NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
— Kustaa-kuningasta ei enään ole, hän on kuollut, kuollut! — lausui paroni Armfelt, puristaen kovasti neiti Rudenschöld'in kättä.
— Ah, minä en voi sitä käsittääkään… se tuntuu minusta uskomattomalta, mahdottomalta! — vastasi Magdalena, jonka kalpeilta poskilta kyyneleet valuivat.
— Mutta tuossapa on valtiosihteeri Schröderheim, — lisäsi hän ja jatkoi, keskeyttäen tervehdyksensä: — Jumala, onko suurempata onnettomuutta koskaan tapahtunut? Vaiti, kuulkaa, mitä melua!
— Tänään täytyy minun seurustella kuningasvainajan todellisten ystäväin kanssa, — virkkoi Schröderheim, joka mieleltään liikutettuna ainoastansa piti lukua omista ajatuksistansa, — niin, minun täytyy olla teidän seurassanne, ett'en kokonansa lannistuisi tuskissani.
— Surma hänen murhaajillensa! - huudahti Armfelt kiivaudella.
— Murhaajillensa… kuinka kauheata! — keskeytti Magdalena, ja vuodattaen kyyneleitä lisäsi hän: — Ei Ankarström'in, Liljehornin, Hornin eikä Ribbinginkään sanota olevan tämän teon alkuunpanijoita, vaan, vaan…
— Södermanlannin herttuan… keskeytti Armfelt, — niin kuningas itsekin epäili häntä, etenkin sitte, kun hänelle oli kerrottu herttuan tuona onnettomana naamiaisyönä olleen valveillansa ja maanneen virkapuvussansa, tietysti odottaen sitä muutosta hallitusmuodossa, jota heti kuninkaan murhan jälkeen aiottiin panna toimeen.
— Mutta herttua nukkui levollisesti, ja hänen kerrotaan, osoittaneen mitä suurinta hämmästystä, kun tuo kauhea uutinen hänelle tuotiin, — väitti Schröderheim. — Minä olen ollut katteini Reuterskiöld'in puheilla, ja hän vakuutti minulle kunniansa nimessä asian niin olleen. Jos tätä voi pitää hänelle puolustavana todistuksena, niin…
— Jumala paratkoon! Kuninkaan murha on luonut synkän varjon herttuan nimeen!
— Jos, niin, jos! Kuka voi nähdä selvään tässä tapauksessa? Minä itsekin olen halukas uskomaan hänen syyttömyyttänsä, lisäsi Armfelt hiukan mietittyään, hän on liian heikko ja epäröivä ollakseen alkuunpanijana ja johtajana niin yhdessä kuin toisessakin yrityksessä. Jos Reuterholm olisi ollut hänen rinnallansa, silloin, niin, silloin epäilemättä!
— Niin, nyt kait tuo kunnon paroni palajaa, — jatkoi Schröderheim! — ja saas nähdä, mitä hallitsijamme tämän oikean kätensä avulla voi saada aikaan! Tuo nuori kuningas…
— Tulee aina olemaan heidän silmätikkunansa, — keskeytti Armfelt. — Hengelläni ja verelläni tulen puolustamaan hänen oikeuksiansa. Kustaa-kuninkaalle tekemän valani tulen täyttämään ja minä tahdon valvoa hänen poikansa etua sekä suojella häntä, jos tarvis tulisi! Ja sen voin minä tehdä. Olenhan minäkin sen hallituksen jäsen, jonka Kustaa-kuningas on poikansa ala-ikäisyyden ajaksi määrännyt. — Armfelt oli tätä puhuessansa nostanut päänsä, mutta kun hän aikoi jatkaa, keskeytti hänet Magdalena, lausuen:
— Vaiti, vaiti! Minä olen kauan kuullut kumeaa hälinää; se enenee…
Mitä onkaan tekeillä… mitä?
— Kansa on saanut kuulla kuninkaan kuolemasta! Se suree
Kustaa-kuningastansa! — vastasi Armfelt, peittäen kasvonsa käsillään.
- Väkijoukosta kuuluu hirveätä, uhkaavaa melua…
— Se huutaa kostoa hänen murhaajillensa! Mutta sen ei tule, se ei saa itse panna toimeen tätä kostoa!
Heittäen silmäyksellään jäähyvästit Magdalenalle, riensi nyt paroni
Armfelt pois. Tungos kasvot yhä linnan ympärillä, ja yksityisiä huutoja:
— Surma murhaajille! Surma Kaarlo-herttualle! — kuului väliin korkeaäänisesti tuosta kohisevasta melusta, joka ikäänkuin meren myrskyiset aallot nousi ja vajosi kiihkoisten ihmisten rinnoista.
