NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU.
Nuot vähän aikaa kestävät valtiopäivät Geflessä olivat päätetyt, ja niitä oli pidetty kaikessa hiljaisuudessa. Tyytymätöin puolue, joka ei mitään enemmän toivonutkaan, kuin kuninkaan sekaantumista Ranskan asioihin, jotta he voisivat häiritsemättömämmin toteuttaa aikeitansa, olivat tämän johdosta olevinaan myöten antavia ja kuninkaan tarkoitus valtiopäiväin kokoonkutsumisella tuli jokseenkin saavutetuksi.
— Nämät ovat minun hallitusaikanani olleet rauhallisimmat valtiopäivät, — lausui kuningas eräänä päivänä Tukholmiin palattuansa, ja minä, joka odotin…
— Teidän majesteettinne toimeenpanemat valmistukset vastasi paroni Armfelt hymyillen,— olivat sellaiset, että vihollinen hyökkäyskin olisi pysähtynyt puoliväliin.
— Ja ne vaikuttivat näihin paatuneihin valtiosäätyihin, jotka… ei, tässä täytyy luoda toisellainen edustamistapa, ja, foi de gentilhomme, jälkimaailma tulee minua siitä kiittämään!
— Mutta mitä luulet Katharina-keisarinnasta. Minä joka olin liian sokea luottamaan hänen rehellisyytensä ja joka luulin hänen olevan yhtä halukkaan kuin minäkin järjestämään Ranskan asioita!… ja nyt, kun toimeen olisi ryhtyminen, eihän ole tietävinänsäkään rahoista eikä sotajoukoista, ja kysyessäni, mitä hän oikeastansa aikoo, pyytää hän vuorostansa saada tietää minun aikomuksiani Puolan suhteen… — Kuningas hymyili jatkeessansa: — Hän tahtoo antaa minulle vapaan menetysvallan Norjassa, jos minä tahtoisin tehdä hänelle samaa, mitä Puolaan tulee. Puolalaisten avulla ja tehden hyökkäyksen Puolasta sekä Suomesta, tekisin pian lopun Venäjän mahtavuudesta. Niin voisinpa toteuttaa jo vuosikausia haaveksimani unelman!… Stanislaus (51) neuvottelee nyt minun kanssani valtikastaan luopumisesta vuotuista, 80,000 tukaatin suuruista, eläkerahaa vastaan sekä vaatii itsellensä ylimaaherran virkataloa talviasunnoksensa ja Ulriksdal'in suvi linnaksensa. Katherina pelkää kaikkea tätä ja pelkää minuakin! Mutta tästä en ole vielä mitään päättänyt!
— Ranskan onnettomuudet ovat keisarinnalle olleet ainoastansa tervetulleina välikappaleina haitallisten naapurein karkoittamiseksi, voidakseen sitä paremmassa rauhassa panna toimeen aikeitansa, jotka jo kauan ovat olleet hänen mielessänsä. Tämä on sangen selvää, — vastasi Armfelt, — ja hän paljastaa nyt oikeat ajatuksensa.
— Minulle ei ole päättäminen ollut koskaan niin vaikeaa kuin nyt, Puola, Ranska, Norja? Minkä näistä? Niin, Norjan… tuon suuren Oxenstjernan, Kaarlo X Kustaan ja Kaarlo kahdennentoista — kaikkein silmät paloivat aina tähän maahan. Se todella sietääkin miettimistä! Niin, ystäväiseni, enpä ole koskaan ajatellut tärkeämpätä asiaa! Nyt alankin nähdä yhä selvemmin, ja tuntuu ikäänkuin olisi suomukset pudonneet silmistäni! Hyödyllisen eroittaminen hyödyttömästä ei ole helppoa; mutta luulenpa vähitellen tämän oppineeni, — kallis oppi, joka on ollut maksamaisillansa minulle alamaisteni rakkauden! Mutta, jos Jumala suo, tulen voittamaan sen takasin! Niin, maani tulee saamaan hyötyä minun kokemuksistani, ja minä tulen jälleen sovittamaan entisyyden sekä voittamaan takaisin sen, mikä ei mahda vielä ijäksi olla menetettyä.
