APINA
Vaekk' oltiin jo vissiinnii viijjelläneljättä, ee oltu vielä, Ryytyn Ruupe ja minä, missään semmosessa kun kaupunkpaekassa piästy pistäömään. Kuultu ol kyllä yhtä jos toestae monenmoesta. Monet puhepostit tosin ol vatvottu ja vetvottu, että mittään jos jonnae soppiuvana hetkenä ryöstäöttäs rekkeen ja reessuutettas jonnekkii julukeempaan kyllään ja vähä väljyytettäs kotpölyjä ennenkun tässä kemahettaan kolleen kuoleman sylliin.
Niin sattuvattii sitte kerran ne kaotta moaliman kuulut Kajjaanin Kynttelmarkkinat. Siilon myö tehtiin tolokku tuumista ja vaekka kot'akat koakattel ja vesittel, niin myö ee kun kellahettiin Ruupen ruunan rekkeen ja yhtenä kiljuvan kirreenä pakkasyösyönnä ajjoo rellutettiin Kajjaaniin. Meenattiin, että jos ee kaoppoen kyvetäkkään, eekä olla ostoksia varten, niin vetvotellaan hänessä par päevästä ruppeemata ja rumileerataan rutoks näköreejjät remallaan.
Kun ol Kajjaanin tullista tultu, niin osviittoen jäläkeen ajettiin sen meejjän kylän vanahaan markkinakorttieriin, Ryyperiin. Siellä riisuttiin ruuna ja viskattiin kaorakappa purra jurskuteltavaks. Ite pistäöttiin perreen pirttiin purasemmaan ja vielä kiireen vilikkaan hotastuvammo kuppi kuumoo, paenaottiin kaupuntia kahtelemmaan, alakavvaan oamumarkkinakohhuun.
Paljo sit' on semmosessa suurkylässä, kun kuulussa »Sirkkaporissa» oovvolle silimälle oveloo ruokoo. Mikähän lie sitte siinä virkaeltu ja vatvaeltu, puotiin ikkunoeta silimät sirellä syynätty, rotuvaarija saappaan kärellä koeteltu ja raathuoneen kelloo kummaeltu. Tingittiin vielä kokkeeks torilla ja jottae asjoo tehhäksesä Ruupe särkennä mukkaasa panneen satasesa, kuunneltu hyvväe tunt'-kaos posentiivia ja värjötetty vonukraamin eessä — niin äkkiä jokkii otti minuva kylykeen ja Ruupee otti olokapiästä. Kiännyttiin kahtomaan ja mies tunnettiin meejjän kylän Koperon Kalleks. Ka, pistettiin kättä ja kysyttiin kuulumiset. Siinä sananvaehon välissä Kalle kysäs, että:
— Outtako työ ies ottanna ja ollunna niitä apinjoeta katastamassa.
— Myökö myö? Eehään täss' oo tiijjetty, että niitä semmossija kojjeita oes katottavissae.
— No jotok, että on! Ja kummija kuotoilijoeta onnii. Jo niitä sietää teijännii yhen viiskolmattasen eestä käövvä katastamassa.
Sitte Kalle selitti, missee niitä semmossija kuojuilijoeta on. Saman kaun varrella, vasemmukselle, korkeessa pykkäöksessä, jossa oven piällä on kommee osviitta, joss' on kuvija korkotiilistä, rommeettarista, riikinkukosta ja muista julumista ulukomoan pejoesta. Siin' on kirjotussii, että »Apinoeta»…
Olinhan minä semmosen apinjan kuvan nähny meejjän lasten aapisessa, voan arvelin, että soattas tuon ryökkään nähä ihko elävännäe — näin markkinoella. Ja sammoo se suunnittel Ruupekii — jottae — illoohan tuota pit' kaupungissa käyvvessa soaha.
Niin myö lähettiin Kallen riitinkiin mukkaan ritvottelemmaan sinne apinjapaekkaan. Minä, joka olin puustaaviin perillä paremmin kun Ruupe, rupesin silimät kirreellä sitä ilimotuslahkaattia tappoomaan. Ruupe ryöhäls siinä sivussa ja tavvael taetosa mukkaan hännii. Voan kyllä soon semmosessa kylässä kiperätä oekeen syltin kässiin soanti. Niit' ol ilimotuksia ja kirjotuksia, taaluja ja osviitinkiä jos jonniilaesta ja liijjan liämält. Jokkaesta myö kuitennii seesaottiin tavvoomaan — ja siin' ol vähä puuha, kun pit ottoo selevä Röönholovista, Rengelistä, Reetriksonnista ja jos jostae uppo oovvosta henkilöstä. Tultiin kerrannii yhen taalun luo, jossa sees, jotta »veteniääri» tai jokkii veen-nööri ja Ruupe ahvieras, että sekkaet on niitä ves' insnyörijä, joeta meejjänhii vesillä kevättuluvilla käv. Sit' ol semmosija kun juurliäkär, rotuhuussi, sushuussi ja moakarija jos joetae. Alako jo pijammiten se puustavin paljous pyörryttee ja silimijä huikasta. Meenasin jo hihkasta Ruupelle, että annetaan olla jo sen kattilassa koko ne marakattimarkkinat, kun samassa silimä sattu semmoseen korreeseen kultaseen, jok' ol oven piällä ja jonka piällä toas havotti semmonen kaks' kulukkunen kullattu havukka lentimet loohkallaan ja alla luk, jotta:
— A—pee—ap — —
— Ähä, jopas öksäht viimennii etteenl ehätti Ruupe. Siinä soon se apinjapykkäös.
