RUOHTIJA
Haovvan helemaan hoeppuvin polovikunta muistaa vielä vissiinnii majjuer Hortta-vaenoon. Noosevimmilla ee siitä oo kaet kun nim tiijjossa. Soattaa siks sattuva seoluvilleen, jos siitäe sanan solomihtoo puhheihin piästyvä ja pistää pienen muistvihjeen. Siinä se solluun seiassa sanasa Ventelälahen vaenoostae.
Ne laklangat ja virkaviitteet eevät siihen aekaan olleet niin just' justieraeituja ja mallaeltuja kun nyt näelläe kyläkunnilla. Ee tarvittu riittaella rotakollia, jos riitae riipas, ei siknaattiin supliikkia herrassyötingillä syöttäen, juottaen kirjottee kuttuuttoo. Ee ollu meellä ennen roastupija ja rootmannija, ee kihlakuntoo eekä kihlatuomarija. Moalaismiehenkään ei tarvinna tiijjustoo, millee siunoomalla soap pakkeillesa henkpuukon, vallesmannin ja ruununvoovvin tai niihin juoksupoejjat, konstaapelit, jahtvoovvit tae muut. Koko kookkaan kulumakunnan asjat ajel voan yks tänne tällätty herrantapanen. Mikä lie maht'asema alakujaan ollu ja miks lietänöö lavveemmissa laetöksissa karahtierattu, mut majjuuriks sitä voan myös hoastateltiin, jos pakko puhheelle pan, ja sen ulukomaesta sukuvakkaan ee tultu tiijjetyks, voan kuluk se meejän meeningisä Hortta-herrana.
Oeshaan ne oejjenneet otvaelemalla yheltäe Hortalta pahattii pykälät ja lak' luvettu tavullesa, mut ol majjuurissa muuvvan moalaesta meenuuttava pykälä. Yhtä siitäe, että ol olettavan puoleenen ja kivikkaottonen. Aena ne oes asjat limilleen liittynnä sillonnii. Voan kun ee ottanna ja osanna niin sanana kulukeuvoo tätä meejjän puhheen kieltä. Mitä lie ruohtia riäkännä, saksoo saksattanna tae niesnittännä venättä. Ee meejjän mies osanna sitä säksätystä kun silimät sarkanappina, kasvot hörössä ja suu seposelälläsä kummiksesa kuulla ja katella. Viuhtohan se siihen sekkaan käsilläännii, hytkäöttel hartijoetaan ja siristel silimillään ja pit jos jonniimoesta pelemuva, mut minkäpä mies mahto semmosessa supsutuksessa ja Paaäpelin poapatuksessa? Sitte aena mongerruksesa lopuks suuttuva sähäht — ja siilon ol' toesen tarkin aeka alakoo syrjäkarriin luimuilla lov'paekkoja, piipahtooksesa kiireen vilikkaan väljempään ilimaan. Eekä ookkaan ihme, jos äkkeestykkii, kun oes otvaellu ottoo selevee, eekä ottanna ja soanna.
Monneenhan sitä erreykseen ja murrokseen myö majjuurin kans' yhyttiin. Kokkeiltiin konstija jos toestae, riijjan rietoomiija kun myöhii oltiin, koeteltiin suita suunnitella sen vieraan venskutnksen viissiin, voan ei piästy Hortta-herrasta sen sinnemmä kun ovesta sisään ja vielä vikkelämmin ulos.
Sammoen aekoen asu sitä Kumpusalon Ventelälahtee Juhannes Petter Kumpulainen. Sillä ol tapana talosa särpimeks soaliistoo kotrantasa kaehlikoesta matikkata ja muutae kalloo. Rysinesä ja mertonesa se pittii pienessä kalassa kotisa. Mut jo puulautu siihe yksille yritöksille muuvvan samoella järven liepeillä asustava pahasisunen ja kajekatteenen noapurinmies. Ja niin kun s'oon semmosten sisu, niin se aena salassa selän takana sitä kutvotustasa pit. Yöllä ja iltamyöhällä ilikeil, että kun Juhannes oamunuijjeessa män pyyvyksijäsä penkomaan, niin ee ens koahmasulla kässiisä soanukkaan. Milloin ol minnii sorttista peliä pietty: katiskat kohoteltu kanervikkoon, havvuukset hajoteltu, verkot viety viijjakkoon, ja rysät ryöhkyytetty rantapensaekkoon. Jo se vähä monest Juhannes roapas myrreissäsä korvasa kuvetta. Aluks tok sattu koerankujetta välpallaan, sitte ihan alavarriin. Mut minkä tek, kun ee soanna vehkeehin viskojoo parraassa kahussa kiin. Tiettiin ja taejettiin arvaella, että Pirskaesen Poavo s'oon, mut määppäs näkemätä nykäsemmään.
