KUUDESKYMMENES LUKU.
— Hänellä mahtanee olla luja mieli, tahi kentiesi ovat kärsimiset tehneet hänet välinpitämättömäksi kaikesta, — lausui herttua-hallitsija, joka kahdenkesken suosikkinsa kanssa usein puhui tästä asiasta, mikä näytti kovin makaavan hänen mielessänsä, ja jatkoi: — Sillä neiti Rudenschöld ei näy laisinkaan olevan tyytymätöin tuomioonsa.
— Teidän kuninkaallinen korkeutenne tarkoittaa Magdalena
Kaarlon-tytärtä, — lausui Reuterholm synkällä katsannolla.
— Niin, niin, Kaarlon-tytärtä; mutta miten lieneekään ollut, sanotaan hänen tuomiota julistaessa olleen erinomaisen kauniin.
— Pimeyden ruhtinaskin oli enkeli ennen lankeemistansa… Kaarlontytär on samoinkuin hänkin saanut kauneuden epäsiveellisen ja turmellun sielunsa peitoksi.
Herttua vaikeni hetkisen, jonka tehtyä hän epäröiden jatkoi: —Jos ei hän nyt pyydäkään armoa…
— Niin tulee hän kuolemaan, — keskeytti Reuterholm kylmäverisesti.
— Mutta minä en saa sitä päähäni… totta puhuen ystäväiseni, minä pelkään kansan rupeavan arvelemaan meidän menneemme liian pitkälle, tuomitessamme hänet kuolemaan, ja jos tuomio nyt toteutettaisi…
— Olkaa huoletta teidän kuninkaallinen korkeutenne, kansa ei häntä laisinkaan sääli. Olettehan te, armollinen herra, omin korvin kuulleet, miten he leski kreivitär Rudenschöld'in omien akkunain alla ovat hoilailleet tuon lutkan maankavaltajalle Kustaa Mauritz Maununpojalle kirjoittamia rakkaudenkirjeitä!
— Niin, niin, todellakin… se oli hirveätä! —
— Kansa kunnioittaa hallitsijaa, jolla on tukeva käsi ja luja tahto. Vakava lujuus tässä asiassa tulee vastaiseksi tukahuttamaan kaikki kapinanyritykset; jokainen ajatuskin sinnepäin tulee hälvenemään siitä seuraavan rangaistuksen pelosta. Te, armollinen herrani, tulette tällä teidän lempeälle sydämellenne raskaalta tuntuvalla ankaruudella suojelemaan maatamme, samoinkuin itsestännekin torjumaan uudistetun kapinanyrityksen vaaran. Esimerkki on näytettävä.
— Olet kentiesi oikeassa… häntä on rangaistava, vaan ei kuolemanrangaistuksella.
Magdalena Rudenschöld ei ollut pyytänyt, eikä ollut aikonutkaan pyytää armoa; ja nyt, kun hänen tuomionsa oli hovioikeudessa julistettu, oli hän saanut sen lohduttavan tiedon, että hänen omaisiensa sallittaisiin käydä häntä tervehtimässä.
Kepein askelin astui hän edestakasin vankihuoneen laattialla — tulisikohan kukaan hänen luoksensa? Ah, hänen sukulaisensa olivat kentiesi jo katkaisseet ne siteet, jotka hänen ja heidän välillänsä oli olemassa! Oliko asia niin, sen tulisi hän nyt pian saamaan tietää… riensiväthän minuutit… kohtaamisen hetki löi.
Ilon säde virtasi hänen murheelliseen mieleensä, raskaita telkiä vedettäessä ovelta, ja ääneensä itkien suljettiin hän nuorimman veljensä syliin.
— Pentti, Pentti! — olivat hänen ainoat sanansa, ja nuot iloiset lapsuuden päivät lensivät valoisana kangastuksena hänen mieleensä,— leikit ja pikkuriidat, viattomuus ja rauha.
— Kuinka olenkaan ikävöinyt saada sinua nähdä, — nyyhki hän. — Voitko suoda anteeksi kaiken sen levottomuuden, jonka olen sinulle matkaansaattanut?…
— Tuhannet kerrat olen käynyt täällä ulkopuolella…
— Voitko suoda anteeksi kaiken sen häpeän…
— Vaiti, älä kiusaa itseäsi niin, Malla. Olethan sinä minun sisareni… rakkain, lemmityin sisareni.
