KUUDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
Tuomio oli nyt mennyt tavallista tietä ja jätetty korkeimman oikeuden tutkittavaksi sekä sieltä (kuten sanottiin) kuninkaalle.
Jos tuomitut aikoivat lähettää armon pyyntöä kuninkaalle, olisi se tehtävä viimeistänsä elokuun 29 päivänä. Sisarellensa antaman lupauksensa mukaan kirjoitti siis neiti Rudenschöld seuraavaa:
Suurvaltaisin, Kaikkeinarmollisin Kuningas!
Kuninkaallisen hovioikeuden tuomitsemana ei minulla ole muuta keinoa kuin turvautua valtioistuimeen, jossa hallitsijan jalomielisyys ja lempeys vielä voi elähyttää pian sammuvan toivon heikkoa tuiketta. Minä rohkenen ottaa tämän viimeisen askeleen, ei välttääkseni onnettomuutta, ei, se on tullut minusta luopumattomaksi, vaan ainoastansa siinä tarkoituksessa, että, mikäli mahdollista, pääsisin sen raskaammasta taakasta. Kiellettynä näkemästä kaikkea, jota kunnioitan ja johon tunnen ystävyyttä sekä mieltymystä, olen jo omasta kohdastani kuollut; nämät suloiset tunteet, jotka ennen olivat elämäni viehätys, täydentävät nyt vaan tuskieni lukua. Näin kurjassa tilassa ei minun pitäisi koettuakaan jatkaa elämätäni, jonka hallitsijan epäsuosio, lain uhka sekä vankeuteni hirmuisuus on tehnyt minulle tukalaksi; mutta elämästä luopuminen minun ijälläni rikoksellisena, jota kuolinhetkellä vaivaa omantunnon nuhtelemiset omaisieni ja masennetun äitini minun onnettomuudestani tuntemasta murheesta ja tuskasta sekä seurattuna hautaan kansalaisteni epäsuosiollisilta arvosteluilta ja pidettynä arvotoinna saamaan kuninkaani sääliväisyyttä ja närkästyneen hallitsijan anteeksi antamasta, — kaikki tämä on kauheampaa kuin kuolema ja saattaa minun sieluni suureen ahdistukseen.
Jos minä, vietellyn mielikuvitelman harhaan johtamana, olen kiihoitetuilla mietteilläni mennyt lain rajain yli, ei se ole tapahtunut isänmaani vahingoittamisen aikeessa eikä loukatakseni sen suuriarvoista hallitsijaa. Oikeuden tarkkuus ja tuomarein mitä ankarin tutkintokaan eivät ole huomanneet minua muuhun syylliseksi, kuin että olen ollut ilmiantamatta noita häälyviä hankkeita, joita minun rakkauteni niiden yrittäjään ei sallinut minun luulla olevan olemassakaan. Tätä, ei kerrallaan tahi missään kokonaisuudessa, vaan katkonaisesti ja monenlaisten muiden asioiden sokaisemaa, silloin tällöin saatua ilmoitusta alituisesti vaihettelevista ajatuksista ja mielioikuista ei kentiesi voitane pitää todellisena tietona tuosta pääasiallisimmasta, valtakunnan hallitusmuodon muuttamista tarkoittavasta aikeesta, jonka tuottama vaara ei ole, asian näin ollen, tullut minun huomioonikaan ja jonka estäminen on osaksi näyttänyt minusta tarpeettomaltakin, sittekuin kaikki nämät hankkeet minun kehnon käsitykseni mukaan jo aikoja ennen olivat hyljätyt jo sillensä jätetyt. Tutkinnossa ja viimeksi hovioikeuteen jättämässäni selityksessä olen laveammin, kuin nyt rohkenenkaan kertoa, ilmaissut kaikki ne lieventävät seikat, jotka tässä asiassa puhunevat minun puolestani. Sidottuna lain ankaraan kirjaimeen, ei oikeus ole voinut ottaa niitä mihinkään huomioon; rohkenen kuitenkin vielä kerran huomauttaa niitä hallitukselle, jolla on mitä suurin kyky eroittamaan rikosta hairahduksesta ja omanvoitonpyynnön, koston tahi kunniahimon rohkeita yrityksiä harhailevien tunteiden erehdyksistä ja jolla on tuo nimenomainen oikeus, joka sille on milt'ei ainoa palkinto valtikan tuottamista huolista, nimittäin armahdusoikeus. Tämäpä valtikkaan eroittamattomasti yhdistetty oikeus voi ainoastansa minultakin hälventää ne onnettomuutta uhkaavat pilvet, jotka minun ympärilläni kulkevat, ja ainoa lohdutukseni on, että sillä nuorella kuninkaalla, joka nyt Ruotsin valtaistuinta kaunistaa, sekä sillä jalolla ruhtinaalla, jonka valveilla olevan viisauden kautta kaikkinaiset vaarat tulevat estetyiksi, on sydän joka heltyy onnettoman huutaessa. Jo epäileminenkin armon ja pelastuksen löytämisestä Vasa-suvun hallitusistuimelta, olisi heidän majesteetillisyytensä loukkaamista, enkä olekaan vielä kylliksi epätoivoisena tätä epäilemäänkään. Ollen ensimäinen nainen, jonka ruotsalaiset aikakauskirjat tietävät kertoa takertuneena rikokseen valtikkaan pyhyyttä vastaan jätetyksi tuomarein tutkittavaksi, älköön laki minussa nähkö ensimäistä järkähtämättömän ankaruutensa uhria.