Äkämystyy sitä semmosesla hittaamppii henk' kun Juhannes. Voan ee kun hammasta purroo jutist' ja kärs koetteeks. Voan sitte kun sattu oekee lahnan liike-aeka, ja parraana kutukippeenä ol toas koapattu kompeet kalan vissimmältä vietinpäekalta — niin jo Juhannes julukas meelle muille huolesa. Myö vaevattiin varmaanniin puel puhekautta piätämmö, että mittee tehä, voan ee yhytetty sen seesauttavampoo selikettä, kun pantiin Juhannes sen Hortta-herran pakkeelle. Voan ties sen, mittee siitä sae — tiukan pyöräöksen takakätteen ja par' paenavoo ranstaakan repsausta selekääsä. Vaekka Juhannes ee ehättännä er' kernaast' käöntijäsä kertomaan, eekä myökään viihitty usuttauvva utelemmaan, niin soattiin kuitennii vähä vihiä, mitenkä män. Höölist ol' Hortta ottanna hoastateltavaksesa ja kättäe koahmassu. Voan kun Juhannes puulautu siitä rysäpelistä poasoomaan, niin ol' jo majjuer sen säksätyksesä soanna. Ol' alakanna Juhanneksen jutun välliin haokahhella, että »hvah, hvah» ja sitte alkanna tosmittoo ja niesnittöö »tuusan jeekulia», »vinska venska» ja »tum, tum, pum, pum». Juhanneksennii luonto alako noosta ja ol' alakanna hännii haokahhella sekkaan ja äristä ja murista mahtisa mukkaan. Par' pitkee pölystä puhtaampoo viiruva Juhanneksen nutun selässä ol koko koakatuksen jäläki. Ätreissäsä Juhannes poestu ja paeskas lähtiissäsä Rytkölän porstuvan pohjakammarin oven niin, että ikkunat laalo. Tuntu porstuvassae piästelevän semmossija siunauksija, joessa on ärriä ja ässiä äkkinäesestä vähä liijjannii paljo.
Myö meenaeltiin sen mertameeningin jo ens yritökseesä ehkäönneen, kun Juhannes nuin kuukauven kulottuva erräänä iltana juoksutti sanan, että piipahtoo heellä. Kahvija särpiissä sitte selitti koko miesroekalle, että nyt siitä rysäjutusta jo taetaa tolokku tulla. Ol' niät sen ens yrkäilysä selekään Juhannes ottanna ja lähtennä rovastin ryökkynöen rekkoorhommiin ruohtija oppijaksesa. Ja siellä ol viikkaovet vetvotellu ja ollu hörössä korvin, kun ryökkynät venskoosa viskel. Ja hyvä muistinen s' ol' Juhannes. Aena itseksesä ol iltasilla jokeltanna samoja »vinska taalaa» ja »kuketinmuklaa» kun ryökkynättii. Sitte kun alako kiel lauloo lipreemmin, otti ja läks. Lähtiissäsä ol soanna vielä ruustiinna ruohtija ossoovalta teeterskalta semmosen supliikin, jonka pänttäs piähäsä vettä vallaen. Että ol vaekka siknatyer tae muu komsarjus, niin selevä siitä nyt tul, tuumi Juhannes ja arvel, että s'oon just!
Meenattiin myö, että mittään se mukkaeloo, voan Juhannes julist jalottelevasa sen Hortan pakkeille ja puottavasa sen vanahan verkkovikkeen nyt ruotiks kun hyllyltä. Se voat' meetäe mukkaasa, sinne oven katveeseen kuuntelemmaan. Meetä ensin meenuutti männä semmoseen suven pessään, voan kun Juhannes sitte kuuvennet kahvikupit juotua toe uuvven pannun jn tarjos kolome kovvoo karhukuppija mieheen ja joka kupin välliin kaksi kuivoo »mellammoolija» — niin kun se sano — niin jo yrkäöttiin yhteen matkaan. Majjuurin portilla Juhannes vielä ruuvvas kulukkukojettasa ja niin sitä siinä hämärässä puikahettiin porstuvaan.
