KUUDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Seuraavana, syyskuun 24, päivänä, samana, jolloin herttua-hallitsija oli luvannut antaa vastauksen paronitar Ehrenkronan pyyntöön, saadaksensa viedä onnettoman sisarensa mukaansa maalle ja jolloin Reuterholm'kin oli luvannut Magdalenan tulevan saamaan täydellisen armon, tuli tämän vankeuteen kello 8 aamulla kaartissa palveleva majuri, paroni Silfverhjelm. Hän oli kovin mieleltään liikutettuna, ja heittäen itsensä nojalleen eräälle pöydälle, peitti hän, ääneensä itkien, kasvonsa käsillään.
— Onnetoin neiti Rudenschöld! — huudahti hän, — jos te milloinkaan olette tarvinneet mielen lujuutta, tarvitsette sitä tänään. Te ette tiedä, mikä teitä odottaa!
— Kuolema! — vastasi Magdalena. Hymyily elähytti hänen kalpeita kasvojansa, ja hän pani nöyrästi kätensä ristiin.
— Ei, vaan tuhat kertaa pahempi kuin kuolema!
Kyyneleet estivät häntä jatkamasta.
Samassa silmänräpäyksessä astui linnanvouti sisään ilmoittamaan herttuan suuresta armostaan sallineen hänen pitää henkensä, vaan että hän kolmen tunnin kuluttua tulisi seisomaan kaakissa Ritariholman kirkon edustalla ja sitte vietäisiin kehruuhuoneesen elinkautiseen vankeuteen.
— Ei, ei, minä tahdon kuolla! — lausui Magdalena, — minä en voi sitä kestää… en voi kärsiä sitä kauheaa rangaistusta! Tätäkö nimitetään armoksi! Jumala, hyvä Jumala! Niin hovioikeuden päätöksen pitää tulla täytäntöön, minä peruutan armonpyyntini enkä tahdo enään elää!
— Teillä ei ole muu kuin totteleminen keinona! — lausui linnanvouti kolkosti.
— Teillä ei ole muuta keinoa, — lisäsi paroni Silfverhjelm, joka ei rohjennut luoda silmiään laattiasta.
— Kaikista vähin olon pyytänyt sellaista armoa, jota minulle nyt annetaan, — virkkoi neiti Rudenschöld, jonka hennon vartalon läpi kulki heikko väristys. — Eikö tässä tule mitään muutosta… eikö tässä ole onnettoman viimeistäkään, kuoleman, toivoa.
— Tuomiota ei voi nyt enään muuttaa! Rukoilkaa Jumalaa suomaan teille sitä mielen lujuutta, jota tulette tarvitsemaan, — vastasi paroni Silfverhjelm, joka yhä liikutettuna nyt loi silmänsä Magdalenaan.
— Mikä armo! — lausui Magdalena, kohottaen ristiinpantuja käsiänsä. —
Tuomitkoon siis vanhurskas Jumala minun ja tuomarieni välillä!
Vouti meni pois seuralaisinensa, jonka jälkeen vahtipalvelusta tekevä upseeri astui sisään ilmoittamaan, että sittekuin neiti Rudenschöld nyt oli tuomittu kunniattomaksi, ei hän enään ollut arvollinen heidän vartioitavaksensa, jonka vuoksi eräs vartijajoukossa oleva korpraali sekä muuan poliisimies rupesivat toimittamaan vartijan virkaa.
Magdalena seisoi liikkumatta; hänen huuliltansa ei kuulunut edes lievittävää huokaustakaan, eikä kyynelkään himmentänyt hänen silmäinsä loistoa; kauhistava kummasteleminen, mitä nyt lienekään tapahtunut, oli vallannut hänen mielensä. Niin, olihan se todellisuus, hirveä, muuttumatoin todellisuus! Ja hän laski kiivaasti kätensä kalpeille kasvoillensa sekä tahtoi ikäänkuin peittää itseään omalta häpeältänsä.
— Haluaisinpa olla yksinäni, — lausui hän hiljaisella äänellä. Sanansa tulivat vaikeasti hänen kuivilta huuliltansa, kääntyessään paroni Silfverhjelm'iin. — Minun tarvitsee koota ajatukseni siihen, mikä minua odottaa… te olette osoittaneet minulle sääliväisyyttä, lisätkää siis hyvyyttänne, jota en koskaan tule unohtamaan!
— Tässä teidän liikutetussa mielentilassanne, neiti Rudenschöld, en uskalla jättää teitä yksinänne.
