartioitaan ja läksi taas vihellellen kävelemään.
Matkustajat alkoivat lappautua hallista asemasillalle. Hänkin läksi, potkaisten oven auki ja tuuppien toisia tieltään.
Hän jätti jälkeensä halliin pistävän, koko olemukseensa iskeytyneen huonon tupakan ja suolaisen likaisuuden tuoksun.
Hän tapasi aseman edustalla ystävättärensä, räikeän kirjavasti puetun, häikäilemättömän kaksimielisesti ruosteisine hampaineen hymyilevän, kovaäänisesti kaakattavan ja nauraa remuilevan julkeakäytöksisen sakilaistytön, suomalaisen apaashimaailman lakastuvan liljan.
Hän asteli tyttönsä luo, syleili häntä kuin yleisöä uhmaten ja keikautti merkitsevästi keskiruumistaan. Hän ei kainostellut. Ympäristöhän olikin hänelle vain parvi nollia, halveksittavia porvarillisia puolieläimiä, jotka hän kavereineen ensimmäisen sopivan tilaisuuden tultua hirttäisi yhteiskunnan loisolijoina ja proletäärien hiellä eläjinä.
Hyvästeltyään samaan tapaan kuin tervehtikin rakastajatartaan hän nousi kolmannen luokan tupakkavaunuun. Hän otti sijansa siellä lähimmällä pitkälläpenkillä, siirsi sille asetetut tavarat huolimattomasti lattialle ja laskeutui mahdollisimman mukavasti lojumaan. Tilanahtaus tai muut sellaiset porvarilliset hulluttelut eivät kuuluneet häneen, vapaaseen »temokraattiin».
Viereiselle penkille jätetty sanomalehti herätti hänen huomiotaan. Hän otti sen, sytytti uuden »Työmiehen», heitti jalkansa ristiin, maiskautti suutaan ja valmistautui herkuttelemaan hengenravinnolla.
Lehti sattui olemaan porvarillinen Helsingin Sanomat.
Hän irvisti sen huomattuaan ylenkatseellisesti, repäisi lehden kahtia, puristi puoliskot palloksi ja heitti halveksivasti penkin alle.
Hänen ajatuksensa kuvastuivat hänen ilmeestään: porvaripösöjen laittelemia töherryksiä, joita ne sanovat lehdiksi, vaikka hyvin tietävät, ettei ole muita oikeita ja todellisia lehtiä kuin temokraattiset Työmies, Vapaus, Sosialidemokraatti ja toiset semmoiset. Viitsiikin lahtarijoukko levitellä noita riistäjälappujaan, joissa — kiesavita — ei ole muuta kuin valheita ja kieroiluita, rovosointia ja tämän roletäärin räkyttämistä!
Hän sylkäisi inhoten ja veti taskustaan oikean sanomalehden ja syventyi nauttimaan sen nerokkaista, hänen kielikorvalleen repäiseviä ja kehitystasolleen mainiosti mallautuvia kirjoituksia.
Löydettyään jonkin mielestään oikein osuvan letkauksen porvareille hän räjähti remuavaan nauruun, löi kämmenellään läiskähtäen reiteensä ja huudahti riemun runsautta kumpuilevalla äänellä:
— Jumalauta, saatana!
Hän jäi poistuessani junasta siihen lehtineen, likoineen, haikuineen ja hajuineen — parissakymmenissä oleva, vielä parraton, laiha pojanhuiskale, siltasaarelainen gentlemanni, uuden punaisen Suomen huomen, kommunistisen kansan toivo ja — isänmaan hoiva.