Luottamukseni herättyä kuninkaan ja hallitsijan armoon, rohkenen nöyrimmästi anoa helpoitusta ylitseni julistetussa kuolemantuomiossa. Tulkoon minulle suotu anteeksiantamus koko Europassa julkisesti todistamaan lempeyden pitävän perintöoikeudella Ruotsin valtikkaa; valtaistuimelta lähteneen sääliväisyyden hyvittämänä vakuutettuna hallitsijan anteeksiantamisesta sekä suopeudesta, tulen saavuttamaan kaiken sen onnellisuuden, joka minulla enään voi olla saavutettavissa ja kärsivällisyydellä kestää muut onnettomat kohtaloni, jotka kuitenkin pian tulleevat avaamaan hautani.
Olen syvimmällä alamaisella kunnioituksella, Suurivaltaisin, Kaikkein armollisin Kuningas! Teidän Kunink. Majesteettinne nöyrin ja uskollisin palvelijatar sekä alamainen
Madelaine Rudenschöld.(65)
Tämä anomuskirja lähetettiin syyskuun puolivälissä hovioikeuden muiden asiakirjain mukana kuninkaallisen majesteetin tutkittavaksi.
Asia otettiin vihdoin punnittavaksi valtioneuvostossa, joka oli kutsuttu ko'olle Drottningholm'iin, missä hovi tavallisesti suvisin oleskeli.
Kuolemanrangaistus peruutettiin heti; mutta kysymyksessä, mikä rangaistus pantaisiin sen sijaan, syntyi monta eri mieltä.
Valtiokansleri Fredrik Sparre, joka oli äksyissänsä niistä pilkka- ja herjaussanoista, joita neiti Rudenschöld oli Armfelt'ille kirjoittamassa kirjeissään hänestä lausunut, ehdoitteli häntä pantavaksi kaakkiin sekä saamaan kolmekymmentä paria vitsoja.
— Minä hyväksyn, — lausui nyt paroni Reuterholm, — sepä rangaistus soveltuukin hänen rikoksellisiin tekoihinsa, ja…
— Ei sanaakaan enään! — keskeytti Fredrik-ruhtinas, jonka entinen rakkaus Magdalenaan oli muuttunut todelliseksi ystävyydeksi; — ei sanaakaan enään, hyvät herrat, — huudahti ruhtinas, nousten kiivaasti seisovallensa ja paiskaten tuolinsa seinälle: — Joko ajakoon veljeni pois neuvostostansa konnamaiset ihmiset, jotka sellaisia ajatuksia hautovat, tahi en minä enään tahdo olla sen jäsenenä.
Valtionvalvoja, kreivi Wachtmeister, joka vaikka ollen neiti Rudenschöld'in heimolainen itse oli häntä sangen säälimättömästi kohdellut, harjoittaaksensa siten mitä ankarinta oikeutta, sekä antanut nykyään hovioikeudessa molemmat äänensä hänen kuolemaan tuomitsemiseksi, tunsi itsensä kuitenkin tässä silmänräpäyksessä sangen iloiseksi, löytäessänsä jonkun, jonka hän voisi työntää edellänsä sen sääliväisyyden tunteen vaikuttaessa, joka hänet oli vallannut, ja hän lausui nyt suoraan kolmenkymmenen vitsaparin olevan vastoin lakia.
Mutta hallitsija ei häntä kuunnellut. Kiihkoisena sekä väristen kiukusta kääntyi hän Itägötlannin herttuaan ja vastasi yhtäläisellä kiivaudella, jolla Fredrik-ruhtinaskin oli puhunut.
