MAKKARAJUTTU
Ol somimpija sunnuntakoamuja hikisinnä heenaekana. Justiisa se juhlallinen viisarinviittaus, jollonkana kuumuuttasa höörynä hlkkoovan Hepomäen harteilla kyyhöttävän kellostapulkyhhäöksen lohkolaeta malamit mojjaottivat ens huutosa Herran huoneeseen.
Viijjen kuuvven avosliikkasessa lätystelevän vaem'immeesen ja parin kolmen körttiläesen jälessä jalotteli koht kirkkoo kirkherra Kelekreen. Hikpiässä moantien irt' olovoo pölyä pelmottel ja nästyykilläsä noamoosa niist. Mut muuten ol myrteellä miellä, — ee oes lystännä lähtee tämmösellä tul'ilimalla pönttöösä parille kymmenelle varaen jalakkeella olleelle sielun ruokoo ravitemmaan. Muutennii ellottel, kun ei kuumuuvelta ollu kyennä niin jumalan jyvvee ikeniisä ottamaan. Nii ett' oes soanna olla koko soaruunpuuhan pito Kelekreenistä vähä kylymempiin ilimoen.
Heeskalan kohallakkaan ee Kelekreen kehanna sankasilimijäsä kohhaottee, vuan sivute puhku. Ja jo ol kerinnä pölypilivessä vissiinnii viis' kymmentä jalan ottoo, kun kuul' takkoosa jottae hihkumista. Luppasemisesa lopettaen Kelekreen kiännäht' katastammaan jälillesä.
Heeskalan Hetamar siellä huivillasa huoto ja perästä pyers, että pöly hammeessa korkkiruuvvina kiers. Ja kun tapas ja pysäötti niijjoomaan, niin polviperälle yritti nyykistöö. Hetamar niist nokkoosa ja julukus, että hään oes, jos ilikiis, niin kun koapatuita ryynipiiraeta, jos kirkherra ottas ja alentus pyhänä purasemmaan. Ja oes parraeks oekeen hyvvee kokkelijjae, että jos —!
Pyörshän se Kelekreen kulun kuultuvasa kun pyörssii takasi. Kursaelemata tiijettäköön niät, että hän Herran paemeneks ol semmonen rasvaruokiin vetävä ja makkararuuvvat hänest' ol hyvvyyvven paras annos. Aattel vielä, että torkkukoot kirkkovieraat uamutuimaasa vartin par.
Hetamar viijjä hyssyytti Kelekreenin Heeskalan herraspuolelle. Enstäsä tarjottiin kahvija, sitte vortviinijä, sitte kahvija ja limulaatija. Hetamarin Marloviissa tuukkas pöövvän ja laetto semmosest portsut, että siunoomaan pit ruveta ruuvvalle päästyvä. Kirk'herra pur' ja pit' makkeita puhheita palasten välillä. Ee jiäny kun ruotija ja makkaran nahkoja ja tyhjät kokkelkoolit talosta talon pöövvälle kokottamaan.
Kun ol vielä kullautettu kahvit, niin kuultiin jo kolomannen kerran papinkelloen pampattavan. Sillon vasta viäntäys kirkherra taipaleelle. Porstuvassa vielä kiitellessä molemmin puolin pist' emäntä vielä paperiin pannun ryynmakkarapakkeetin pastorillesa. Ja niin panneutu Kelekreen kelekuttelemmaan kirkkotielle. Pakettisa pist' rokkisa takataskuun.
Kelekreenin puhkuissa veräjältä tielle heräs Heeskalan hienohaestinen Hallii par unista hyvästijä haokahtammaan. Kelekreen ee siihen huohmiota heettännä. Mut tarkkasilmänen sivullinen oes helepost' hoksanna, mitenkä Hallin tiirusilimät äkkiä sirkesivät ja sieramet supistu ja loajen. Ja niin alako Halli hölökkäästi kirkherran kintereellä tuon tuostae kuonollasa koukaten rokin kieppuvia helemoja. Ja kun ol' piästy oejjustielle, sae Halli kampraatiksesa jonnii kulukukoeran. Yhessä alettiin lähennellä kirkherran kinttuja. Ol' älynnä toenennii koera, mikä vietink takataskulla ol. Siinä astua pylykkästessä ol hieraonna makkaroen piältä paper ja makkeenruskee ryynpiä pulupahtanna essiin. Kelekreen sit' ee mukavissa mietteissäsä älynnä.