Työläästi tunkion eteenpäin kohtasi paroni Armfelt n.s. keskusteluhuoneessa Södermanlannin herttuan, joka odotti valtioneuvoston kokoontumista sinne. Kalpeana ja levottomana tuli hän Armfelt'in vastaan.
— Armfelt-hyväni — lausui herttua, hellästi syleillen paronia, — tieto kuninkaan kuolemasta… hänen kauhea kuolemansa on, kuten pelkään, sangen kovasti kiihoittanut kansaa…
— Se huutaa kostoa murhaajille, — keskeytti Armfelt, luoden herttuaan terävän silmäyksen, jonka tämä tyynenä kesti. — Kuulkaatte itse, teidän kuninkaallinen korkeutenne!
— Te ollette ylimaaherra, paroni Armfelt! Ah, minä olen tähän asti unohtanut teitä onnitella… aivan luonnollinen unohtaminen tänä murheen päivänä! Samalla kun nyt toivotan teille onnea, vakuutan teille täydestä sydämestä ikuista ystävyyttäni ja empimättä luottavani teidän neuvoihinne!
— Teidän kuninkaallisen korkeutenne armo…!
— Ystäväiseni, — keskeytti häntä herttua kyyneleet silmissään, — Jumalan avulla tulevat kaikki riitaisuudet muuttumaan rauhaksi. Kaikki puolueet ovat kovin liikutetut veli-vainajani kuolemasta, ja vastustus on loppunut. Siitä olen minä vakuutettu… mutta tuolta ulkoa kuuluva melu lisääntyy yhä enemmän ja enemmän!
— Vaara uhkaa tulla sangen suureksi niille, jotka eivät ole tunnetut kuningasvainajan ystäviksi…
— Minä rukoilen teitä, herra ylimaaherra, — keskeytti herttua vilkkaasti — asettamaan tätä kiihkoontunutta väkijoukkoa!
— Se on vaikea, .. kentiesi mahdotoinkin tehtävä…
— Ei kuitenkaan teille, siitä olen vakuutettu! Te, Kustaa-vainajan paras ystävä, olette ainoa, joka nyt…
— Niin, hänen muistonsa tähden! — vastasi Armfelt, rientäen äkkiä pois.
Kenraali Armfelt astui nyt palvelusta tekeväin upseereinsa ympäröimänä linnan portaille; tungos heidän ympärillänsä tuli nyt niin suureksi, ett'ei heidän jalkansa ulottuneet maahan, samalla kuin melu ja huuto: Surma Kaarlo herttualle! Surma Kustaa-kuninkaan murhaajille! tulivat yhä korkeaäänisemmiksi ja raivommiksi.
Armfelt viittasi kädellään merkiksi, ett'ei hän hyväksynyt näitä huutoja ja näytti, ikäänkuin hän haluaisi puhua.
— Vaiti, se on Armfelt! Hän on meidän puolellamme, kuulkaamme mitä hänellä on sanomista! Niin, niin, Armfelt puhukoon! —huusivat muutamat rajut äänet yht'aikaa, ja vaitonaisena sekä kiihkeässä odotuksessa valmistiihe väkijoukko nyt kuultelemaan.
— Jos se on totta, että te olette rakastaneet ja kunnioittaneet tuota hyvää kuningas-vainajatamme, — alkoi nyt Armfelt, pää pystyssä ja korkealla äänellä: — jos se on totta, että olette lempineet kuningasta, jonka olemme menettäneet ja että te tahdotte hänen nuoren poikansa menestystä, niin osoittakaatte nyt kuuliaisuuttanne ja kunnioitustanne vainajan tahdolle ja viimeiselle käskylle! Jos te ette minua tottele, en tahdo enään olla teidän kanssanne minkäänmoisissa tekemisissä.
Muutaman silmänräpäyksen äänettömyys seurasi näitä hänen sanojansa, jonka jälkeen koko väkijoukko ikäänkuin yhdestä suusta vastasi:
— Kuten tahdot sinä, meidän hyvän kuningasvainajamme uskollinen ystävä!
— Menkäätte nyt rauhassa kukin kotihinsa ja olkaatte vakuutetut lain ankaruuden tulevan kohtaamaan niitä pahantekijöitä, jotka ovat ottaneet hengen kuninkaalta!
Neljännestuntia tämän jälkeen oli linnan piha milt'ei kokonansa tyhjä väestä, ja paroni Armfelt ilmoitti Södermanlannin herttualle toimensa käyneen onnellisesti sekä lisäsi:
— Minä toivon teidän kuninkaallisen korkeutenne tästälähtein olevan vakuutetun minun alamaisista mielipiteistäni.
— Niin olen, paroni Armfelt, — vastasi herttua syvästi liikutettuna, — ja minä toivon voivani osoittaa teille kiitollisuuttani.