— Jos veljeni ei tahdo olla neuvostossa, on hänellä vapaus siitä poistua!
Luomatta hallitsijaan silmäystäkään, meni Itägötlannin herttua heti pois; häntä seurasi taas valtionvalvoja, ja Magdalena Rudenschöldin vainoojilla oli nyt vapaa valta.
— On joitakuita, jotka soisivat, ett'ei tämä Magdalena Kaarlontytär saisi laisinkaan rangaistusta, — lausui Reuterholm, samassa kun hänen tuliset silmänsä tähystelivät neuvoston jäseniä, joiden hämmästynyt enemmistö heti valtionvalvojan sanat kuultuaan oli herennyt ajattelemasta noita ehdotettuja "kolmeakymmentä vitsaparia" sekä valmistuisivat aivan äänettöminä antamaan erimielisyyden myrskyn vapaasti raivota heidän päänsä yli. Mutta, — jatkoi suosikki, — vaikkapa se olisikin vastoin Ruotsin lakia, vannon minä hänen tulevan rangaistavaksi!
Varoittava, milt'ei rukoileva silmäys sattui Reuterholm'iin hallitsijalta, joka häntä keskeytti:
— Hänen rikoksellensa määrää laki kyllä rangaistuksen, ja jos ei yksi…
— Minä pysyn yhä vaatimuksessani vitsarangaistusta, — keskeytti Sparre rohkaistuna, tietäessänsä Reuterholm'in hyväksyvän hänen sanojansa.
— Minä kuitenkin pelkään, ett'ei se käy laatuun, - virkkoi hallitsija, epäillen, pitäisikö hänen tälläkin kertaa noudattaman suosikkinsa toivoimusta.
— Minä puolestani en huomaa tämän rangaistuksen tarvitsevan minkäänmoista muuttamista ja pysyn vaatimuksessani vitsarangaistusta. vaikkapa hän saisi yhden ainoan parin. (66) — jatkoi Sparre, pysyen kovapintaisesti kiinni tässä rangaistustavassa.
— Palatkaamme ensi kokouksessa tähän asiaan, jota täytyy mitä tarkimmin punnita, — lausui herttua-hallitsija, ja saatuansa Reuterholm'lta tulisen silmäyksen, lisäsi hän, nousten seisovallensa: — Tämä nainen ansaitsee todellakin mitä ankarimman rangaistuksen!
Huhu tästä vitsoihin tuomitsemisesta kulki ikäänkuin kulovalkea yleisön kesken, joka hämmästyksellä sekä kauhistuksella otti vastaan tämän uutisen; hovikin tunsi siitä mitä suurinta suuttumusta, ja sen mielipiteellä oli sangen suuri vaikutus tämän asian ratkaisemiseen.
Herttuan puoliso sekä hänen hovinaisensa kulkivat vaitonaisina ympäris, eivätkä vastanneetkaan, herttuan tahi Reuterholm'in heitä puhutellessa; tätä viimeksimainittua he tuskin olivat näkevinänsäkään. Tässä ylhäisessä piirissä oli muuan kreivi Sköldebrand (67), joka päätti koettaa kaikkia, pelastaaksensa Rudenschöld'in nimeä tästä hirmuisesta häpeästä.
Päästäksensä siis herttua-hallitsijan pakeille, asettui hän tämän läheisyyteen, ja herttuan sekä Reuterholmin pyytäessä Sköldebrandia, keskeyttääksensä tämän synkän syysillan haudankaltaista äänettömyyttä, soittamaan klaverilla, hän sen tekikin; mutta hän lauloi lisäksi kappaleen eräästä murhenäytelmästä niin surullisella äänellä, että Reuterholm, johon soitanto erinomattain vaikutti, vasten tahtoansakin alkoi väristä, ajatellen sitä murhenäytelmää, jonka hän itse pian oli toteuttamaisillansa. Levotoinna nousi hän seisovallensa ja syyttäen äkillistä pahoinvointia, meni hän pois, kovin liikutettuna mieleltänsä.
Pian menivät myöskin muut seurassa olleet pois, ja, jäätyänsä kahdenkesken hallitsijan kanssa, astuskeli Sköldebrand nyt hänen rinnallansa edestakasin, ollen hänen kanssansa vakavassa, juuri tätä vitsarangaistusta koskevassa keskustelussa, ja hän teki herttualle tuon kipeän kysymyksen, eikö tämä kuolinhetkellänsä kauhistuksella tulisi muistelemaan sitä rangaistusta, jonka hän aikoi heikon naisen antaa kärsiä? Hallitsija näytti liikutetulta, ja kentiesi vaikutti tämä keskustelu, että mainittua rangaistusta ei pantu täytäntöön.
