VIITAKEVAANUT
Niihin Kilijuvan kuuluks käöneehin viitakevaanuin anto oekeestasa osviitingit ja riitingit rutakkolaesten rovastvaenoo Kuusveltti. Myö kun oltiin viime kevätkelillä Ottulassa kinkerpuuhissa ja oekeen uskolla ukoessa ja akoessa siinä seuvun sikjoehin sivussa yrkäeltiin suaha selevee sanan mänöstä, niin se rovast aena alavarriisa semmosissa pahimmissa pulumakkeissa ryöstäyt puhheilla sotkun selevikkellyin. Erräässä eksyköhassa se sitten panneutu puhheisiin niistäe entisistä ekjyytistä ja israjeelin pakopuuhista sieltä Vaaraoonin moanpaekasta. Vuan sitte kerto, että jo katu se ekjyyttineesar ja jälestä läks ajjoo ramuvammaan kaekkine sotakomppeenesa. Sill' ol ollu sitte semmoset kummat kiessittii tae vaanut muvassasa, että ol kuppeehin semmosia varrettomia viitakkeita vitastettu ja orriit eessä, ettei kun karskaata kärriin kansa sakkeempaan sotakahhuun ja kuatu terriin miestä kun lakovarista. Vuan ee eestännä nekkään, Seepaotti kun otti ja hukutti Punaseen merreen koko meeningit kiessinesä ja kiessissä olioenesa.
Mikähän lie niistä rovastin rupatuksista mittäe meenaettu, vuan aenae se Junnupetteriin uskolla uppos. Ne viitakevaanut rupes mielessä myrräelemään; ja jo alako aatteluttoo, että elähän jos tässä oes Kilijuvvaannii ne ekjyyttiin etevät kulukuneuvot ja pyyvykset pyvätä. Mut' ei vielä vuan tullu ryhytyks reestoomaan niitä ruastelemmaan, vaekka niin selevenä ol silimissä kangertelemassa unissa ja hereillä niihin huamu ja pienemppii rakenne. Ee niät sattunna semmosta sottoo Kilijuvan korpiin, joss' oes osanna ottoo ja sitte rynnistöö ja koettoo sen rovastin kehumisen toen pohjoo. Iliman aekojaannii oes ollu vähä ilikeetä immeesten ivvaelulta ajella, vaekka vuan niin kuin yrikkeeks esmerkiksi kevvään lumista pistävässä perkkuuniityn pensaekossa.
Siitäpä vihollisen puutteesta ei tullu Junnupetter Juljaanallekkaan julastuks mielesä myrreyttäjjöä, iteksesä vuan vetoe, että elähän kun ottas' vuan nuo meejän suokorit ja ne pistäs riihrattaen niskaan ja sitte sites puelkymmentä pitkee, viime heenäkelillä huonoks kallituita kaeslaviitakkeita vetreillä vitaksilla kuppeille ja Perhon oekeen kyntövaljaessa etteen, niin — mahtasko kuatumata kekkeillä eessä ekjyytti tai muu muhameetti —!
Vuan aeka kuluk ja viitakevaanut alakovat hälävetä hankoomasta mieltä, kunnekka kiännyttiin jo syyskesälle. Mut siilon ne saevat uutta onkoo ne vaanuviitteet ja tos' niistä tulj, kun tullii.
Se johtuu siitä vanahasta riijjasta sen Kilijuvvan nuapurin, Noosijaesen kansa. Siitä ijänikuisesta äpäreahosta. Kun niät Junnupetter Juljaanan akaksesa otti, ja Juljaana män semmosesta rikkaasta talosta Junnupetterin leepiin, niin se sae myötäjäesiksesä muun muvassa siinä Kilijuvan kuppeella kyyhöttävän niittypalstan, jonka toinen raja juoks' niihin Noosijaesten muahan. Ja vaekka olj vatkutettu niille nuapurille hyvättii vueskauvet aejan ajusta, niin ei ollu apua. Ja laskivat sitten hyväkkäät aena karjasa kaluammaan siihen vieraalle vaenijolle. Renkpoejat ol usseennii nähneet, mitenkä vasikat ja varsat aena rajapensaekon yl' ryöstäyvät ja lahmasivat luppoovan äpärteen kun luuvvituks'.