Ja tuo nerokas sekä ritarillinen kuningas hymyili iloisilla toiveilla, jatkaessansa:
— Tänään on Maaliskuun 16 päivä; kahden päivän kuluttua saat kuulla minun päätökseni, sillä niin pitkän ajan tarvitsen ajatuksieni ja uusien aikeideni järjestämiseen; mutta sinä tulet olemaan ensimäinen saamaan niistä tietoa. Vaan nyt tahdon mennä ulkoilmaan… Hagan rannoille. Mitähän sanot ajoretkestä? Näen kuitenkin sinusta, ett'et ole halukas… kyllä ymmärrän — kentiesi tahdot tavata erästä…? Sano terveisiä sille nuorelle kaunottarelle!
Ja hymyillen erosivat kuningas sekä hänen suosikkinsa toisistaan.
Samaan aikaan riensi rouva Enerot etehisen läpi, joka johti neiti Rudenschöldin huoneesen, mutta turhaan kolkutti hän sen ovelle. Tuo kaunis hovineiti ei ollut kotona, vaan hän oli lähtenyt ulos, eikä tiedetty mihin, ja häntä varrottiin tulevaksi kotia vasta iltasella.
— Minä tulen silloin takaisin, ja jos hän ei olisi vielä palannut, kotia tulen häntä vartoamaan, mutta jos hän palajaisi ennen minun tuloani, niin pyytäkää häntä olemaan kotona. Minulla on hänelle puhumista jotakin sellaista, joka ei siedä viivytystä. Ah, älkää Jumalan nimessä unohtako lausua hänelle juuri näitä sanoja! — pyysi tuo pieni rouva, jolloin jalosukuisen neidin kamarineitsyt korskeasti hymyili ja alavaisesti lupasi täyttää tämän pyynnön, joka ei juuri ollut sommiteltu siihen tapaan, jolla hän oli tottunut saamaan asioita toimitettavaksi hallitsijattarellensa. Mutta rouva Enerot ei tänäpäivänä juuri paljon ajatellut, mikä oli soveliasta, mikä ei, ja rientäessänsä kotiaan päin, oli jonkinlainen arkuus niissä silmäyksissä, joita hän loi ympärillensä. Kotiaskareissaan vajosi hän usein ajatuksiinsa, joista hän yhtäkkiä säpsähti toimeensa. Levottomuus, jota hän tähän asti ei koskaan ollut tuntenut, oli vallannut hänet, ja ilmaistuaan miehellensä sen syyt, vakuutti hän tälle, ett'ei hän tulisi saamaan lepoa, ennenkuin oli saanut puhua asiasta neiti Rudenschöldin kanssa, ja että nyt oli hämärä, jonkatähden hänen oli meneminen tämän luokse.
— Kaiketi ei maksa vaivaa vastustella niin päättävästi lausuttuja sanoja, — virkkoi hänen miehensä leikillisellä hymyilyllä.
— Ja sinäkin voit nauraa nyt! Ah ystäväiseni!
— Sinä olet lapsellinen hupakko, enkä todellakaan käsitä, miten sinä moniaista katkonaisista lauselmista… sinä, joka muutoin tavallisesti olet niin tyyni ja…
— Enpä käsitä sitä itsekään! Mutta minä vakuutan, ett'en eläessäni saisi enään rauhaa, jos en saisi yrittää…
— Niin, mene, mene lapsikultani!
Sellaisella innolla ikäänkuin olisi hän siten voinut jouduttaa neiti Rudenschöldin kohtaamista, kiirehti hän askeleitansa, mutta nyt sai hän samallaisen vastauksen kuin edelläpuolenpäivänäkin: neiti Rudenschöld ei ollut kotona, mutta kentiesi sopisi rouva Enerotin nyt odottaa häntä.
