NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Siinä neuvostossa, jonka kuninkaan sairauden aikana tuli hoitaa hallitusta, olivat Kaarlo-herttua ja hänen apunansa valtionvalvoja Oxenstjerna, sekä paronit Taube ja Armfelt.
Kuningas voi murhayrityksen jälkeisenä päivänä jokseenkin hyvin. Tyyneydellä sekä maltilla kärsi hän kovia tuskiansa ja otti vastaan nähtävällä ilolla entisiä ystäviään ja ihailijoitansa, jotka levottomina ja huolestuneina olivat rientäneet hänen vuoteellensa.
— Schröderheim-hyväni, — lausui hän tuolle nyyhkivälle valtiosihteerille, joka, ollen polvillansa suuteli Kustaa-kuninkaan valkoista ja hermotointa kättä, — muistathan kentiesi minkälaisella mielialalla olin ennen Gotlannin herttuan kuolinpäivää? Niin, poikani, joka meni minun edelläni sitä tietä, jota minäkin kentiesi pian tulen vaeltamaan, tietä, jolla kohtaa katoavaisuutta ja häviämistä… ei, ei, ei sitä! Tahdoin vaan sanoa: tietä, jolla on katoavaisuus jäljessänsä. Niin, minulla oli sellainen aavistus, että joku Damiens tahi Ravaillac oli minun läheisyydessäni, ja tässä minä nyt makaan.
— Sire, tämä on surkea todistus sen aavistuksen toteutumisesta!
— Ole hyvässä turvassa, ystäväni! Haavaa ei arvella varsin vaaralliseksi; voinhan minä itse vielä käydä naamiais-salista aina pieniin huoneisiini saakka. Tietämätöintä on kuitenkin, miten rupeaa käymään; mutta jos minä paranen, niin pane mieleesi, mitä minä teille nyt sanon: Vastusteleminen on lopussa! Sitte riippuu jäljellä olevien päivieni levollisiksi tekeminen kentiesi enin minusta itsestäni sekä omasta varovaisuudestani.
— Oletko sinäkin täällä! — lausui Kustaa-kuningas hetken vaijettuansa, samassa kun hänen vilkkaat ja säkenöivät silmänsä kohtasivat luutnantti Liljehorn'in, jota hän nyt viittasi luoksensa, — niin olenpa todellakin sinut nähdessäni iloissani!
— Sire, — keskeytti Liljehorn liikutetulla ja väräjävällä äänellä, — suokaatte anteeksi!
— Kaikki, kaikki! Niin, meillä ei ole kentiesi aina ollut yhtäläiset mielipiteet, mutta ystäväiseni, millaiselta minä teistä lienen näyttänytkin, ja millainen lienen ollutkin… kiivastunut Jupiter en ole koskaan ollut! — lisäsi kuningas leikillisesti.
— Minä, jonka tulee kiittää teidän majesteettianne niin paljosta, niin, kaikestakin, olen ollut liian kiittämätöin, liian…
— Vaiti, vaiti, älä ole noin tuskissasi! Onhan kaikki jälleen hyvin meidän välillämme! kentiesi minä vielä paranen, ja silloin tulen saamaan takasin entiset ystäväni. Se on minulle mieluinen ajatus, joka virkistää minun mieltäni ja lievittää tuskiani!
Lempeällä eljeellä tarjosi kuningas hänelle kättänsä, johon Liljehorn tuskallisella epätoivolla painoi huulensa. (52)
— Ja nyt, hyvät herrat, — jatkoi kuningas, — jättäkää minut ynnä veljeni joksikuksi hetkeksi kahdenkesken. — Viitaten ystävällisesti jäähyväisiksi, kääntyi kuningas Södermanlannin herttuan puoleen, jonka hän oli antanut kutsua luoksensa: — Pyytäisin teitä, ett'ette kieltäisi minulta viimeistä palvelustanne, — alkoi kuningas jäätyänsä herttuan kanssa kahdenkesken. Se neuvosto, jonka äsken määräsin sairauteni ajalla hoitamaan hallitusta, tulee saamaan surulliseksi toimeksensa tutkinnon pitämisen siinä rikoksessa, joka on valmistanut minulle tämän kuolinvuoteen, ja lain ankaruudella kohtelemisen tämän julmuuden alkuunpanijoita, jonka toivoisin olevan ikuiseen pimeyteen haudattuna. Enpä tahdo, että edes poikanikaan heitä tuntisi. Onhan hän määrätty tätä kansaa hallitsemaan, ja sentähden ei pidä kylvää hänen sieluunsa vihan ja vainon siemeniä ketään kohtaan, enkä tahdo häväistä lukuisia perheitä rikoksesta, joka ainoastansa on yksilöiden tekemä ja minua kohtaan tähdätty.
