VIIDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
Huhtikuun lopussa kutsuttiin neiti Rudenschöld jälleen tutkintoon.
— Magdalenan sukulainen, valtionvalvoja Kaarlo Axel Wachtmeister, joka oli hovioikeuden esimies, otti häntä vastaan seuraavilla sanoilla:
— Teidän ei ole enään aika koettaa pitää oikeutta pimeydessä, — jotka sanat lausuttiin kiivaalla, milt'ei kiljuvalla äänellä; — tässä ovat nyt kaikki teidän kirjeenne, jotka ovat Armfelt petturilta otetut.
Armfet'ko petturi! Kuullessansa nämät sanat kulki heikko väristys Magdalenan hennon vartalon läpi, ja heleä puna nousi hänen kalpeille poskillensa.
Valtionvalvoja veti nyt esille ison paperikääryn, ja kaikki neiti
Rudenschöldin kirjeet luettiin ääneen.
— Vaikk'ei niissä ole nimeä, en kuitenkaan kiellä niitä kirjoittaneeni, — lausui Magdalena, nostaen päänsä pystyyn; — olen niissä tosin väliin lausunut ankaria ja moittivia sanoja sekä heittänyt itseni vapaasti ivallisen luonteeni valtaan, koettaen hauskuttaa paroni Armfelt'ia pilapuheillani; mutta lauseitani tässä yksityisessä kirjevaihdossa ei voi pitää valtiollisena vehkeilynä eikä minua siis niistä tuomita.
— Teidän päänne tulee putoamaan, - vastasi valtionvalvoja entisellä kiivaudellansa, — mutta herttua, joka on aina lempeä, tahtoo kuitenkin pelastaa teidän sieluparkanne, jonka te syöksette kadotukseen, sekä on määrännyt saman pappismiehen, joka valmisti Ankarströmiäkin kuolemaan, käymään teidänkin luonanne herättämään teidän rikoksellisen tekonne suhteen paatunutta ja nukkuvaa omaatuntoa.
— Kaikki puna oli kadonnut neiti Rudenschöld'in poskilta; hänen päänsä oli yhä pystyssä, ja leimuavin silmin katseli hän valtionvalvojaa.
— Lakatkaa, teidän ylhäisyytenne, — lausui hän, mitä kiihkoisimmin ärsytettynä näin säälimättömästä kohtelusta, — minä olen jo liian pitkältä kuunnellut teidän puhettanne, joka häpäisee teidän virkaanne. — Magdalena vaikeni, ja syvään hengäisten jatkoi hän sitte: — Valtiollisen toimintanihan tähden olenkin kutsuttu tämän oikeuden eteen, joka tulee antamaan siitä tuomionsa, — ja yksityisestä elämästäni olen velkapää tilintekoon ainoastansa Jumalalle, joka tutkii kaikkein sydämet ja tulee kerran tuomitsemaan minut samoinkuin hallitsijankin samalla oikeudella.
Magdalena oli lausunut nämät sanat tuolla tyynellä arvollisuudella, joka aina oli huomattava hänen käytöksessään oikeuden edessä; mutta tuo ankara ponnistus, jolla hän hillitsi luonteensa kiivastumasta ja ne mielenliikutukset, joita hän oikeuden lukiessa hänen kirjeitänsä oli tuntenut, kaikki nämät yhdessä saivat hänet nyt horjumaan, ja, kaaduttuaan laattialle mitä ankarimmissa väristyksissä, vietiin hän milt'ei tunnottomassa tilassa takaisin vankeuteen.
Tutkintoa jatkettiin sitte uudella innolla sekä kostonhimolla, ja oikeuden monet sekä pitkät pöytäkirjat painettiin sitä tehden. Näiden joukossa oli joitakuita neiti Rudenschöld'in Armfelt'ille kirjoittamia rakkaudenkirjeitäkin; heidän kiivaimmat vihamiehensä pitivät huolta siitäkin, että pöytäkirjasta, joissa oli otteita äskenmainituista Armfelt'in ja neiti Rudenschöldin kirjeistä, julkaistiin eräs lyhempi painos, täynänsä mitä katkerimpia ivasanoja, jotka oli olevinansa valaisevia muistutuksia. Tämä kirja ilmestyi ensin saksankielellä, ja se painettiin heti jälkeenpäin ruotsinkielelläkin, nimellä; Kustaa Mauritz, isänmaansa petturi.