Heidän lausuessansa keskenään näitä tyytyväisyyden ja ystävyyden vakuutuksia, kokoontui nyt se valtioneuvosto, joka Kustaa-kuninkaan sairauden aikana oli hoitanut hallitusta, jonka jälkeen tämän kuningas-vainajan testamentin lukeminen alkoi. — Lukiessa sitä lisäystä, jonka kuningas vähää ennen kuolemaansa oli käskenyt Schröderholm'in liittämään testamenttiinsa, näyttiihe herttua kovin hämmästyneeltä.
— Tätä on mahdotoin panna toimeen, — lausui herttua äkkiä: — Hoitihan korkea velivainajani sairaanakin ollessansa muutamia hallitustoimia, ja seuraus olisi, että monet hallinnon haarat jäisivät siksensä, jos tahtoisi kirjaimen mukaan toteuttaa tätä lisäystä, jota en myöskään luule voitavan pitää laillisena, koska siinä on ainoastansa yksi todistaja, ja Kustaa-vainajan allekirjoitusta ei voi lukeakaan.
— Mutta kuningas-vainajan tahto on siinä ilmaistu, ja todistajien ollessa tahi olematta läsnä, on se kuitenkin laki, — vastasi Armfelt, luoden herttuaan ylpeän ja korskean silmäyksen.
— Niin, jos tämä asiakirja on pidettävä laillisena, olen lujasti päättänyt, ett'en sekaannu mihinkään! — vastasi herttua tyynellä päättäväisyydellä.
— Maan parasta tarkoittaen, — keskeytti valtionvalvoja kreivi Vachtmeister, — rukoilen, että teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsisi johtaa hallitusta!
— Minä en tunnusta minkäänmoista muuta testamenttia paitsi vuosilta 1780 ja 1789, — jatkoi herttua; — se lisäys, jota minulle on tänään näytetty voi ainoastansa tarkoittaa sitä neuvostoa, jonka minun korkea velivainajani tahtoi antaa minun avukseni hallituksessa. Sitä suuremmalla mielihyvällä täyttäsin tämän toiveen, koska se soveltuu omaan aikeesenikin.
Kenraalit Taube ja Armfelt katselivat herttuaa ivallisilla silmäyksillä, ja tää viimeksimainittu vastasi:
— Teidän kuninkaallinen korkeutenne haluaa siis välttämättömästi yksinvaltaa? Onko teidän kuninkaallinen korkeutenne tullut huomaamaan sen hyödyllisyyden, vaikka minä muistelen kuningas-vainajalle vuonna 1789 olleen vaikeata saada teidän korkeuttanne silloin käsittämään sen tarpeellisuutta.
— Sanakiista ei ole tässä paikoillansa! — lausui kreivi Oxenstjerna lempeällä arvollisuudella. Kustaa-kuninkaan vielä lämpimän tomun läheisyydessä täytyy rauhan vallita?… eikö niin, hyvät herrat?
Armfelt purasi huultansa, ja valtionvalvoja, joka vaitonaisena oli itsekseen lukenut kuninkaan viimeisen testamentin, virkkoi silloin:
— Teidän kuninkaallinen korkeutenne on todellakin oikeassa, tämä lisäys on mahdotoin panna toimeen.
— Siis hyvät herrat, — jatkoi herttua — jätämme tämän asian, samalla kun minä julkisesti vakuutan tahtovani, niin paljo kuin mahdollista on, noudattaa kuningas-vainajan viimeistä tahtoa, joka pysyy muuttumattomana meidän keskuudessamme, mutta joka yleisölle ilmoitettuna herättäisi kummastusta ja antaisi syitä selityksiin, joita en millään ehdoilla tahdo noudattaa, samalla kuin tahdon pysyväisenä neuvostona perintöruhtinaan alaikäisyyden kestäessä pitää hallituksessa ne henkilöt, jotka olivat neuvostossa kuninkaan sairauden ajallakin.
Niin pian kuin tämä herttuan puolelta sitova asiakirja oli valmiiksi kirjoitettu, kirjoitti hallitsija nimensä sen alle, jonka tehtyä hän läsnäolevien seuraamana meni nuoren kuninkaan huoneesen ja teki hallitsijavalansa.
Armfelt'in kumartaessa Kustaa Aadolf'ille, lausui hän:
— Minä olen pyhästi luvannut kuningas-vainajalle omantaa sen uskollisuuden, jonka tunsin häntä kohtaan, teidän majesteetillenne. Sydämeni hellimmät tunteet, henkeni ja vereni omannan teidän majesteetillenne!
Tuon nuoren kuninkaan kalpeille kasvoille ilmautui väräjävä liikutus, ja ääneensä nyyhkien heitti hän itsensä Armfelt'in avonaiseen syliin.