— Mutta teidän majesteettinne…
— Ei, teidän tulee luvata minulle tämä! Tutkinto tästä murhayrityksestä on pidettävä mitä suurimmalla tunnollisuudella ja varovaisuudella. Aateliston tyytymättömyys minuun on ollut jokseenkin yleinen, ja salaliitto on samassa suhteessa levinnyt. Sekä valtioviisaus että oma sydämenikin käskevät menettelemään varovasti.
— Tahdon siis luvata, että tutkinto tulee pidettäväksi teidän majesteettinne toivomuksen mukaan, ja samalla kun ilmaisen kunnioitukseni tästä teidän sovinnollisesta mielialastanne, tunnustan aateliston juuri pelkäävän itseänsä ruvettavan vainoamaan ja…
— Ei, ei, tämä ei ole suinkaan minun tarkoitukseni! Kosto synnyttää vihaa, ja viha synnyttää uutta kostoa; keskitie on etsittävä ja noudatettava. Ainoastansa rikoksellisimmat saakoot rangaistuksensa.
— Kreivi Brahe on tässä asiassa lausunut teidän majesteettinne armollisen päätöksen mukaisia mielipiteitä… Kreivi on epätoivossansa siitä, mitä on tapahtunut, sekä on rientänyt tänne ja odottaa eräässä etuhuoneessa. Jos teidän majesteettinne suvaitsisi…?
— Brahe! — lausui kuningas. — Ah, minä ymmärrän, hän on siis noita rikoksellisimpia! Hän on ystävällisesti seurustellut minun ankarimpien vihamiesteni kanssa… niin, se on selvää!
— Ei, ei, älkäätte sitä uskoko, teidän majesteettinne!
Terävä silmäys kuninkaalta saattoi herttuan samassa vaikenemaan. — Kaarlo-hyväni, en ole vielä niin heikko, ett'en täydellä selvyydellä voisi käsittää sekä arvostella asioita ja seikkoja. Niin, kreivi Brahe, hän kuten niin monta muutakin… Mutta käske häntä astumaan sisään! Saat olla levollinen… — lisäsi kuningas, kun herttua levottomana ja epäröivänä ei liikahtanut paikaltansa: — niin, sinä saat olla täydellisesti levollinen, sillä minä olen sydämessäni tehnyt lopputilin maailman kanssa, ja kaikkinainen viha on minusta kaukana…
Kaikilla sovinnollisuuden osoitteilla tervehti nyt Kustaa-kuningas kreivi Brahea.
— Ei, ei, — lausui hän, — älkäätte langetko polvillenne, kreivi Brahe! Syleilkää minua! Minä olen onnellinen tästä tapahtumasta, koska minun on onnistunut sen kautta saada takasin entisiä ystäviäni, jotka minusta ovat luopuneet. — Samassa syleili kuningas kreiviä sekä lisäsi: — Niin, rakas kreivi, minä unohdan kaikki!
Näin kului, kuninkaan ollessa mitä sovinnollisimmalla mielellä, hänen sairautensa ensimäiset päivät, ja suosikkeinsa sekä entisten, jälleen palajavien ystäväinsä ympäröimänä tunsi hän mielen rauhaa ja lepoa ahdistavan kivunkin kourissa.
— Onko kansa yhä yhtä sääliväinen? Niin ystäväni, enpä voi kyllin ilmaista iloani siitä, — lausui kuningas eräänä päivänä paroni Armfelt'ille.
— Kansa tuntee rakkautta teidän majesteettianne kohtaan, mutta…
— Mutta mitä, Gösta?
— Minä milt'ei pelkään lausua ajatuksiani!
— Puhu, — käski kuningas, — olemmehan me kahdenkesken. Minulla on kyllin voimaa kuulla mitä tahansa, ja minun pitää saamani tietää totuus.
— Kapinallisten hankkeista saadaan yhä enemmän selkoa, ja nyt kuiskeellaan heidän jonakuna määrättynä päivänä aikovan asettaa väliaikaista hallitusta ja kutsua säädyt ko'olle, voidaksensa sitte häiritsemättä panna toimeen…
— Mitä?