Tämä tuon ranskalaisen vallankumouksen merkillinen aikakausi ikäänkuin täytti ilman uusilla aatteilla, joita jokainen kansakunta imi itseensä; mutta tämän vapauden laajemman näköpiirin sisällä tunsi roistoväki katkeruutensa onnellisempia lähimäisiänsä kohtaan lisääntyvän. Nyt oli taas yksi onnen helmalapsi syösty kadehditusta asemastansa! — Magdalena Rudenschöld'in kohtalo tuli joka miehen suuhun, ja jos paroni Reuterholm tuolla äskenmainitulla häväistyskirjoituksellansa, joka herätti kunkin oikein ajattelevan mielikarvautta, oli koettanutkin vaikuttaa rahvaan huonoihin intohimoihin, ei hän siinä pettynytkään; kumminkin sai hän kostonhimonsa siihen määrään tyydytetyksi, että Magdalenan rakkaudenkirjeitä, katupoikain väärenteleminä, huudettiin ja hoilaeltiin tuon milt'ei jo seitsenkymmenvuotiaan leskikreivitär Rudenschöldin akkunain alla.
Kun tuomio tuossa yhä jatkuvassa oikeusjutussa oli julistettava, sai kanneviskaali Örbom viittauksen yläilmoista, että hän vaatisi neiti Rudenschöldiä tuomittavaksi menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa, ja että hänen mestauksensa tapahtuisi siten että häneltä ensin katkaistaisiin oikea käsi, ja sitte kaula. Kanneviskaali kieltäytyi kuitenkin tekemästä tätä vaatimusta, väittäen sen olevan kaikkea lakia vastaan. Siitä huolimatta sai hän uuden käskyn ynnä asessorin valtakirjan, jonka hän kuitenkin lähetti takasin, selittäen itseänsä voitavan pakoittaa tähän ainoastansa herttua-hallitsijan kirjallisella käskyllä, joka tulisi säilytettäväksi arkistossa hänen puolustukseksensa. — Kirjallinen käsky tuli, ja hän teki myöskin mainitun vaatimuksen.
Ennen hovioikeuden tuomion tekemistä, pidettiin äänestys, jossa neiti Rudenschöld vapautettiin kuolemanrangaistuksesta yhden äänen enemmistöllä, ennenkuin valtionvalvoja oli antanut molemmat äänensä. Miten nämät tulisivat lankeamaan huomataan edellisestä. Nyt tahtoi kuitenkin hallitus äänestyksen käymään tasaan ennenkuin valtionvalvoja antoi lausuntonsa, jotta langettava tuomio ratkaistaisiin äänienemmistöllä, jonkatähden päätettiin pitää seuraavana päivänä uusi äänestys. — Reuterholmin sihteeri, joka oli Edman nimeltään, koetti nyt houkutella erästä oikeuden jäsentä (62) muuttamaan äänensä vapauttavasta langettavaksi ja piti häntä maaseudulla, kunnes oikeuden istunnon hetki tuli, sekä vei hänet suorastansa hovioikeuteen, suomatta hänelle hetkeäkään miettimisen aikaa. Tämä peruutti sitte edellisen päivän lausuntonsa ja äänesti kuolemanrangaistusta. Tarkoitus oli saavutettu. Valtion valvojan molemmat, samaa vaativat äänet tekivät enemmistön.
Tämä tuomio julistettaisiin neiti Rudenschöldille avonaisien ovien sisällä.
Edellisenä eli kesäkuun 30 päivänä istui Magdalena eräässä nurkassa, tuossa kauheassa vankilassa, jossa häntä yhä edelleenkin oli pidetty, sittekun hänen täytyi lähteä omista huoneistansa. Suviaurinko paahtoi kovasti sekä loi huoneesen muutamia säteitä akkunan rautaristikon välistä ja tuo kirkas päivä valaisi jokaisen sopukankin, niinkään peittävän varjon lievittämättä tuota hänen ympärillänsä vallitsevan kurjuuden kauheutta, jota hänen silmänsä näki, samalla kun kyyneleet vitkallisesti valuivat hänen poskillensa.