— Luuletteko te siis minun rauhoittuvani, nähdessäni näiden ihmisten minuun tuijottelevan? — kysyi Magdalena tuskallisesti hymyillen ja osoittaen kumpaakin vartijaansa. — Minä tarvitsen mielen lujuutta, niin olette itse sanoneet… sentähden rukoilen teitä sallimaan minun häiritsemättä viettää ne kolme tuntia, jotka minulle vielä suodaan!
— Noh, niin kylläkin… jos te vaan lupaatte…
— Rikokselliset ajatukset ovat minusta kaukana, — riensi Magdalena keskeyttämään hänen tukalaa lausettansa.
Silfverhjelm meni sitte pois, käskien vartijani jättämään neiti
Rudenschöldin yksinänsä.
Magdalena seisoi yhä liikkumatta, ja nyt oli jälleen kiinnisuljettujen telkimien matkaansaattama ääni vaijennut. Niin, hän oli yksinänsä — yksinänsä, valmistaakseen itseänsä tulevaa hetkeä varten! Kalmankylmä väristys tauotti hänen sydämensä äsken niin ankaran tykytyksen, tuska esti häneltä hengityksen ja horjuen vaipui hän polvillensa.
Äkkiä säpsähti hän seisovallensa, levottomuus antoi hänelle ikäänkuin uutta voimaa ja hän alkoi kiivaasti astua edestakasin.
Näin astuskeli hän lakkaamatta, samalla kun hänen ajatuksensa kirmailivat keskenänsä.
Mennyt aika lensi ikäänkuin utukuvana hänen sielunsa silmien ohi. Tuo mennyt, hovin saleissa vietetty aika, hurmaavine huvituksinensa, viettelyksineen, ja viehätyksinensä; entä hänen elämänsä aamusarastus alituisen onnellisuuden rusottavine unelminensa, hänen lempensä huumaavat riemut, niin, hänen lempensä!
— Jumala, hyvä Jumala, kuiskasi hän, — tempaa hänen kuvansa minun sydämestäni, riistä hänen muistonsa minun mielestäni! Puhdista sieluni, ja suo minulle se rauha, jota halajan!
Anteeksi, Hedvig De la Gardie!… Ei, ei niin… Hedvig Armfelt, voitko suoda minulle anteeksi?… Alati olen karttanut sinua muistella, sinäpä hänen puolisonsa oletkin! Pois kaikki te petolliset houreet ja väärät mielikuvitelmat, joilla olen koettanut itseäni eksyttää ja karkoittaa itsestäni omantuntoni soimaukset! Minä olen rikkonut, olen tehnyt paljon syntiä; mutta minä olen paljon rakastanutkin! Voiko tämä olla minulle miksikään puolustukseksi? Herra, taivaallinen isä, minä olen tehnyt kovin pahoin… mikä on naidun naisen suurin onni, sitä olen häpeällä täytynyt peitellä; mutta en ikinäni ole tahrannut itseäni kauheilla rikoksilla, joista minua on parjattu ja joita on arveltu kirjeeni antavan syytä otaksua tehneeni (68). Sinä Jumala, sen tiedät, mitä minä olen kärsinyt! Eikä kärsimiseni vieläkään ole lopussa… minun tulee tyhjentää kärsimisien malja pohjaan asti, lähetä siis luokseni lohdutuksen enkeli… vahvista ja varjele minun järkeäni, opeta minulle nöyryyttä sekä löytämään onnellisuuttani sinun rauhassasi! Jumala, oi, Jumala! Ilman luottamustani sinuun, mitä olisin minä nyt tällä tuskan hetkellä! Sinussa minä riipun ja turvaan sinun armohosi, enkä päästä sinua, ennenkuin annat minulle anteeksi ja siunaat minua!
Sellaisia ajatuksia nousi hänen ahdistetussa mielessänsä! Näin koetti hän palavalla rukouksella lievittää sydäntänsä, milloin, tutkien entistä elämäänsä, joka oli ollut täynänsä mielettömiä huvituksia, mieletöintä ylellisyyttä sekä mieletöintä rakkautta — milloin miettien tulevaista hetkeä, jolloin hirveässä selkeydessä näkyi pystytetty kaakinpuu ynnä ahtaat vankilan seinät kaiken loppuna.
— Nyt kirisi jälleen nuot raskaat telkimet, ja paroni Silfverhjelm astui sisään, viemään häntä kaakinpuuhun.
Samalla kiivaudella, jolla hän näinä kolmena tuntina lakkaamatta oli astunut edestakasin ahtaassa vankeudessansa, juoksi hän nyt portaita myöten ales ja oli paroni Silfverhjehm'in yhä kädestä johtaessa pian kadulla, ennenkuin vaunut olivat ennättäneet häntä seurata. Tällä tavoin murti hän sen vartijarivin, jonka Svean koko kaartin rykmentti täällä muodosti.
Siihen hän sitte pysähtyi.