— Voidaksensa sitte samoinkuin heidän hengenheimolaisensa Parisissakin hirttää lyhdyntolppaan teidän majesteettinne parahaimmat ystävät sekä hallituksen miehet…
Hymyily ilmautui kuninkaan ruumiillisesta tuskasta väräjäville huulille: — Ja uskotko sinä todellakin mitään semmoista, Gösta-hyväni? Ei tuhat kertaa ei! Minkämoisia aikeita noilla kapinallisilla lienee ollutkin, ovat he kuitenkin niin vähälukuiset saamaan niitäkään aikaan sillä tiellä; sellaista vallankumousta ei voi panna toimeen ilman kansan avutta, ja se on minun sekä minun hallitukseni puolella. Kaikki nuot hankkeet ovat jonkun pilkkakirveen laverrusta, kuten tietysti huomaat itsekin.
— Teidän majesteettinne on kentiesi oikeassa, — vastasi Armfelt epäilevän näköisenä; — mutta niin vähäinen ei noiden kapinallisten luku kuitenkaan ole, ett'ei niiden joukossa voi löytyä miehiä, jotka saisivat osan kansaa puolellensa, jos he tahtoisivat esiytyä.
— Luuletko jonkun Kain'in olevan heidän joukossansa?
— Olkoon sellainen väitös kaukana minusta!
Kuninkaan kasvot olivat milt'ei yhtä valkoiset, kuin ne patjat, joilla hän lepäsi; hänen silmissänsä leimusi levotoin tuli, ja vetäen syvään henkeänsä, lausui hän:
— Minä olen karkottanut sen ajatuksen kauaksi itsestäni… ja kuitenkin! Mutta puhukaamme jostakin muusta!
Tuo ylpeä suosikki, joka osaksi ylellisen ja ruhtinaallisen elämänsä, mutta kentiesi enin korskean käytöksensä kautta oli herättänyt kuninkaan epäsuosion, oli kuitenkin osoittamallansa uskollisuudella onnistunut jälleen lauhduttaa kuninkaan, ja hänelle oli edullista kuvailla niin kirjavilla väreillä kuin mahdollista niitä vaaroja, jotka uhkasivat valta-istuinta, saadakseen Kustaa-kuninkaan huomaamaan hänen tarpeellisuuttansa valtaistuimen varmimpana tukena.
Armfelt'in siis uudestansa vähä jälkeenpäin antaessa viittauksia kapinallisten salaisista hankkeista, olivat kuninkaan korvat halukkaammat kuulemaan ja hän herätti vihdoin kuninkaassa siihen määrään epäluuloja, että tämä useiden henkilöjen läsnäollessa lausui: — Jos he yrittävät joitakin hankkeita minun poikaani tahi hallitsijan oikeuksia vastaan, tulen kannattamaan paarilla itseni Ilvestarhaan ja puhuttelemaan kansaa, samoinkuin Antoniuskin, ja näyttämään sille Caesarin verisiä vaatteita sekä kehoittamaan sitä hävittämään nämät valtaistuimen alituiset viholliset.
Näitä sanoja kerrottiin, ja ne pian levisivät sekä herättivät suurinta levottomuutta ja peljästystä.
Kaiken tämän ohessa oli kuninkaan tila kuitenkin huonontunut, ja hänen pian tapahtuva lähtönsä tuli yhä selvemmäksi.
Yöllä 28 ja 29 päivän välillä tuli henkilääkäri Dalberg, jota oli lähetetty noutamaan, huomasi, ett'ei kuninkaalla enään ollut monta tuntia elonaikaa ja sanoi hänelle Södermanlannin herttuan vartoavan vastaanotto-huoneessa sekä kysyi, eikö kuningas tahtoisi häntä nähdä.
— En, en, — vastasi Kustaa-kuningas, silmäillen kummastuksella
Dalberg'ia. — Ah, nyt minä ymmärrän; tulenko minä nyt heti kuolemaan?
Sanokaa minulle suoraan, tulenko minä nyt heti kuolemaan? — kysyi hän
jälleen, lyöden kiivaasti rintaansa.