Kaipaisiko neiti Rudenschöld entistä mukavuuttansa, vai katuiko hän kentiesi tuota suurta syntiä, jonka hän oli tehnyt hallitsijaa vastaan vehkeilemisillään? — Hänen molemmatkin vartijansa katselivat häntä tähystelevillä silmäyksillä; kentiesi olisi hän sattunut lausumaan jonkun sanan, jonka he sitte saisivat jonakin uutisena kertoa? Mutta neiti Rudenschöld istuikin äänetöinnä, ja hänessä työskentelevät ajatukset pyrkivät ilmoille ainoastansa hiljaisessa huokauksessa sekä tuossa verkalleen ja hänen tietämättänsä valuvassa kyyneleessä. Hänen ajatuksensa oli kaukana, niin, kaukana, kaukana… ne harhailivat ikäänkuin etsien avaruudessa, — missähän hänen lemmittynsä nytkin oli? Ah, hän oli vapaa? Sehän oli riemullinen varmuus, hänen — Magdalenan sielun avion ei tarvinnut väärien tuomarien edessä kumartaa uljasta päätänsä; Magdalena nautti hänen vapaudestansa, milloin hänen ajatuksensa lensivät hänen luoksensa. Olihan Magdalena ja hän yksi, ja kun jommankumman heistä, jotka kuuluivat tähän yhteyteen tuli kärsiä, olihan Magdalenan mielestä onni, että se oli juuri hän itse. Jospa vaan Armfelt pääsisi kaikesta pahasta, jospa hän iloisesti hymyilisi, sillaikaa kuin Magdalena — niin, hän ei kuitenkaan muuta voinut, kuin yksinänsä itkeä; sillä mitäpä hän oikeastansa Armfelt'ista tiesikään? Mitä tiesi hän kenestäkään? Mitähän hänen onnetoin äitinsä sekä hänen sukulaisensa hänestä ajattelivat? Mutta ei hän voinut antaa itsellensä minkäänmoista vastausta, — suljettuna ulkomaailmasta, oli hän ikäänkuin elävänä kuollut.
Lähestyvät askeleet keskeyttivät nyt tuon ulkopuolella vallitsevan syvän äänettömyyden.
— Tämä hame on annettava neiti Rudenschöld'ille, pukeutuaksensa siihen huomenna, mennessään kuulemaan hovioikeuden tuomiota.
Magdalena kuuli selvään nämät vartijoille lausutut sanat, ja hän tunsi poliisipäällikkö Ullholm'in äänen. Hänen ensimäinen tunteensa oli iloa, kuullessaan ystävän olevan näin lähellä, ja toinen miettimistä. Huvituksien pyörteissä oli hän antautunut ainoastansa silmänräpäyksen viehätykselle ja mielioikuillensa sekä tunteidensa valtaan. Yksinäisyys oli opettanut häntä nyt miettimään.
Hametta tuodessa hänelle, huomasi hän sen olevan oman kauneimman, valkoisen pukunsa; tämän sekä poliisipäällikön sanojen arvasi hän jotakin merkitsevän, ja että se ystävä, jonka hän vankeutensa ajalla oli voittanut, tarkoitti, että hänen jostakin tärkeästä syystä itse pitäisi mennä kuulemaan hovioikeuden päätöstä.
Vielä paremmin käsitti hän asian laidan olevan sellaisen, kun ennenmainittu Edman iltaisella astui hänen luoksensa, tuoden terveisiä herttualta ja Reuterholm'ilta, että hänen itse ei tarvinnut tulla kuulemaan tuomiotansa, koska tuo kohtaus tulisi hänelle liian tuskalliseksi, päälliseksi kun peljättiin hänen joutuvan alttiiksi rahvaan raivolle, vaan että syyttäjä tulisi hänen luoksensa vankeuteen, lukemaan hänelle päätöksen.
— Enpä suinkaan tahdo peräytyä täyttämästä hovioikeuden käskyä tulemaan saapuville, — vastasi Magdalena tyynellä vakavuudella, — ja minä tunnen itselläni olevan siihen tarpeeksi voimia. (63)
Hän huomasi poliisipäällikön tarkoituksen olleen, että hän näyttäisi kauniilta ja viehättävältä. Hän pukeusi siis mitä huolellisimmin. Nuot lyhyeksi leikatut hiukset ympäröivät luonnollisilla kiharilla hänen hieno-ihoisia kasvojansa, jotka olivat menettäneet hiukan pulleudestansa, hänen silmänsä olivat tulleet loistavammiksi ja hänen silmäyksessänsä oli jotakin enkelintapaista, samalla kuin hänen liikkeissänsä oli naisen tieto viehätysvoimastansa.
