ENSIMÄINEN LUKU.
Raskaiden akuttimien välistä pilkisti aurinko huoneesen ja heitti leveän, loistavan valonsäteen erääsen nuoreen tyttöön, joka seisoi kuultelevassa asemassa, pää hiukan nyökällänsä, huoneen keskellä jonka toinen ovi oli jätetty puoleksi auki. Eräs harso-ompeluskehä oli huolimattomasti heitetty korkeanojaiselle tuolille, ja lattialla oli hänen ympärillänsä kirjavia silkkivyyhtiä hujan hajan. Olihan selvää, että hän oli hypähtänyt pois ompelunsa äärestä, selvemmin kuullaksensa niitä sanoja, joita läheisessä huoneessa lausuttiin.
— Minä puolestani pidän Magdalenan hoviin pääsemisen liian hätäisenä — lausui nyt eräs ääni, johon toinen heti vastasi:
— Se on tosi, hän on vielä lapsi, mutta hyvä lapsi…
— Sellainen voi kuitenkin turmeltua, keskeytti ensimmäinen puhuja — kun päiväkaudet näkee ainoastansa ylellisyyttä ja kevytmielisyyttä… usko minua, esimerkki tarttuu, ja niin vilkas luonne kuin hänellä on, pelkään minä…
— Niin, lapsikultani, mitä tulee minun tehdä?
— Malttaa muutama vuosi, äitiseni, malttaa, kunnes Malin'illa on kyllin järkeä eroittamaan hyvän pahasta.
— Mutta mietihän meidän taloudellista tilaamme Minun täytyy ajoissa hankkia hänelle hovineidin toimi. Isämme on vanha, lähes kahdeksankymmenvuotias, ja minä olen kivulloinen… Ei kukaan voi olla Magdalenaa turvattomampi sinä päivänä, jona hän jää orvoksi maailmaan.
— Olkoon se päivä kaukana! — ajatteli tyttö, joka yhä seisoi siinä kuuloksilla, sill'aikaa kun hänen äitinsä ja sisarensa viereisessä huoneessa päättivät hänen tulevaisen kohtalonsa.
Niin, tulisiko hän pääsemään hoviin vai eikö?
Hänen sydämensä sykki hiukan kovemmin, heleä puna nousi yhä vilkkaammin hänen valkoisille poskipäillensä, hänen kihara tukkansa säkenöi ja hohti kullalta auringonvalossa, ja hänen huulillensa ilmautui hymy — enkelin hymy.
Ah, mikä elämä, tarjoava juhlia, valoa, soitantoa ja kukkain tuoksua! Eipä tulisi olemaan ketään, joka ei olisi hänelle ystävällinen! Mitä komeita pukuja hän tulisi pitämään sekä kantamaan kukkia, helmiä ja hohtokiviä hiuksissansa! Tyttö hymyili yhä; hän oli lapsi, joka riemuitsi leikkikaluistansa; hän oli impi, joka tiesi tulevansa viehättämään.
Eräs ovi aukeni samassa silmänräpäyksessä, tyttö kääntyi äkkiä sinnepäin ja meni erästä solakkavartaloista nuorukaista tahi oikeammin poikaa vastaan.
— Mitäs luulet, Pentti-kultani lausui hän puoliääneensä, pistäen esiin täytelään alahuulensa — minä en luultavasti pääsekään Drottningholmiin!
— Miksikä et?
— Karolina-siskoni estelee äitiäni viemästä minua sinne; minä olen liian järjetöin, liian lapsekas…
— Se on sula vääryys, nauroi poika, johan sinä olet kolmentoistavuotias.
— Sano neljäntoista, neljäntoista.
— En!
— Jospahan vaan lasket, niin saat huomata, että olen juuri jättämäisilläni tuon tukalan kolmetoistakymmenisen!
— Tänään on heinäkuun 7 päivä 1779, vastasi hän ja oli laskevinaan sormillansa, — viiden kuukauden ja viidenkolmatta päivän perästä…
— Kuuluupa kylläkin puheestasi Pentti, että vielä olet poika, muutoin hyvinkin käsittäisit, kuinka epäkohteliasta on puhuminen naiselle hänen i'ästänsä! — Tyttö kietoi valkoisen hameensa pulleoihin poimuihin ympärillensä ja nousi hiukan varpaillensa, viitaten hänelle alavaisesti.