— Kuinka kauan teidän majesteetillanne enään on elinaikaa, en voi varmuudella sanoa; mutta teidän majesteettinne ei pidä antaa kuoleman tulla aavistamatta, sydämenne ollessa taipumatoin sovintoon, ja minä rohkenen alamaisuudessa mitä nöyrimmästi pyytää teidän majesteettianne päästämään Södermanlannin herttuata puheillenne.
— En!… vastasi kuningas tavattomalla kiivaudella. — Ah, älkäätte menkö luotani! — Hän tarttui nyt Dalberg'in käteen ja lisäsi: — Kutsukaa tänne Schröderheim.
— Schröderheim-hyväni, nyt on hetki tullut, eron vaikea hetki! Ei, älkäätte itkekö niin. Sinun pitää kirjoittaa… joutuisaan… Armfelt'ille valtakirja ylimaaherran-virkaan ja Taubelle olemaan poikani alaikäisyyden ajalla ulkoasiain johtajana… Perintöruhtinaan hoitajat ja kasvattajat tulevat pysymään virassansa.
Schröderheim'in kirjoitettua nämät asiapaperit, käskettiin häntä tekemään kuninkaan testamenttiin seuraava, lyhyt lisäys:
"Hänen majesteettinsa viimeinen tahto on, että hallitus hänen poikansa alaikäisyyden ajalla pysyy sellaisena, kuin se nyt on, ja että perintöruhtinas heti julistetaan kuninkaaksi sekä kahdeksantoista vuotta täytettyänsä täysi-ikäiseksi."
Kuningas kirjoitti nyt näiden alle nimensä, joka etenkin tuli testamentin lisäyksen alle niin epäselväksi, että siinä tuskin muuta näkyikään kuin K-kirjain.
— Teidän majesteettinne — jatkoi henkilääkäri Dahlberg — suvaitsee kentiesi, että kutsumme tänne piispa Vallqvist'in?
— Niin, minä tahdon ottaa sakramentin, — lausui kuningas hiljaisella äänellä; mutta ensiksi jäähyväiseni teille, rakkaat, uskolliset ystäväni!
Ja tarttuen Armfelt'in käteen, sillaikaa kun kamaripalvelija Robert piti kuninkaan päätä koholla, lisäsi hän:
— Vannokaa kätenne minun kädessäni omantavanne pojalleni samaa ystävyyttä ja uskollisuutta, jota olette osoittaneet minullekin!
— Teidän majesteettinne ei tarvitse minkäänmoista valaa, — vastasi
Armfelt; — teidän majesteettinne tietää minun sydämeni ja tuntooni.
Puristaen Armfeltin kättä, piti hän sen omassansa ja kuiskaten joitakuita epäselviä sanoja, jatkoi hän jokseenkin korkealla äänellä:
— Lapsi-raukka, hän tarvitsee ystäviä! Teidän tulee olla hänen ystävänsä, samoinkuin olette olleet minunkin ystäväni, ja te ette tule koskaan pettämään hänen asiaansa, eikö niin?
— Ah, sire, — vastasi Armfelt, joka kyyneleiltä ja nyykimiseltä tuskin sai puhutuksikaan, — tulenko minä aina olemaan tilaisuudessa sitä tekemään?
— Aina — vastasi miltei kuolemaisillaan oleva kuningas: — Minä olen sen käskenyt.
Piispa Vallqvist astui nyt huoneesen, ja kuningas, nautittuaan Herranehtoollista, pani kätensä ristiin, lukien ääneensä Isämeidän sekä rukoillen Jumalaa armahtamaan hänen syntejänsä. Sammuvalla äänellä lisäsi hän:
— Lukekaa minulle nyt rukous: "Oi! Jumalan karitsa."
Piispa, luettuaan tämän rukouksen, meni pois, jolloin Armfelt lähestyi vuodetta ja, kumartuen kuninkaan yli, kysyi:
— Suvaitseeko teidän majesteettinne kuningattaren ja muun perheenne tulevan huoneesen?
— Ei… ei vielä!… minua niin nukuttaa… ja minä haluaisin hetkeksi lepoa…—
Kuolevan korisevaan henkimiseen yhtyi hänen ympärillänsä olevien ankarat, epätoivoiset nyyhkimiset.
— Schröderheim, — kuiskasi nyt kuningas milt'ei kuulumattomalla äänellä.
Koriseminen taukosi sitte äkkiä hänen rinnassansa, ja tyyni levollisuus ilmautui hänen marmorinkalpeille kasvoillensa.
Kustaa III:tta ei ollut enään.