— Sisareni, — lausui Karolina Ehrenkrona joka, lymyttyään Pentin takana, nyt astui esille.
— Sinäkö, oletko sinäkin täällä! Sinä, jonka minä jo luulin ijäksi menettäneeni!
— Ilon ja erhetyksen päivinäsi niin; mutta murheen ja kärsimysten päivinä… ah, Magdalena, tässä minä nyt olen! — Ja nuot molemmat sisarukset sulkeutuivat hellästi toistensa syliin.
— Lapsi-raukka, minä olen ollut liian ankara sinua kohtaan… minä luulin siten voivani palauttaa sinut… luulin voivani temmata sinun sydämestäsi rakkauden, joka… niin, hyvä Jumala, kuinka suurta surkeutta se on matkaansaattanut!
Magdalena antoi päänsä vajota: — Minä olen paljon rikkonut, — lausui hän, — ja kärsimisen! olen minä ansainnut… ei kuitenkaan valtiollisen rikoksellisuuteni tähden. Ei, ei, — lisäsi hän entisellä vilkkaudellansa, — minä luulen rangaistuksen johtuneen rikoksellisesta rakkaudestani, — lisäsi hän vitkallisemmin ja hiljaisella äänellä.
— Sinä lemmit kelvotointa, — lausui Pentti, kyyneleet yhä silmissänsä; — minä en milloinkaan tahtonut saattaa sinua levottomaksi niiden viittauksien kertomalla, joita minä usein tovereiltani sain, enkä niiden kulkupuheiden, jotka minun korviini tulivat…
Magdalena puristi, anteeksi anoen, hänen kättänsä. Veli ja sisar istuivat lavitsan reunalla käsivarret kiedottuina toistensa kaulalle.
— Minä lemmin ja uhrasin kunniani, — jatkoi Magdalena puoleksi kuiskaen, — uhraus ei tapahtunut tuskatta… Minä olen suuresti hairahtunut; mutta en ikinä ole ehdollani tahrannut itseäni minkäänmoisella rikoksella, en milloinkaan! Mutta kuinka rikokselliset minun tunteeni lienevät olleetkin… niin… Jumala katsoo sydämeen, ja hän tulee antamaan anteeksi, sillä, ah, minun lempeni oli oikeaa laatua… puhdasta, väärentämätöintä kultaa! Minä sanoin oli, sillä sitä tunnetta ei enään ole, sitä ei saa olla, vaan se on kuten rikkaruoho perattava pois, koska hän, jonka autuudeksi minä kaiken uhrasin, hän…
— Älä puhu hänestä, Malla… itke tässä minun rinnoillani!
— Entä äitimme… tuskin rohkenen häntä kyselläkään.
— Hän on sairas… on ollut jo muutaman viikon, mutta ininä tuon sinulle hänen terveisensä.
— Rakkaani, kuinka minä haluankin kuolla!
— Kuolla, — kertoi Karolina, — ei Magdalena, tämä halu sinun pitää tukahuttaa! Katumuksessa vietetty elämä voi sovittaa, mitä sinä olet rikkonut… sinun, niinkuin niiden muidenkin kuolemaan tuomittujen, tarvitsee koettaa saada armoa!
— Minä en voi enkä tahdo!
— Sinä voit ja sinun tulee se tehdä. Sielusi ijankaikkinen autuus… ajattelehan tätä, sisareni! Olkoon niinkin, että elämä näyttää sinusta kärsimiseltä; mutta kuolema ei olekaan mikään loppu. Elä, jotta sinun henkesi kerran voi eritä puhdistettuna taistelusta, elä, jotta sinun sielusi tulisi saamaan ijankaikkisen autuuden Jumalan luona!
— Ijankaikkisen autuuden… Jumala, oi Jumala! — Magdalena oli peittänyt käsillään kasvonsa, ja kyynelvirta valui nyt hänen hienojen sormiensa lomista. — Niin, hänen sisarensa oli oikeassa, hän ei ollut vielä valmis kuolemaan… ei vielä arvollinen astumaan Jumalan kasvojen eteen!
— Tahdon siis elää, jos se on Korkeimman tahto, koettaakseni sovittaa, — kuiskasi hän, — johda minua, Karolina, oikealle tielle, tue minua, ett'en horjuisi.