Kuuden vartijamiehen ja neljän upseerin ympäröimänä astui hän hovioikeuteen noita monia portaita, jotka johtivat ylimäiseen etehiseen. Ollen vielä alhaalla, näki hän nämät jo täynnänsä väkeä aina katon rajaan asti.
Samalla hetkellä, kun neiti Rudenschöld astui jalkansa ylimäiselle portaalle, paljastivat kaikki hänelle päänsä. Tuo kunnioitus, joka näyttiihe tällaisessa vastaanotossa, herätti hänessä suloisen tunteen, ja hänen ahdistettu sydämensä sai tästä tarpeellista turvallisuutta. Silloin riensi joukosta muuan nuori mies, jonka kasvoja hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt ja joka lähestyi yhä enemmän sekä, tunkien vartijajoukon läpi, tarjosi neiti Rudenschöld'ille orjantappura- ja muistokukan. Tällöin tuli Magdalenan silmiin kyyneleet, joita hän ei voinut pidättää, ja hänen sielunsa oli täynnä kiitollisuutta sekä haikeutta.
Saleissa, joiden läpi häntä nyt vietiin oli yhtäläinen väentungos; läsnäolijat olivat kiivenneet pöydille ja istuimille sekä toistensa olkapäille; he kilpailivat saadaksensa nähdä häntä vilahdukseltakin, ja kaikkiaalla ilmautui sama äänetöin sääliväisyys.
Neiti Rudenschöld sijoitettiin etimäiseksi pöydän yläpäähän kaikkein näkyviin, ja jokainen silmäys, joka häneen luotiin, ilmaisi sääliväisyyttä. Magdalenan silmät katselivat tätä liikkumatointa väkijoukkoa ja pysähtyivät sitte hänen toveriinsa onnettomuudessa, Aminoff'iin ja Ehrenström'iin. — Magdalenan silmissä näkyi rukous antamaan anteeksi, johon nämät vastasivat lempeillä ja lohduttavilla silmäyksillä. Heti tämän jälkeen luki syyttäjä näiden kumpaisenkin herran kuolemantuomion; mutta tuskin oli hän ehtinyt mainita neiti Rudenschöld'in nimeä, ennenkuin sekava nurina ja uhkaavat liikkeet väen puolelta panivat valtionvalvojan, kreivi Wachtmeister'in, säpsähtämään, ja tarttuen kiivaasti vasaransa, löi hän kovasti kolme kertaa pöytään sekä vaati vaitioloa, mutta turhaan, sillä nurina kasvoi yhä suuremmaksi, ja liikkeet tulivat yhä peloittavimmiksi.
Neiti Rudenschöld nosti silloin rukoilevin silmin kättänsä, ja kaikki vaikenivat.
Neiti Rudenschöld'in tuomio, joka sitte julkiluettiin, alkoi ensiksi sillä, että hän oli ollut osallinen niihin hankkeisiin, joita Kustaa Mauritz Maununpoika (64) oli yrittänyt valtakunnan hallitusmuodon muuttamisen tarkoituksessa, jota aijottiin panna toimeen sillä tavoin, että herttua-hallitsija lahjoittaisiin rahoilla luopumaan hallituksesta ja päästämään nuoren kuninkaan sijaansa valtioneuvostoon sekä että Kustaa Aadolf'ia houkuteltaisiin tässä tarkoituksessa kirjoittamaan kirje Venäjän keisarinnalle kuin myöskin kehoituskirje Taalain rahvaalle; ja että oli todistettu neiti Rudenschöld'in näiden hankkeiden johdosta neuvotelleen venäläisen lähettilään kanssa, sekä niiden menestymiseksi levitelleen vääriä huhuja ja mielipiteitä ja itse tarjoutuneen matkustamaan Venäjälle vaikuttamaan hankkeen toteuttamiseksi, kuin myöskin että hän oli ottanut toimeksensa saada tuota alaikäistä kuningasta kutsumaan valtiosäädyt koolle Falun'iin ja niiden avulla palauttamaan tuo Kustaa III:nen vähää ennen kuolemaansa määräämä hallitus sekä vihdoin, että venäläinen laivasto lähetettäisiin Ruotsiin, antamaan hankkeen toteuttamiselle suurempaa vaikutusvoimaa. Rikoskaaren 4:nen luvun 1 §:n mukaan oli siis Magdalena Charlotta Rudenschöld, — joka oli tietänyt näistä salaisista hankkeista, vaan ei ollut vaaran estämiseksi näitä asianmukaisesti ilmaissut eikä koettanut niitä ehkäistä —tämän osallisuutensa tähden tehnyt itsensä arvottomaksi aatelissäätyyn kuulumaan jonka tähden hän, Magdalena Charlotta Kaarlontytär tuomittiin menettämään kunniansa sekä tavaransa ja sitte mestattavaksi.