Hänen kultakutriset hiuksensa liehuivat vapaasti hänen kalpeiden poskiensa ympärillä ja hänen loistavat silmänsä katselivat hämmästyksellä kaakinpuuta, toria, huoneita, kattoja, savutorvia — ja kaikkiaalla, mihin hänen silmänsä sattuivat, näkyi väkeä ja kohosi pää pään vieressä.
Mutta tämä ei ollut mikään meluava ihmisjoukko, vaan kaikkialla vallitsi vaitonaisuus ja haudan hiljaisuus.
Veri virtasi kiivaasti Magdalenan suonissa, hänen korvansa soivat kuten kosken kohina, ja otsallensa levisi heikko puna. Hänen voimansa oli äkkiä hänet jättänyt, ja ainoastansa hoiperrellen sekä vitkallisesti voi hän nousta ylös kaakinpuulle johtavia portaita myöten.
Hiljainen ikäänkuin huokauksen ääni kuului ilmassa, ja nyyhkien nojausivat sotamiehet kivääriinsä. Kuolemanhiljaisuus keskeytyi, tuo kokoon tungettu väkijoukko antoi päänsä vaipua ales, ja kyyneleet kostuttivat kaikkein silmiä.
Magdalena seisoi muutaman minuutin ikäänkuin salaman iskemänä. Temmattuna vankeuden yksinäisyydestä ja ollen kaikkein silmäiltävänä, tunsi hän voimansa heikkenevän, ja horjuen kaatui hän kaakinpuuta vasten. Muuan poliisipäällikkö tarjosi hänelle silloin lasillisen vettä, jonka hän tyhjensi väristen hengittämällä.
Nyt luettiin hänen tuomionsa uudestansa väkijoukolle, jonka tehtyä pyöveli häntä lähestyi, ja laskien kömpelön kätensä Magdalenan olalle, tahtoi hän temmata pois hänen kaulaliinansa, pannaksensa kaularaudan hänen kaulaansa. Kauhistuen väistyi hän syrjään ja loi nyt niin kunnioitusta herättävän silmäyksen pyöveliinsä, että tämä jäi ikäänkuin kivettyneenä seisomaan.
— Jätä se tekemättä, — lausui laamanni Gripenstråle, joka johti rangaistuksen toimeen panemista.
Tuo pitkä, hirveä tunti alkoi nyt.
Magdalena piti päänsä tässä silmänräpäyksessä pystyssä, hänen siniset silmänsä kiilsivät kuumeenloistosta, hänen kalpeille poskillensa nousi väliin purppuraliekkejä, ja hänen höyhenen kevyisillä kähärillänsä leikittelivät auringonsäteet ja tuuli. Hän seisoi liikkumatta paikallansa, vastaten tuskallisesti hymyillen muutamiin kaupunginlääkäri Fröbergin tekemiin kysymyksiin hänen voinnistansa, jolla lääkärillä ynnä kahdella pyövelin rengillä oli rangaistuksen kestäessä sijansa kaakkilavitsalla.
Sieltä täältä kuului joku kuiskaus joku sääliväisyyden huokaus hänen ympärillänsä ja osa väestä peitti liikutettuna kasvonsa käsihinsä; näiden joukossa oli Maria Enerot'kin, joka puolipyörtyneenä nojausi miehensä käsivarteen.
— Ah, että tämän piti hänelle tapahtuman! — huokasi hän hiljaa, — mistä minun, mistä meidän tuleekaan häntä kiittää!
— Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne, — lausui hänen miehensä levottoman näköisenä.
— Voinko minä jäädä kotiin, kuultuani niin kauhean tuomion julistetuksi hänelle? Ah, minä toivoin yhä, ett'ei se tulisi täytäntöön! Jumala häntä varjelkoon ja pitäköön suojelevan kätensä hänen ylitsensä!
— Onpa häpeä, että hänen pitää kärsiä, kun lain käsi ei ole saavuttanut paroni Armfelt'ia! — keskeytti hänen miehensä mielikarvaudella. — Ja mikä muu kuin haaveilija tämä Armfelt sitä paitsi onkaan? Hänen hankkeensa ovat häälyneet sinne tänne ja puuttuneet kaikkea johdonmukaisuutta, eivätkä ne luultavasti milloinkaan tule toteutumaan.
— Lainko käsi ei ole saavuttanut Armfelt'ia? Riippuupa hänen nimensä kaakinpuussa! — huudahti joukosta eräs ryysyihin puettu mies.
— Mutta täll'aikaa hän kentiesi koristaa itseänsä Serafimertähdistön kunnianmerkillä, mennäksensä Venäjän Katharinan puheille! — virkkoi hänen läheisyydessänsä eräs toinen mies, joka haaveilevan näköisenä silmäili kaakinpuuta — Magdalena-parka!