— Pyydän tuhatkertaisesti anteeksi, teidän armonne! — Hän teki tätä lausuessansa syvän kumarruksen. — Onko minulla kunnia puhutella vanhaa neiti Drakenberg'iä?
— Hyi, Pentti, sinä olet auttamatoin! Mutta sanohan, eikö ole huonosti, ett'ei Karolina soisi minun saavani hauskaa? Hän puhuu ikäänkuin vanha mummo ja morkkaa sekä moittii hovielämää äiti-pahalleni, ikäänkuin olisi se joku Sodoma ja Gomorra!
— Jossa hän itse viihtyy sangen hyvin.
— Tyttö naurahti. — Ah, veliseni, hänelle siitä ei ole mitään vaaraa; etenkin pitää hän itsensä pelastettuna, sittenkuin eräs hovitallimestari on ruvennut hänelle kumartelemaan ja liehakoimaan… Vaiti! — keskeytti hän itsensä, — minä luulen kuulevani hänen äänensä! Nyt on parasta, että menen sisään… tuleepa hauskaksi tietää, mitä hänellä nyt on ilmoittamista! Tietysti tulee hän hyväksymään Karolinan mielipiteet.
Mutta tässä pettyi tuo nuori tyttö, sillä sittekun hän oli tehnyt syvän lyyhistyksen hovitallimestarille, paroni Ehrenkronalle (1), joka tänä aamuna oli hovipuvussa tullut tervehtimään kreivitär Rudenschöld'iä, tahi kentiesi ennemmin hänen Karolina-tytärtänsä, ja tuo Magdalenalle ai'ottu hovineidin toimi puheeksi, oli kuitenkin paroni, huolimatta Karolinan vastakkaisista mielipiteistä, sangen taipuvainen edistämään tätä asiaa ja lupasi puhua siitä muutamien mahtavain henkilöiden kanssa, koska hän nyt tulisi menemään Drottningholm'iin.
Jos Magdalena olisi ollut yksin äitinsä kanssa olisi hän kentiesi kietonut käsivartensa tämän kaulalle ja sanonut, kuinka onnelliseksi hän tunsi itsenä. Nyt ilmaisi vaan ruusut hänen kasvoillansa sekä kuopat hänen poskipäillään ja loistavat, siniset silmänsä sitä lapsellista iloa, jota hän tunsi ja, kuten hyvin kasvatetun tytön tulikin, istautui hän sisarensa viereen, kuunnellen vaitonaisena vanhempien keskustelua. Tämä koski yhä hovielämää, ja parooni Ehrenkrona sanoi muun muassa:
— Kreivi Kageneck (2) käy tänään hyvästijätöllänsä kuninkaan luona.
— Menikö asia todellakin niin pitkälle? keskeytti kreivitär Rudenschöld.
— Hänen majesteettinsa ei voinut antaa anteeksi, että kreivi Kageneck kieltäytyi suutelemasta kuningattaren kättä.
— Niin sehän soti hovitapoja vastaan, ja sitä kreivitär Rudenschöld oli sanomaisillaan: sitä noudattaa kuningas enemmän kuin mitään muuta; mutta hän pidätti itsensä sekä lausui: — ja sitä on tietysti noudattaminen.
— Tietystikin, kreivitär! Ja koska kreivitär Kageneck kovapintaisesti kieltäytyi noudattamasta tätä tapaa, ei hän voinut tulla esitetyksikään hänen majesteetillensä. Ja muutoinkin, tapahtuman jälkeen pörssitanssiaisissa…
— Me emme olleet siellä — lausui Karolina, mutta me olemme kuulleet tuhannella eri tavalla siitä kerrottavan, että…
— Minä olin läsnä, keskeytti paroni, ja kuulin kuninkaan käskevän osoittamaan pois kreivitärtä…
— Mutta minun mielestäni olisi hänen tanssiaisissa, johon kukin ostaa pääsylippunsa, pitänyt näyttää, ikäänkuin ei hän laisinkaan oli huomannutkaan kreivittären läsnäoloa, lausui Karolina, sitoessansa vaaleanpunaista nauhaa pienen valkoisen villakoiran kaulaan, joka makasi hänen polvellansa.
— Siltä voi näyttää. Mutta huolimatta kreivi Schefferin esityksistä oli kuningas sittekin taipumatoin, ja itävaltalainen hovi on nyt käskenyt ministerinsä lähtemään Tukholmasta.