Juhannes koppautti ensistään oven kamanaan kämmeneiläsä kolomest ja rykäs. Se kuuluu olovan herrossa semmonen sortti visintieruussa. Majjuur tuntu siellä tuolillasa keäntyvän ja ärjäs, että »tirsk in!» Juhannes sillon soapast sissään, mut jätti oven meetä varten siistisi ravolleen.
Minä, joka seeson seeninpänä, näin ja kuulin väläkeesti kaekki. Se Juhannes porskuttel kesk'lattijalle, pokkas ja siist hivukset silimiltäsä ja roapas vasemmuksellasa takakätteen matot kokkoon lattijalla ja par kertoo ryvästyvvään naolas silimäsä majjuuriin ja vähä kommeella iänellä selitti seoroovan supliikin:
»Hers Majjuer! Johan Petter Kompalain, Kompasalo, salo Ventelaks! Huukkus puukkus, ets yks pahanteko… Pool piivel Pirskalain huseeraa mun mertsojen kans… Ryssä me ryy… merta me mee…! Skats skanervikkoon, svits viijjakkoon — mits' piruva minä siellä tien…!»
Minusta se kuulu niin saakelin sattuvalta ja muista kaet kans. Juhannes ol siks juhlatällissäe, että puottel kun pahinnii pappi — ja sylykäs sihhaotti aena soppeuvilla kohilla.
Hortta-herra kuul alun kun aenae immeenen, tärkeen näkösenä ja kun ymmärtäen. Mut sitte sen noama muuttu, käv ihan keärmeen nahan kirjavaks ja alako sitte tuhkia kun tuohtunut mulli, änkötti ja äkötti jottae ja — sitte se alako semmonen metel, että miesmuistiin ee kuultu kummempoo. Se polk' jalakoo, hyppi tasakäpälässä, tako nyrkkijäsä pöötään ja pelemus kun hullu. Alako sanattii sujuva ja tul kun pikkukivinä sennii seehtemät »jeekunantrastit», »vaanit» ja »jeevelit» ja jo sattu suomeksi yks »pirskele». Äkkiä sieppas se läkkihormin ja lähätti sen Juhanneksen paejan rintamukseen, sitte tul yhtä tulisest linjaarit, saksit, avviissit, allakat, pännähollar ja viimen majjuer ite —!
On vähä onneeta kuvvaella sitä männöö, mikä majjuerin porstuvassa sitte tul. En tiijä majjuerko mukiloe meetä vae myökö toenen toesijammo. Mikä piäs pihalle jalon, mikä polovin tae käsin. Yhessä rysyssä sitä koetettiin kukkii kokkoella konkkijammo ja kummalta tuntu, että kukkii roajasa siitä mylläkästä läös. Vaekka jäehän sinne hattuja, kalavokkaeta ja nappija ja miltä nyrjäht' niskoo, millee ol otassa arpee ja jos jottae. Munnii kitan ol kuivana kiljumisesta.
Kun myö oejjottiin sitte huohottaen ja jälelle vilikuin Rytkölän pihhaan, tul talon sikjojoukko kuistilla vastaan mänössä muka majjuerin pihhaan kahtomaan sijan lahtuuta. Huuto ja hönkyminen ne ol kintuille kiäntännä. Perräöty ne kun kuul sitte, mikä ol meena.
Mut majjuer hoastatti Juhanneksen syyskäräjiin kunnianlookkuusta ja manas meejjät vieräaksmiehiks. Ol muka Juhannes julenna tulla hänen suomenkielesä taitoo ivvoomaan ja vielä völjännä koko miesroekan sitä pilanpittoosa oven takkoo tirskumaan. Ja niin sano laotamies, että sakko siitä sutkahtaa rapsahtaen.
Tok' ee kuitenkaan keritty mihinkään laktuppaan lähtee, semmosta kun ee taenna ollakkaan lähempänä Helsinkijä. Se niät majjuer otti ja saerast ja kuel, kuten kertovat kylällä, liikaan kiukkuun.
Eehän sitä arvanna, että se ruotin reestuu niin nokkoo lyhentäen loppu. Voan ee näy olovan oovvosta sen taejan taetajaks, ee aenae, että niinkun laktuvassa kelepoovaks' ast. Vaekka jo minä vähä oon vihjaellu, että soattoohan se syy olla vähä niissäe tihheeseen tipratuissa Juhanneksen »mellammoolissae».
Semmosta s' ol se sen aejjan asjanaju ja venskan viskely.