— Elähän hättäes läkköö, meenasin minä. Eehän siin' oo niitä sirahviinija ja jaloleijuunija ja niitä kalakkunoeta ja muita petoja kuvattu.
— Mut kun alla tavvoo, että apinoeta on. Vae eekö silimäs ota ennee puustavin piälle? Vae vaevasta viiskolomattasko viihittelet, miehinen mies? Männään voan ja katotaan tuo panukraahvi.
En ennee kehanna kekkeellä vastaan, kun Ruupe alako mukana olovalla pistokkaallannii äkkeistyin viuhtoo, voan rohkasin ja kaevon viiskolomattasen hampaesiin ja puulausin sissään. Ruupe pyörs perässä. Ja niin myö tarsittiin semmoseen hämärään huoneeseen lakkeisen alle. Silimän tottuissa alettiin töllistellä ympärillemme. Voan ee siell' ollu muuta kun hyllyjä ja hyllyllä pulloja, kuppija, lasija, rattija, ruuttia, tislierinkijä ja jumpruja. Suu auk minä sitä lasin liijallisuutta otvaelin.
Ruupen silimä ol ollu ottavamp kun mu. Pistokkaasa varrella puulattuvasa minua pohkeeseen hän osotti tiskin taakse ja naoruun hörähtäin sano, jotta:
— Samppa! Silimeeppäs tuonne. Tu—tuossa se oon se kuotus. Hä, hä, hä!
Minnäe luimaotin sinne tiskin taa ja jo piäs multae makkee hörömänaoru. Siellä sees semmonen olennon liättänä, liinlookun kokonen, kun kontti harteilla, mut kättä poloviin. Noama ol — ee ossoo sana kuvvaella kummemmin — kun oes oekeen happamen piimätuopin sipassu ja sitte irvistäs leoka pitkällä, posket kurtussa ja ohta rypyssä.
Myö naorettiin hyvväe posti ja kun se siellä tiskisä takana alako jottae ahventierata, niin meetä hohotti sittäe hupasemmin. Mun män oekeen viärään kulukkuun ja pit kumakulukkuun ja pit kumaraan kiertyvä kakistelemmaan. Mut Ruupe rohkas luontosa ja kujjeestaen ja mulle silimee iskiin astaht' par askelta ja alako pistokkaasa varrella sohoja sinne tiskin taa, sen olennon nokkoo. Ja naoroo hörötti.
Voan sit' ee oes pitännä puulauta tekemään. Se alako jottae niesnittöö ja herist nyrkkijään ja koapas sieltä koappiisa kuppeelta meejjän komprommiin. Ihan kun itsestäsä läeskäht ensin Ruupen levveelle luppakorvalle semmonen säjjäys, ettee s' ollu lapasella lyöty. Ja minä kun sitä suu aok otvaelin, niin jo kammaotti minuväe vasten kuonoo. Eekä niitä ojjaoksija ja kajjaoksia ollu yks tae kaksi, niitä alako liijjetä liijannii luppoovast. Jo putos pistokas Ruupelta ja alako Ruupe nikotella jottae, että paholainen se nyt rikkeeroo — ja luimuil lähteeksesä.
Minä piipaen siinä silimän räppäöksessä porstuvaan ja suuren ökäelämän jäläkeen piäs Ruupei painaomaan mun perästä pihalle. Vielä vilikastiin perräämmö, että ajjautuuko se apina vielä ulossii uhittelemmaan, voan nähtiinnii, että s' ol kiivennä ikkunasa kuppeelle ja sieltä etu-ulottimillasa huito ja huutoo rävels.
Siinä katuva kävellessä korttieriin ee virketty viittavälliin sen siunoovoo. Ruupe rumileeras hyvin tärkeen näkösenä ja noama kurtussa. Sitte se seesaht ja vielä aranlaesest' luimautettuvasa takakätteen, ja sylykäs ja meenoovast minnuun muljaotettuvasa virkko, jotta:
— S' ol ihan ku ilimo immeenen…!
Ja läht' toas kävellä kuippasemmaan. Sitte toas seesaht ja sammoo mallia sano, jotta:
— Ol' ryökäs, —! Ihan kerrassa ku ilimo immeeneen!
Vasta korttierissa myö syöntäyttiin siitä apinareessusta talon emännälle rupattammaan. Se koko meejjän matkan kuultuvasa, lojjaotti kämmenesä vastatusten ja vihellettyväsä pitkään sano jotta:
— Herra tu—u—le ja pu—userra. N'oon raokat eksynnä apteekkiin sen kyttyrä Nyykreenin luokse — ja luulleet apinaks —!
Vähähän meeltä ne noamarustingit reväht semmoseen ilikeeseen irviin, voan virketty ee mittään. Voan niin näötti, jotta Ruupesta jo rupes tuntumaan koko kaupunk kaekkine kommeeneen ja marakattinesa ja muinesa niinkun nurreelta ja — minä männii ja rustasin ruunan reen etteen ja sannoo halakasemata myö oltiin jo jonnii vartin perästä kulussa koht kotkylijä. Eekä viihitty vieläkään sannoo vaehtoo, ennenkun meejjän portilla erotessa vasta Ruupe kättä pistäen sano, että:
— Samppa! Ol' se — sepä apinja — koko kuotus — ihan kun ilimo immeenen… se Nyykreen…!