Paroni veti, lausuessansa näitä sanoja taskustaan ison kultakellon ja, katsellen sen jalokivistä hohtavia viisareja, lisäsi hän: — Jumalani, aika rientää aina täällä ollessani kuni siivillä!
— Meitä ihastuttaa kuullessamme sitä, vastasi Karolina hymyillen.
— Rohkenenko siis sanoa: me näemme jälleen toisemme?
— Rohkenette, vastasi kreivitär, joka armollisesti ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.
— Minulla on kunnia sulkeutua teidän suosioonne, kunnioitettavat naiset: me näemme jälleen toisemme!
Paroni Ehrenkrona kumarsi sievistellyllä veikeydellä, tuo heikko puna, joka silloin leimahti Karolinan poskille, loi hänen nuorille, vaikka tavallisesti kalpeille ja vakaville kasvoillensa suloisen ihanuuden ja mitä viehättävämmän hämillä olemisen näyn, joka melkoisesti lisääntyi, kun paroni, antaen silmäyksensä viipyä hänessä, meni pois.
Paroni Ehrenkrona saapui Drottningholm'iin samassa silmänräpäyksessä, kun Itävallan lähettiläs, paroni Kageneck lähettiläs-sihteerinsä seurassa lähestyi linnan-portaita, joita myöten kuninkaan hovimarsalkka nyt astui ales ja jäi, tehtyään syvän kumarruksen, seisomaan niiden kolmannelle portaalle.
— Jäättekö te sinne ylös seisomaan, herra hovimarsalkka, vai a'iotteko tulla minua vastaanottamaan? — kysäsi ranskaksi kreivi Kageneck, joka, noustuaan ylös puoliväliin portaita, nyt pysähtyi ja katseli ympärillensä ylpeillä silmäyksillä.
— Olenhan minä tullutkin, teidän ylhäisyytenne, vastasi hovimaarsalkka kylmäkiskoisesti.
Muutamat hoviherrat selittivät nyt, että olisi aivan vastoin hovitapoja, jos hovimarsalkka astuisi enemmän kuin kaksi porrasta alaspäin.
Synkillä kasvoilla astui kreivi sitte ylöspäin luomatta silmäystäkään häntä seuraavaan hovimaarsalkkaan. Täten menivät he vahtipalvelusta tekevien upseerein ohitse, jotka ranskalaiseen tapaan pitivät valtansa merkkinä kädessänsä pientä, mustaa sauvaa valkoisella, norsunluusta tehdyllä nupilla, jonka jälkeen lähettiläs sekä häntä seuraavat herrat suorastansa vietiin kuninkaan makuuhuoneesen.
Paroni Ehrenkrona liittyi kuninkaan luokse meneviin herroihin jotka muodostaen jonkinmoisen tableau vivant'in, olivat asettuneet somiin ryhmiin Kustaa III:n ympärille, joka, istuen eräällä vuoteensa edessä olevalla istuinsijalla, hattu päässänsä, hymyillen viittasi kädellänsä ministerille. Imartelevilla sanoilla lausui nyt tämä hovinsa tervehdyksen sekä oman jäähyväispuheensa. Tuolla hienolla ja sivistyneellä tavalla, joka oli omituista tälle kuninkaalle, vastasi hän siihen mitä kohteliaimmin, ja tervehtimässä käynti oli lopussa, jolloin syvään kumarteleva ministeri poistui.
Kustaa-kuningas seisoi nyt keskellä huonetta, pää pystyssä, samalla kun hänen suuret vilkkaat silmänsä tähystelivät noita ko'olla olevia hoviherroja.
— Kreivi Kageneck oli huonolla tuulella, luulen ma, lausui hän; sitä pahempi hänelle itsellensä! Kunniani nimessä! — Vaativilta ihmisiltä puolustan mielelläni oikeuksiani. — Hän oli vaiti hetkisen, hänen vilkkaat, liikkuvaiset kasvonsa muuttuivat hymyileviksi ja hän lisäsi: — Niin, mitä herrat sanovat, jos menisimme Kiinaan murkinoimaan? — Kustaa-kuninkaan silmät vilkuivat taaskin ympäris, ja mihin hänen silmäyksensä vaan sattui, näki hän ainoastansa kumartavia ja hymyileviä hoviherroja.