Hovioikeuden langettaman kuolemantuomion muutti sitte neuvosto seuraavana päivänä, paljon keskusteltuaan sinne tänne, tuntikauden seisomiseksi kaakissa sekä elinkautiseksi vankeudeksi kehruuhuoneessa.
Samalla hetkellä, kun tämä tuomio tuli kuuluksi, meni Itägötlannin herttua Magdalenan sisaren, paronitar Ehrenkronan, puheille, pyytäen häntä heittäymään hallitsijan jalkoihin eikä päästämään tätä, ennenkuin hän oli saanut armoa onnettomalle sisarellensa.
— Tuomion sanotaan tosin olevan lievennetyn; mutta tässä lievennyksessäkin näen minä hirmuista julmuutta, — lausui Fredrik-ruhtinas, jonka hienot, ihanat kasvot ilmaisivat mitä suurinta tuskaa. — Ei, en voi ajatellakaan Magdalenaa, tässä hyljätyssä, kauheassa tilassa! Minä olen, paronitar-hyvä, häntä lempinyt, olen tarjonnut hänelle käteni… minä tunnen hänen jalon sydämensä ja ylevän mielensä; — rajattoman lempensä, jota hän tunsi kelvotointa kohtaan, harhaan houkuttelemana, on hän uhrannut tälle kaiken; — jos tätä lempeä voi moittiakin, ei voi kuitenkaan muuta kuin ihmetellä sen lujuutta. Ja mitä pontevuutta sekä vakavuutta hän tämän koettelemisensa ajalla onkin näyttänyt! Minä ihmettelen häntä, samalla kertaa toivoen että hän olisi saanut kärsiä paremman asian puolesta.
— Niin, minäkin tunnen hänet, — nyyhki paronitar Ehrenkrona, — ja tiedän hänen ansaitsevan paremman kohtalon!
— Kuinka vähän me ennakolta voimme aavistaa, mitä tässä maailmassa tulee tapahtumaan, — jatkoi Fredrik-ruhtinas hetken vaijettuansa, — jos Magdalena olisi voinut aavistaa… niin, olenpa kylläkin itsekäs toivomaan, että hän olisi kääntänyt sydämensä minun puoleeni… Muistan kerta sanoneeni hänen ansaitsevan kantaa kruunua, ja sitä ei hän ole voinut välttääkään. Armfelt'in lempi panee nyt martyyrikruunun hänen päähänsä!
— Jumalan avulla toivon hänen kärsimisensä… tarkoitan sitä vainoamista, jolla häntä kohdellaan, pian tulevan loppumaan!
— Loppumaan, — kertoi herttua, vilkaisten äkkiä rouva Ehrenkronaan.
— Sillä minkälainen tuomio tulleekin olemaan, on minulla kuitenkin täydellä syyllä toivoa sen muuttumisesta. Ensiksikin on minun mieheni matkustanut kohtaamaan Sofia Albertina-ruhtinatarta ja pyytämään hänen välitystänsä…
— Sen tiedän, — keskeytti ruhtinas, — ja paroni Ehrenkrona saa tietysti häneltä tämän lupauksen; mutta siitä huolimatta, paronitar-hyväni…
— Ah, minä olen ollut paroni Reuterholm'in puheilla, joka on mitä ystävällisimmin vakuuttanut, ett'ei mitään pahaa tulisi sisarelleni enään tapahtumaan… hänkin arvelee Magdalenan jo kyllin kärsineen ja on kunniasanallansa luvannut neuvoston tuomion tulevan peruutetuksi, ja Magdalenan saavan täydellisen armon… Kaiken pyhän nimessä on hän tätä vakuuttanut ei ainoastansa minulle, vaan koko suvullemme ja kaikille ystävillemme. Ah, minä tulen viemään Magdalenan mukanani, me tulemme asumaan maalla yksinämme sekä levossa ja rauhassa… meidät tullaan unohtamaan, ja kentiesi tulemme mekin kerta unohtamaan murheemme.
Vähäinen hymyily ilmaantui rouva Ehrenkronan kalpeille kasvoille, ja hän lisäsi:
— Tästä ehdoituksestani olen antanut tiedon herttualle, ja minä tahdon tästälähin olla edesvastauksessa Magdalenasta, eikä herttua enään tule saamaan vihastumisen syytä… jo huomena saan vastauksen tähän pyyntööni.
