TOINEN KOHTAUS.
— Viimeisen kerran, Magdalena!
Tämä seisoi eräällä Brunkeberg'in korkeimmalla kukkulalla, silmäillen sitä ihanaa näköalaa, joka hänen ympärillänsä avautui; hän katseli tuota isoa kaupunkia, joiden tornit ja kupulaet kohosivat huoneiden yli; hän katseli noita välkkyviä vesiä, joiden pinnalla kultainen auringonpaiste yhtyi hataraan usvapeitteesen.
Ja tämän kaupungin, tämän seudun, tämän rakkaan isänmaan aikoi hän nyt jättää.
— Viimeisen kerran, Magdalena!
Olivatko nämät sanat kajahdus hänen omista ajatuksistansa, vai olivatko ne ihmishuulten lausumat? Oliko tuo hänen rinnallansa seisova, korkeavartaloinen henkilö, jonka Magdalena huomasi häntä katselevan syvillä, kummallisilla silmäyksillä hänen oman sielunsa kangastama ilmiö?
— Niin, viimeisen kerran, Kustaa Mauritz!
Näin väräilivät sanat hänen huulillansa. Vuoroin hän punastui ja vuoroin taas kalpeni; vuoroin loistivat hänen silmänsä, vuoroin ne taas himmenivät, ja hänen huulensa värisivät vuoroin ihastuksesta, vuoroin surullisesta hymyilystä.
— Sinä olet jälleen täällä, — kuiskasi hän; — Kustaa Aadolf on sinulle sangen suosiollinen. Onni ja riemu hymyilevät taas uudestansa sinulle… sinun menestyksesi ennen kaikkea! Niin, niin, tätä olen aina harrastanut, tätä olen aina toivonut.
— Oi, sua uskollista!
— Riemulla olisin voinut mennä kuolemaan edestäsi…
— Magdalena, voitko suoda minulle anteeksi?…
— Sen voin tehdä… sen olenkin tehnyt… Oi, jospa olisin saanut kuolla ennen sitä päivää, jona vankeudessa luin kirjeesi, jossa sinä loukkaavasti puhuit minusta ja ivasit minun lempeäni!
— Niin totta minua Jumala auttakoon, sitä kirjettä en ole milloinkaan kirjoittanut.
— Sinun valasi rauhoittaa mieltäni… minä uskon sinua, uskon sinua niin mielelläni!
Vähäinen hymyily viipyi Magdalenan huulilla, ja hän jatkoi:
— Kuinka kaikki nyt tuntuukin toisellaiselta!… Enpä enään halaja tulla suljetuksi syliisi, eikä minulla ole mitään toivomuksia tällä suloisen kohtauksen hetkellä… kohtauksen, joka on jäähyväiset elinajaksemme.
— Niin, niin, viimeisen kerran, Magdalena!
Ja Magdalena käänsi kasvonsa hänestä ainiaaksi. Aamun usvat hälveni, aurinko säteili valovirtojaan vesille, vuorille, torneille sekä kukkuloille, ja Magdalenan sydämeen tuli sanomatoin rauha — rakkaudesta anteeksiantavaisuuden synnyttämä rauha.