Rouva Enerotin levottomuus muuttui täydelliseksi ahdistukseksi, kun hetki toisensa perään kului tässä tuskallisessa odotuksessa; kotiansa ei hän voinut mennä ja viipyminen voisi kentiesi synnyttää pelkoa hänen kotonansa. Hänen silmänsä etsivät usein seinäkellon viisareja, jotka nyt osoittivat viittä minuuttia yli yhdentoista. Epätoivon eljeellä pani hän kätensä ristiin. Äkkiä lensi ilon vivahdus hänen kasvoillensa. Jumala oli siis vihdoinkin kuullut hänen rukouksensa. Niin, se oli neiti Rudenschöld, ku tuli, se oli hänen keveä astuntansa, hänen ihanat kasvonsa, jotka nyt hiukka hämmästyksen sekaisella säälillä katselivat tuota levotointa, pientä rouvaa, joka oli tarttunut hänen kumpaankin käteensä, kuiskaen hiljaa:
— Nyt on teidän vuoronne ruveta pelastavaksi enkeliksi! Suokoon Jumala, ett'ei se vaan olisi liian myöhäistä!
— Mitä te rouva-hyväni, tarkoitatte? Te todellakin minua peljästytätte! Mitä onkaan tapahtunut? — kysyi neiti Rudenschöld, viitaten kamarineitsyttänsä poistumaan.
— Tänään edelläpuolenpäivänä olin eräässä kauppapuodissa tekemässä joitakuita ostoksia ja kuljin pitkin katua eteenpäin, jolloin joku aivan minun takanani lausui: — Tuleeko hän varmaan naamiaisiin? — Tulee, ole huoletta, siellä syntyy väentungosta. Mutta palatkaamme takasin, — lausui eräs toinen. Minä seisoin liikkumattomana, ja heidän äänessänsä oli jotakin, joka muistutti minua tuosta puhelemisesta Uudenvuodenpäivänä, jonka te, armollinen neiti, kentiesi…
— Niin, minä muistan!
— Luuletteko, armollinen neiti, kuninkaan ensi yönä menevän naamiaisiin?
— Niin olen kumminkin kuullut.
— Jumala, oi Jumala häntä varjelkoon!
- Neiti Rudenschöld tunsi tuon nuoren vaimon ahdistuksen tarttuvan itseensäkin, tämän jatkaessa:
— Olen tänään miettinyt tuhansiakin keinoja, voidakseni varoittaa kuningasta. Ainoa varma toivoni olette te, armollinen neiti!
— Ja minä, ku palasin kotia niin myöhään! Mutta emmeköhän ole pari hupakkoa, me molemmat? — lausui neiti Rudenschöld heleällä naurulla. — Pari henkilöä ovat kadulla jutelleet naamiaisista, jutelleet luultavasti jonkun tapaamisesta… kukapa tänään muusta on puhunutkaan!
— Ei, ei, joku tunne sanoo minulle, että joitakin hankkeita on tekeillä, ja että ne tarkoittavat kuningasta. Hyvä Jumala, minuutit rientävät! Nyt, nyt on kaikki liian myöhäistä!
— Tulkaatte, rientäkäämme naamiaisiin! Minulla on vaatteita, jotka voivat sopia teille!… mutta se käy liian vitkallisesti, dominopuku on parempi; minä myöskin otan ylleni sellaisen, vaikka se kentiesi ei täydellisesti sovellu minulle enkelinä. Kas niin, joutukaatte! Minun kamarineitsyni saa meitä seurata. Niin, minä tunnen taas samaa levottomuutta kuin tekin, se on yhtä käsittämätöntä, kuin se perustuu järjettömiin syihinkin. Pian, pian! Niin, nähdessäni kuninkaan, tulen heti viemään hänet mukaani naamiaisista — lisäsi neiti Rudenschöld, yrittäen laskea leikkiä, — minä tunnen hänet tuhansienkin joukosta.
Muutama minuutti tämän jälkeen olivat he kaikki kadulla.
