KUUDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Neiti Rudenschöld ei toipunut pyörtymisestänsä, ja tunnotoinna nostettiin hän nyt vaunuihin. Vartijaväestö lähti liikkeelle, mutta Munkkisillan luona oli niin suuri väentungos, että vaunut töin tuskin pääsivät kulkemaan eteenpäin.
Väkijoukon vaitonaisuus oli muuttunut kumeaksi nurinaksi, joka siellä täällä tuli kuuluviin ääneen lausuttuina uhkauksina hallitsijaa ja hänen suosikkiansa vastaan; tämä nurina levisi yhä laajemmalle ja muuttui yhä kiivaammaksi. (70)
Poliisimiehetkin näkivät parhaimmaksi esiintyä mitä kohteliaimmalla tavalla, ja poliisipäällikön huutaessa varottaen: — Hyvät ihmiset, päästäkää vartijaväkeä kulkemaan, varokaa itseänne varokaa! — vastasi hänelle muuan arvossa pidetty kauppias: — Parasta on, että kukin varoo itseänsä!
Puolikuolleena ja silmät ummistettuna makasi Magdalena Rudenschöld vaunuissa, jotka ahdingon vuoksi ainoastansa vitkallisesti pääsivät kulkemaan kaupungin ja Etelämalmin läpi Hornin tulliportin kautta. Vaikka vaunuja ympäröi ainoastansa raa'in roskaväki, pysyi se kuitenkin alallansa. Vasta velkavankilan kohdalla hyökkäsi muuan kerjäläisjoukko esille, joka oli ilveellänsä kerännyt joukon höylänlastuja päähänsä sekä joitakuita nuohoojapoikia, pitäen luutia ilmassa, jotka kaikki kirkuen ja hoilaten piirittivät vaunuja. Siististi puetut henkilöt tahtoivat saada heitä vaikenemaan; mutta vartijaväki antoi melun häiritsemättä kestää. (71)
Yhä tunnottomana ei neiti Rudenschöld huomannut tästä mitäkään yhtä vähän kuin kehruuhuoneesenkaan tulemisesta, jossa hänet heti kannettiin erääsen suojaan, jota tuskin oli ennätetty saada kuntoon hänen varaltansa. Hänen pyörtymisensä oli, kuten sanottu, syvä ja pitkällinen. Vasta puolenpäivän jälkeen hän toipui, jolloin hän huomasi olevansa yksinään ja makaavansa laattialla puolipimeässä huoneessa, vesihölkki ja lasillinen viiniä vieressänsä.
Päivän tapahtumat johtuivat vähitellen hänen mieleensä, mutta vielä oli tuskan kärki ikäänkuin tylstynyt, ja hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi jo tyhjentänyt kärsimisten maljan viimeisen pisaraan ja ikäänkuin hänen sielunsa ei enään voisi saada huomiota niistäkään enemmästä. Väsyneen liikkeellä ojensi hän kätensä, tarttuakseen viinilasiin. Samassa kuului hänen lähellänsä huudahtus: hän elää, hän on vielä hengissä!
Magdalenan käsi vaipui ales, ja hän loi silmänsä sitä kohti, mistä nämät huudahtukset kuuluivat tulevan. Tuossa näki hän nyt — pää pään vieressä — noiden muiden kehruuhuonenalaisten kiivenneen hänen akkunaansa häntä töllistelemään.
Magdalena koetti nousta seisovallensa, kätkeäksensä itseään johonkin loukkoon heidän silmäyksiltänsä, mutta, ollen liian heikko pääsemään liikkeelle, vaipui hän jälleen laattialle.
Nämät hirveät kasvot, jotka katselivat häntä uteliaina ja nauraen ivanaurua sekä tieto, että hänen tuli alituisesti olla näiden naisten kanssa yksissä herätti jälleen hänen tunteensa alttiiksi kärsimisille. Ääneensä kirkaisten löi hän kädellään otsaansa ja sai mitä ankarimmat kouristukset.
Noin kello seitsemän, aikaan ehtoolla tuli hänen vankeuteensa hänen veljensä, Pentti Rudenschöld, sekä sisarensa, Karolina Ehrenkrona, ynnä laamanni Ullholm. Muuan vanha vaimo porvarisäädystä tuli heidän jäljessänsä. Näytti ikäänkuin olisi tämän vaikea käsittää tuon hänen edessänsä laattialla makaavan, hengettömän olennon todellakin olevan neiti Rudenschöldin, hänen rakkaan Malla-neitinsä, tuon lapsen, jota hän oli imettänyt omilla rinnoillansa.
Kauhistuksen eljeellä heitti Regina Lindqvist käsistänsä sen raskaan makuuvaate-kääryn, joka oli hänen käsivarsillansa, ja huudahtaen: — Lapseni, lapsiraukkani! — syöksyi vaimo polvillensa ja nosti Magdalenan raskaan pään koholle, samalla virkkaen: — Hän on kuollut, he ovat hänen tappaneet!