— Vaiti, ei niin kovaa, Kaarlo Michael; — pyysi muuan roteva herra, peittäen kasvonsa avaran kaapunsa liepeesen.
— Ah, Elis, haluttaisipa minua juuri puhua kovasti, puhua ääneeni tästä heikkoa naista vastaan harjoitetusta väkivallasta ja tyranniudesta… Minä en häntä koskaan unohda… Kirkas loiste leimusi tämän miehen yhä enemmän haaveilevan näköisiksi muuttuvissa silmäyksissä, ja hän jatkoi: — Niin, minä näen hänet hovin saleissa, näen veitikkamaisia lemmenjumalaisia leikittelevän hänen hameensa poimuilla, näen huimaavia hymyilyjä ilmestyvän hänen huulillensa, avaistessaan silmiänsä niin, kuin sen ainoastansa Magdalena voi tehdä!
— Vaiti, vaiti ystäväiseni!
— Kuinka minä tästä kärsinkin… niin… pian katkee kanteleeni viimeinen kieli!
— Ei, maailman kauniinta naista ei saa rangaista tällä tavoin! — huudahti munan mies, jolla oli milt'ei pallonmuotoinen vartalo, koettaen turhaan tunkeutua tuon ahtaasen tupatun väkijoukon läpi. — Josko minä hänet tunnen? Onhan hän omilla valkosilla kätösillänsä auttanut minua jaloilleni, kun tanssiessani menin kuperkeikkaa Vihriäisen Lehdon edustalla.
— Tuoko näyttää siltä, että voisi tanssia! — kuiskasivat hänen takanansa moniaat iloiset heilakat, joilla oli sama kova onni, ett'eivät päässeet tunkeumaan esille.
— Missä perhanan ajoissa me nyt elämme, — jatkoi tuo pallomainen mies, jonka punaiselta hohtavat kasvot kilpaili värin heleydessä hänen punaisen liivinsä kanssa. Surma hallitsijalle, eläköön Kustaa III:s!
— Viekää pois se hassu! — käski poliisimies muutamia vartijamiehiä.
— Minähän olen aina iloinen, eikö totta, ystäväiseni? — jatkoi tuo punakka mies, näyttämättä vähintäkään haluavansa tulla häirityksi puhuessaan viinapullolleen, jonka hän oli vetänyt esille syvästä nutuntaskustansa; — mutta tänään tunnen minä olevani hiukka nurpea mieleltäni! Emmeköhän vapauta Magdalena Rudenschöld'iä? Tulkaas, pojat! Tässä on käsivarsi, joka kelpaa, luullakseni! Hallitsija on käyttäynyt konnamaisesti, sillä ensin oli hän rakastunut ja sitte… anna minun olla! Minä lausun vaan ääneeni, mitä nuot muut ajattelevat; vai niin, onko tässä kysymys pienestä ottelusta! Noh, viekää minut vaan putkaan, mutta minä sanon sittekin: Eläköön suuri Kustaa-kuningas, eläköön riemu! Tähän pulloseeni on sulattu hänen rakastettu nimensä! Eläköön nuot vanhat hyvät ajat! Älä revi minun kaulustani! Älä nakkele minua sillälailla, luuletteko, herrat minua palloksi. Surma hallitsijalle, surma!… Mikä kurjuus… tuolla tulee vaunut häntä noutamaan!
Neiti Rudenschöld, joka yhä oli seisonut liikkumatta paikallansa, näki nyt väkijoukon vitkallisesti hajoavan, tehdäkseen tilaa vaunuille, jotka kaupunginvartijain ympäröimänä tulivat häntä noutamaan.
Kalman kalpeus ilmestyi hänen kasvoillensa, ja hänen silmänsä lensivät harhaillen väkijoukkoon sekä kaartinrykmentteihin, jotka kaakinpuuta ympäröivät, — eräät kalpeat ja tuskasta vinnistelevät kasvot sattuivat hänen silmiinsä — olivatkohan he olleet kylläksi julmia antamaan hänen oman, rakkaimman Pentti-veljensä komentaa sotamiehiä tässä tilaisuudessa? (69)
Niin, ei ollut epäilemistäkään, se oli hän! Se oli hänen iloinen leikkikumppaninsa, uskollinen ystävänsä ja rakastettu veljensä!
Epätoivon eljeellä ojensi Magdalena hänelle käsivarsiansa.
— Pentti! — Tämä nimi pääsi tuskan parahduksena hänen huuliltansa, hän otti askeleen eteenpäin ja heittäytyen suin päin portaita ales, kaatui hän maahan pyörtyneenä.