Kirkkomäellä ol' jo puelkymmentä piskiä siinä makkaran vahissa. Alettiin kilipaelun kiihkoutuin käyvvä rohkeemmiks, ja pastorin pit jo par kertoo takakätteen potkastae peälle käöpijä. Perräöttiin ja palattiin, ja niin yks koeran vötkäle äkkiotolla riipas riippuvan makkaran niin, että ol' Kelekreen selälleen keekahtoo. Siilon vasta kirkherra hoksas tämän tavaran tassuun ja äkkeestyin paenautu pelastammaan makkeeta lahjoo. Voan ee jaksanna juosta, ee auttanna moanitus eekä kutunta — makkara män ja tuntuvat koerat siitä kauvempana hampaat irvissä ottelevan.
Harmissaan ja helemojjaan vilikuillen paenautu pastor sakastiin. Siellä kopas taskujasa ja tallust' pyttyysä ja paenaotu puhumaan tämän moaliman kattoovaisuuvesta. Kesken puhheesa huohmas, mitenkä avomesta akkaen ovesta pujaht par äsköstä tavaran tassoojaa rist'kongille ja alakovat alasilimäsinä penkkiin alate pujotteleija. Pastor' kok' pittee silimällä näetä karvasija kirkonkävijöetä.
Niin lämpes siinä Kelekreen kielen laolaessa ja unneutti koerat, makkarat ja muut…
Kun suntijo arvel soarnan hipuvan loppuvasa, hiip' hän sakastiin ja sieppas kuulutuskirjan. Lapikasjalassa sitte tuskin monenkaan unen hooreessa kököttävän älytessä pujaht soarnastuoliin. Noos vähän matkoo rappuja ja kurkottaen sae kässiisä soarnoojan rokin heleman. Alakaen hilijoo nyhtee suntijo sihis, että: — Teäll' oes kuuluutuksija! Teäll oes…
Jos ollessa mänössä seehtemännen taevaan ihanimmissa iloessa, havaht Kelekreen rokkisa liepeen liikkeeseen… Kamalin tojellisuus havaht etteen — ästkara! koerat — makkarat — kyllä minä —!
Ja äkkikäänteellä Kelekreen kiänty makkaran varkaeta vasten. Nous jalaka ja potkasta sivvautti, ettee kun viuhahti. Pastorin paksuin huuliin väliltä kuulu vielä hihkasu, että koerat — -hanat ne! Ja urotyösä tehtyväsä Kelekreen aeko kiäntyvä häirittyvä puhettasa jatkamaan.
Voan allaalt tuolin rapuilta ja juurelta kuul' semmonen metel, että jäe suu auk papiltae, ja seurakunta ol soaha halvauksen kun niin varomattomasi pit unesta herätä. Ensin kuulu rapuilta uikaus, sitten kolinkolia, mökkee ja suntio se sieltä jos jonniilaesessa kauniissa koarteissa ja pyörteissä puksaht ällistelevän seurakunnan silimiin etteen. Kuulutuskirjasta ee kun sinkoel lehet ympärillä istuviin silimille. Siihen heräs lukkarii ja luul tämän kohun johtuvan siitä, että seurakunta ol hengässy soarnarukouksen piälle ja oekassu ruumistasa. Muistaen velevollisuutesa tarras lukkar urkuin käsiks ja samassa paohasivat urut ja lukkar yhessä:
»Tulkaa kaikki, katsokaatle piinaa rakkaan Herramme.»
Mut siitä lähtiin ovat meejän Kelekreen ja suntio kantaneet hampaankolossa kaunoo toesillesa. Kinkeril ee uskalleta Kelekreenille ryynmakkaroeta näkemiin ulottuuvviin tuuvva — se kun soap muuten ruuvvan tuntevan kirkherran ihan vihanvimmoen.