— Ehrenkrona-hyväni, lausui hän taaskin, viitaten hovi-tallimestaria luoksensa, kertokaa meille millä tuulella herra de Kageneck jättää meidät. Antakaa meidän myöskin heti tietää hänen lähtönsä. Sitä ennen, paroni, emme a'io murkinoida.
Ystävällisesti nyökäten kääntyi nyt Kustaa-kuningas hänestä, jonka jälkeen hovi-tallimestari meni pois täyttämään tehtävää, jonka kuningas oli antanut hänen toimeksensa.
Kreivi Kageneck meni juuri silloin kuningattaren huoneesta, kun Ehrenkrona hänet kohtasi. Itävaltalainen ministeri oli nyt sekä kuningattaren että kuninkaankin hovimaarsalkan seuraamana, jotka kumpikin tuppasivat käymään toisensa oikealla puolella.
— Minä olen kuninkaan marsalkka ja täydyn siis käydä teidän oikealla puolellanne, lausui toinen.
— Mutta minulla on kolmetoista vuotta vanhempi valtakirja kuin teillä, vastasi toinen, jonka jälkeen nuot molemmat ylhäiset herrat lakkaamatta hyppelivät toistensa ohitse, kunnes he lopulta tekivät varsinaisia kievahduksia, saattaessansa ministeriä perintöruhtinaan "vastaanottohuoneesen".
Siellä istui eräässä nojatuolissa purppurakatoksen alla kreivitär Rosen, joka piti polvellansa kuninkaallista lasta, jonka rinnalle oli ripustettu serafimer-tähdistön kunniamerkki. Hänen ympärillänsä seisoi palvelusta tekeviä hoviherroja, tahi istui hovinaisia jakkaraisilla, kukin arvonsa mukaan.
Kreivi Kageneck lähestyi nyt pientä perintöruhtinasta ja teki kolme kumarrusta, jonka jälkeen hän lausui muutamia lyhyitä ja kohteliaita jäähyväissanoja, joihin kreivitär Rosen hiljaisella ja värisevällä äänellä vastasi, lukien paperista moniaita sanoja, joita ei kukaan voinut kuulla, sillä tuo kirkuva kuninkaallinen lapsi voitti tykkänään hänen äänensä. Ja nyt, jäähyväisten onnellisesti lopetettua tämän ruhtinaan luona, vietiin Kageneck Södermanlannin herttuattaren puheille, ja tämän korkeuden luona loppui hänen julkinen hyvästijättöhommansa.
— Joko se on lopussa? lausui itävaltalainen kreivi, joka kenties laski ivaa kaikista noista ruotsalaisessa hovissa. — Jääkää hyvästi, hyvät herrat! — Ja hän kumarsi kummallekin hovimaarsalkalle, jotka kumpikin vielä inttivät käydä toisensa oikealla puolella seuratessansa häntä ales laivasillalle.
— Mitä te ajattelettekaan, herra kreivi, lausui silloin kuninkaan hovimaarsalkka, a'iotteko antaa lähettilässihteerinne tulla Tukholmaan, samassa purressa, jossa itsekin menette?
— Tietysti
— Ei, se ei käy laatuun!
— Ei millään lailla, keskeytti kuningattaren hovimarsalkka; se on vastoin hovitapoja! Mutta me annamme he panna kuntoon teidän sihteerinne varalta toisen purren.
— Minä taivun siihen, vastasi kreivi Kageneck, ja pidättäen naurunsa siveli hänen kädellänsä hienoja viiksejänsä; sitte kääntyi hän vieressänsä seisovaan kreivi Ehrenkronaan päin.
— Niin, ainoa, joka kunnioitti minua vähälläkään surulla tässä suuressa hyvästijätössä, oli hänen kuninkaallinen korkeutensa, joka itki!
Nyt kääntyi kreivi Kageneck hymyillen pois, astuen vitkallisesti häntä vartoavaan purteen.
Kuten hovimiehen tuleekin, riensi nyt Ehrenkrona kuninkaan luokse, ollen vaiti ministerin pilasanoista ja ilmoittaen hänen hymyilynsä sekä poislähtönsä. Myöhempään päivällä sai hän lupauksen, että Magdalena Rudenschöldiä muistettaisiin soveliaassa tilaisuudessa hovineidin toimella sekä että hänet esitettäisiin kuningasparille tulevana sunnuntaina tapahtuvissa juhlamenoissa.