Kun Juljaana tännäe heinaekana hok' kuulleesa Noosijaesten kelloen äpärteessä kalakattavan, äkämysty Junnupetter julumimmillesä. Ee virkkanna kuitenkaan sanaks' kelepoovoo kellekkään, vuan iteksesä arentieras, että syötättä sennii äpärerosvot viimestä kertoo. Minä kun tästä työntäön puuhan pittoon, niin vieläköön kellot kalajaa Kilijuvan kejoella!
Siilon se silipas ne viitakevaanut tuas tottuuvella mieleen. Ja Junnupetteristä passas tämä hetki niin helekutin hyväst' niihin kokkeeluun. Tae jos ei just' aevan kun ekjyyttiin tavon, niin siihen sorttiin. Junnupetter puulautu taas tuumaeluun ja — tek toen. Illan hämärteessä hiip' ensin aettaan ja eht'ne kaislaterät. Niihin kansa kiers' sitten rukkiin suojassa äpärteelle ja kyykkysissäsä painaltu pensaekkoon. Siellä sitten syönty riitinkijään rustoomaan. Ite vaanut pit' pottoo puuhista ja muuten muovata omasorttinen sotapyyvvink. Eht vuan poletumman karjanpolun ja sinne vitoella sitel raatoja polun varrelle. Oekeen vee suun muikeeks' kun silimäel vehkeitä valamiina. Ja niissä puuhissa pittii niin hyvän ruppeeman, että kuul' jo, kun Noosijaesesta herettiin iltalypsyltä ja laskettiin karja yösyötöile — minnekkäpä muuvvalle, kun äpärteehen.
Taaksesa tuon tuostae mulukoellen ja suu silikissa sipsuttel Junnupetter kottiisa. Moata pannessa vielä hyvästä mielestä hykkäöttel, että Juljaana viereen vennäötessä vatkutti, että mikkään sitä nyt hytkyttellöö. Vuan Junnupetter pit leepäläpesä kiinni ja vaepu pian pehmeeseen unneen.
Uamulla siinä päevän ujjeessa ol hän jo jalakeella ja pirtin puolella tiijustel, oesko viime pimmeen aekana sitä Noosijaesten kalakatusta kukkaan kuultu. Ja kuultu ol. Koko yön ol äpärteeltä semmonen kilikatus ja kalakatus kuulunna, että eekö lie ollu koko korp' puolen karjat siellä pehnoomassa. Junnupetter sen kuultuvasa vuan hymäht', että eekö tuonne niitä lie joku laama jiännykkii ja käsk poekasa ja renk' Reetun kanssasa äpärteelle »körjoomaan muhamahoja», kuten naurusuussa sano.
Männessä vasta usko urkkosa poejille. Poejattii intoutuvat, että jop' ol jupsaus Noossijaesille ja niin ol kiire, että Junnupetterin pist' vihaks' kun jättee pyrkivät.
— On, on kellellään, huus poeka Petter ja puulaus pensaekkoon minkä pohkeesta piäs.
— Kato ketaletta! Onpaan! riäkäs Reettu ja ryöstäys jälestä.
— Elä? O-onko montae? sae Junnupetter liähätetyks.
— Kolome, kolome on kellellään: Ruunisia kolome!
— Ruun —?
Siihen kerkes Junnupetterrii poekiin luo silimät puelmatkassa piästä.
Kahtoo älämäytti ensin, sitten sylykäs ja noetas.
— Persmala!
Reettu kumartu ensin yhen moassa makkoovan puoleen, sitten oekas ja katast' kulumat koholla isännälle mulukoellen.
— E-eeköön oo meejän Pe-erho?
— Nii ja Liisu ja varsae? lisäs Petter.
Niihän n' ol Kilijuvan kaekki hevoset. Perho ol suanu suurimman raavvan mahhaasa ja koepeesa. Varsa vielä vähä el' ja tamma Liisalla ol takananen kerrassa poekki…
Tietää sen, mittee meenas Juljaana, hyvin ol jykkeenä ja Junnupetterin pit' jututa koko se viitakevaanuvahinko — jost' ei ollu muuta hyötyvä kun että sinä vuotena Kilijuvan kaekki piijat ja renk' Reettu muuttivat osan vuespalakastasa »vaanuvarskengiks» ja Junnupetter ee kääny kinkerissä ennee koko Ruusveltin elinikänä.