ENSIMÄINEN KOHTAUS.
— Anteeksi, äitini!…
— Tule lepäämään rinnoilleni!
— Salli minun suudella tätä otsaa, jonka matkaansaattamani murhe on uurtanut! Salli minun suudella näitä rypistyneitä poskia, joilla kyyneleitä minun tähteni on valunut! Salli minun suudella näitä kalpeita, väräjäviä huulia, jotka ahdistuksella ovat lausuneet minun nimeäni!
— Mutta jotka nyt lausuvat siunausta ylitsesi. Herra suojelkoon sinua kädellänsä, tyttäreni! Kovin olet sinä rikkonut; mutta minä näen sinun silmissäsi katumusta. Pahuus tuo surua ja koettelemuksia muassansa; lapseni, lapsiraukkani, oi, että murheen katkeruus olisi puhdistanut sinun sydämesi!
— Äitini, äitini, kuinka olenkaan jo vuosikausia sinua ikävöinyt!
Mutta minä olen kieltänyt sinua tulemasta, olen lykännyt syyllisyyden taakan ainoastansa sinun hartioillesi; minä olen ummistanut silmäni omilta suurilta hairahduksiltani, mutta nyt, nyt näen minä selvään. Minäpä, sinun onnetoin äitisi, päästin sinut ajattelemattomasti elämän viettelyksiin. Taivaan Jumala, enpä opettanut sinua koskaan, kuten minun olisi pitänyt, eroittaman hyvää pahasta. Haluaisinpa huutaa ääneeni turhamielisille, ajattelemattomille äideille: ottakaa varoittava esimerkki minusta!… Onnetoin on se äiti, jonka täytyy sanoa itsellensä: syy on minun!
— Älä sano niin!
— Herra armahtakoon meitä kumpaakin!
Illan varjot vaipuivat yhä alhaammalle, ja äiti sekä tytär syleilivät yhä hellemmin toisiansa.