— Magdalena, sisareni, sisarkultani: — kuiskasi Karolina Ehrenkrona, joka oli vaipunut laattialle, samalla kuin Pentti kalpeana ja äänettömänä nojasi seinään.
Heikko hymy ilmestyi tällä hetkellä Magdalenan huulille, — niin, hän oli hengissä, hän voi huomata heidän läsnäolonsa.
Laamanni Ullholm laski nyt kätensä Reginan olkapäille. — Joutukaa, — lausui hän, — kantakaa sukkelaan se vuode tänne huoneesen, jonka me toimme mukanamme. Pian, pian!
Regina säpsähti seisovallensa. Toimiminen oli hänestä mieluista, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli vuode jo valmistettuna.
Laamanni Ullholm ja kreivi Rudenschöld astuskelivat kivillä lasketussa etehisessä edestakasin, sill'aikaa kun rouva Ehrenkrona ja Regina riisuivat vaatteet Magdalenalta.
Tulisikohan tuo onneloin toipumaan ja virkoamaan jälleen täyteen tuntoonsa? — Tämä kysymys oli noiden kumpaisenkin miehen mielessä ja pyöri heidän huulillansa, heidän jälleen astuessaan vankihuoneesen.
— Meidän täytyy lähettää sana lääkärille… ah, laamanni Ullholm, toimittakaa, että joku lääkäri mitä pikemmin tulee tänne! — lausui Karolina Ehrenkrona, jonka hienot kasvot ilmaisivat mitä suurinta levottomuutta. — Ajatelkaahan, niin hirveätä… kun minä vedin Magdalenan jalasta sukat, lohkeni nahkaa näiden mukana (72). Hän on varsin heikko eikä ole voinut puhua eikä liikkua… Jumala siunatkoon teitä sääliväisyydestänne, laamanni Ullholm!… Ja vielä yksi seikka, saanko minä Pentin kanssa valvoa hänen vuoteensa ääressä ensi yönä?
— Niin, jääkää tänne; siitä otan minä vastatakseni, — virkkoi Ullholm, joka nyt poistui.
Täydessä houreessa makasi Magdalena tämän pitkän yön, Reginan ja veljensä sekä sisarensa valvoessa vuoteensa ääressä.
Häpeälava, kaakinpuu, vankeus olivat ne synkät kuvat, jotka epäselvässä sekamelskassa häälyivät hänen mielikuvitelmassansa ja saivat hänet muistissansa taaskin elämään noita viimeisen päivän tapauksia.
— Niin, mitä hänellä olikaan hovissa tekemistä? Johan minä sen sanoin — jupisi Regina, joka milloin kostuttaen hänen polttavia huuliansa, milloin korjaten hänen päänalustaansa, koko ajan puuhaili tuon onnettoman ääressä, samalla kun Magdalenan masennettu sisar ynnä veli, pidättäen hengitystänsä, kuultelivat tämän houreellista puhetta tahi lievensivät sydäntänsä valituksella tahi lausuivat joitakuita lohdutuksen sanoja.
— Minun elinvoimani ovat lopussa — kuiskasi Pentti. — Ah, jospa olisin saanut kuolla nähdessäni hänet seisovan siellä ylähällä kaikkein kurkisteltavana. Tuota kurjaa hallitsijaa, joka voi sallia heikon vaimon näin saavan kärsiä ja joutuvan pilkattavaksi, kuinka häntä kammoksun ja halveksin!
— Pentti, Pentti, — kuiskasi hänelle nuhdellen vanhempi sisarensa.
— En voi sanoilla selittää tunteitani! Mutta millainen isäntä, sellainen palvelijakin! Niin, tämä Reuterholm!… Kuinka voit sinäkin, Karolina, suurella viisaudellasi luottaa hänen petollisiin sanoihinsa? Joutukoon se konna pois vallasta ja saakoon hänen ylpeä mielensä kärsiä nöyrytyksen kaikkia tuskia! Kirousta hänelle, kirousta!
— Jumalan nimessä, ei sellaisia sanoja! Koeta karkoittaa itsestäsi kaikki katkeruus, koeta…
— Sinä olet puhdas ja hyvä sydämeltäsi, sinä voit puhua ja ajatella siten, — keskeytti Pentti häntä, — mutta minä… niin en tahdo enään puhua tästä asiasta; — hetkisen vaijettuansa lisäsi hän: — Luuletko sinä meidän saavamme pitää hänet? Jumala, hyvä Jumala, että asiat jo ovat menneet niin pitkälle, että olisin halukas toivomaan häntä pois tästä maailmasta!
Tuolla nuorella, uljaalla kaartin katteinilla näytti tuskin olevan voimaa pitämään päätänsä pystyssä, hänen solakka vartalonsa oli vaipunut kokoon, ja nojaten erääsen seinästä ulkonevaan hirren syrjään vaipui hän yhä synkempiin ajatuksiin ja mietteisiin, samalla kuin Karolina Ehrenkrona ollen polvillansa Magdalenan vuoteen ääressä palavalla hartaudella rukoili Jumalaa armahtamaan kaikkia kärsiviä ja murheellisia sydämiä.