Magdalena kuulteli tuomiotansa kyyneltäkään vuodattamatta. Elämän katkeruus oli saavuttanut hänet niin äkkiä ja runnellut hänen sielunsa sekä murtanut hänen mielensä, ja hän tunsi haluavansa kuolla.
Valtionvalvoja kääntyi nyt kunkin tuomitun puoleen, kehoittaan heitä jättämään selityksensä hallitsijalle sekä anomaan armoa.
Neiti Rudenschöld vastasi silloin, ett'ei hän haluaisi minkäänmoista muutosta tuomiossansa, koska hänellä ei kuitenkaan ollut mitään oikeutta odotettavissa.
Kaikki näytti Magdalenasta tällä hetkellä aivan yhdentekevältä, mutta pian oli hän kuitenkin tunteva, ett'ei niin ollutkaan. Kovin rangaistus häntä vielä odotti.
Palattuaan jälleen vankeuteen tuli sinne milt'ei samassa tuokiossa
Reuterholm'in sihteeri, Edman.
— Minulla on kirje, — lausui hän, — Armfelt'ilta eräälle ystävälleen, tehkää hyvin ja lukekaa tämä.
Neiti Rudenschöld piti tuon kokoonkäärityn kirjeen muutamia silmänräpäyksiä kourassansa, ja sanomatoin ahdistus täytti hänen mielensä, — mitähän tuo lemmitty olikaan kirjoittanut, koska herttua-hallitsija oli kirjeen kuoreen piirtänyt: Oppikoon neiti Rudenschöld kerrankin tuntemaan sen konnamaisen ihmisen, jolla hän on uhrannut menestyksensä.
— En tahdo lukea tätä kirjettä, — lausui hän äkkiä.
— Teidän täytyy… herttua on sen nimenomaan käskenyt.
— Noh, minä teen sen siis, en sentähden, että hän on minua käskenyt, vaan että Armfelt'in rakkaiden sanojen lukeminen minusta kuitenkin aina on mieluista.
Magdalena silmäili nyt läpi tämän kirjeen, jossa paroni Armfelt puhui hänestä mitä loukkaavimmilla sanoilla, vieläpä teki pilkkaa hänen lemmestänsäkin. — Käsiala, lausetapa, hänen sukkeluuksiensa sekä sanasutkauksiensa yhtäläisyys, kaikki vakuuttivat hänelle kirjeen todellakin olevan Armfelt'ilta. Pakahtuvalla sydämellä luki Magdalena sen läpi useamman kerran, sanat painuivat ikäänkuin tulikirjaimilla kirjoitettuina hänen mieleensä, jäinen kylmyys virtasi hänen suoniinsa, ja kylmä hiki tippui hänen otsaltansa suurissa pisaroissa.
Salaisella riemulla huomasi Edman hänen kasvoistansa koko hänen sielunsa tuskan ja, vaatien saadaksensa kirjeen takasin, jota Magdalena piti värisevässä kädessänsä, kysyi hän, mitä hänen tulisi sanoa herttualle.
— Sanokaa hänelle, ett'ei paroni Armfelt'in käsialaa oltu osattu kyllin hyvästi jäljitellä, pettääksensä minun silmiäni, — vastasi Magdalena, jota, vaikka olikin täydellisesti vakuutettu tämän kirjeen olevan Armfelt'in kirjoittaman, ei kuitenkaan saatu myöntämään sitä sille, jonka hän piti vainoojanansa.
Ei, kaikki ei ollutkaan hänestä yhdentekevää! Ah, miksi ei hän saanut kuolla, ennenkuin hän oli tuon julman kirjeen lukenut, — kuinka hän halusikin kuolla! — Ja hyljätyksi tuntemisensa koko tuskalla peitti hän kasvonsa käsillään.