— Mutta minä neuvon teitä jo tänään heittäymään hallitsijan jalkoihin. Olkoon paroni Reuterholm houkutellut häntä mihin tahansa, Kaarlo on helläsydäminen ja hän tulee säälimään Magdalenaa ja hänen nimeänsä. Rudenschöld! Ei kukaan Lovisa Ulrikan pojista saa unohtaa tätä nimeä… ilman teidän isäänne, paronitar, ei meidän nerokas, korkeasti nukkunut äitivainajamme olisi ollut Ruotsin kuningattarena! — Tuo ritarillinen ruhtinas lausui tämän tunnustuksen kaikella luonteensa lämmöllä sekä jatkoi: — Lovisa Ulrika tunsi aina ystävyyttä teidän isäänne ja sukuanne kohtaan; Kaarlo ei tule tätä unohtamaan, vaan noudattamaan hänen esimerkkiänsä; nyt on aika hänelle näyttää, ett'ei entisiä palveluksia unohdeta. Rohkeasti siis, paronitar, älkäätte luottako välityksiin eikä lupauksiin, vaan ainoasti omaan itseenne ja menkää viipymättä herttuan puheille!
Näin lausuen meni Fredrik-ruhtinas pois, mutta ei ainoastansa tämä ruhtinas eikä herttua: hallitsijan puoliso sekä hoviväki, vaan yleinen kansakin ilmaisi julkisesti säälivänsä tuota neiti Rudenschöld-parkaa, ja silloin ei säästetty hallitsijaa eikä hänen neuvonantajiansakaan; mentiinpä vielä niinkin pitkälle, että isommissa seuroissa "vartijahuutona laulettiin Marseillen laulua."
Ruhtinaan kehoituksesta meni kuitenkin paronitar Ehrenkrona suorastansa hoviin.
Hallitsijan etehisessä tunkeili herroja virka- ja juhlapuvuissansa; siellä näkyi myöskin joukko tummansinisiä hännystakkia, tulipunaisilla ompeluksilla ja vapaamuurarein risti kullatuissa napeissansa. Tähän huoneesen ohjasi nyt paronitar Ehrenkronakin, puettuna mustiin suruvaatteisin, askeleitansa. Tuntemansa levottomuus, joka ruhtinaan käytyä hänen puheillansa oli lisääntynyt, ajoi häntä nopeasti eteenpäin, ja missä tahansa hän näyttäytyi, väistyttiin kunnioittamisella hänen tieltänsä.
Niin, hän tulisi heittäymään hallitsijan jalkoihin eikä hän tulisi tästä erkanemaan, ennenkuin hän saisi Magdalenalle täydellisen armon!
Heti rouva Ehrenkronan jälkeen astui paroni Reuterholm huoneesen.
Korskeasti ja ylpeästi tervehti hän vartoavia ja, nähdessänsä Katharina
Ehrenkronan, pysähtyivät hänen askeleensa silmänräpäykseksi, ja heleä
puna nousi hänen uljaille kasvoillensa.
Nuot sohvilla ja tuoleilla istuvat ylimykset olivat nousseet seisovallensa, kaikkein selät notkistuivat, ja ne henkilöt, joita paroni Reuterholm astuessaan suvaitsi puhutella muutamilla vähäpätöisillä sanoilla, näyttivät loistavan ilosta sekä jo tuntevansa tuon armon auringon suloista vaikutusta, joka suosikin suosiollisella luvalla tulisi valtaistuimelta heille virtaamaan.
Siten, väliin astuen eteenpäin, väliin pysähtyen, oli Reuterholm pian ennättänyt sille paikalle, jossa paronitar Ehrenkrona maltillisesti varroten odotti.
— Minä käsitän paronitar-hyväni, miksi te olette tänne tulleet, — lausui hän äkkiä ja suurella kohteliaisuudella; — mutta te voitte olla levollinen, vaikk'ette tänään saakaan puhutella hallitsijaa, joka äkkinäisen pahoinvoinnin vuoksi on täytynyt mennä vuoteesen — ja nyt, kääntyen muihin odottaviin, lisäsi hän ääneensä:
— Hyvät herrat, hänen kuninkaallinen korkeutensa, herttua-hallitsija ei päästä tänään ketäkään puheillensa!
Vahtipalvelusta tekevä kamariherra näytti hämmästystä, jota hän kuitenkin äkkiä koetti peittää, ja syvään kumartaen vetäytyi hän Reuterholmin taakse, joka yhä kestävällä kohteliaisuudella saattoi oukamustunutta paronitar Ehrenkronaa etehisestä, tämän tankatessa murtuneella äänellä esityksiä ja rukouksia.