Tultuansa operahuoneesen, löi kello neljännestä vaille kaksitoista. Muutama silmänräpäys tämän jälkeen olivat he peräsalissa, joka oli koristettu Armidan linnan sivuseinämillä. Ankara kuumuus, huikaiseva valo, naamioitten ja kirjavien värien vilinä, riehakka, vallatoin ilo ja hurmaava soitto — sellaisen vaikutuksen tunsivat nuot molemmat naiset, kun he, kantapäihin ulottuvassa dominopuvussansa pitelivät kiini toisiltansa.
— Kuinka lapsellisia me olemmekin olleet, kuiskasi neiti Rudenschöld, — olenpa oikein tyytyväinen, että tulin tänne. Niin, minun tarvitsee todellakin rauhoittuakseni nähdä tätä hurmaavaa iloa.
— Minäpä sitä en ole, en, en! Täyttäkää lupauksenne, neiti Rudenschöld, ja jos näette kuninkaan, koettakaatte saada häntä silmänräpäyksessä lähtemään…
— Lapsellisuutta!
— Te olette luvanneet, luvanneet!
— Niin, minä täytän kaiketi lupaukseni. Näettekö tuolla ylärivillä, kuninkaan loosissa…
— Jumalan kiitos!… Kuningas!
— Terveenä ja paroni Essen'in seurassa!
— Vielä on aikaa, älkäämme viivytelkö!
Tässä silmänräpäyksessä suljettiin kullatut ristikot kuninkaan loosissa.
— Niin, missä me nyt hänet tapaamme? Varmaankin tulee hän tänne ales… älkäätte tuolla lailla vapisko, te saatte minut levottomaksi! Kas, tuolla, luulen ma… ei, se ei ole hän! Kävelkäämme kerran ympäri salia! Ei, pysähtykää silmänräpäykseksi! Näettekö tuota rotevaa sulttaania, jonka käsivarressa tuo sievä paimentyttö sipsuttaa; tuolla edempänä luulin näkeväni vilahduksen… tulkaa, rientäkäämme! Tässä on pieni avonainen paikka… kuulkaapa sitä melua! On ikäänkuin koski kuohuisi, ja minä tuskin kuulen omaa puhettani. Näettekö tuota mustassa dominossa ja punaisilla saappaan koroilla? Se on hän, minä en erehdy!
— Ah, joutukaa, joutukaa!
— Se on helppo sanoa, mutta ne kymmenen askelta, jotka meidät hänestä eroittavat, eivät ole niin helpot ottaa. Jumala, mikä tungos!… Hyvät, mustaan dominoon puetut herrat, te liikutte liian tylysti. Huomatkaa hiukka kahta naistakin! Niin, äsken olin iloissani tänne tulemisestani, mutta nyt sitä kadun; kauhean raskasta on tulla tukahdutetuksi!
Tällä tavoin, puoleksi laskien leikkiä, puoleksi puhuen lyhyvillä väliajoilla, pääsi neiti Rudenschöld yhä lähemmäksi tuota mustaa dominoa, jonka punaiset saappaankorot väliin vilahtelivat tuon meluavan, nauravan, ja tanssista sekä viinistä hurmautuneen väkijoukon satunnaisesti liikkuessa, joka kirjavassa kimalluksessa tungeskeli laattialla.
Neiti Rudenschöld ojensi kätensä, tarttuakseen domino-miehen käsivarteen, kun hänet äkkiä työnnettiin takasin, ja samassa silmänräpäyksessä paukahti kumea laukaus aivan hänen lähellänsä.
— Ai, minä olen haavoitettu, ottakaa hänet kiinni! — kuului nyt eräs huuto.
— Se oli kuninkaan… kuninkaan ääni, Jumala, te olitte sittekin oikeassa! — lausui neiti Rudenschöld, joka milt'ei tainnoksissa nojausi seuraajattariinsa.
— Tuli on valloillaan! Katto putoaa sisääni Pelastakaa itsenne!
Nämät huudot kuuluivat toistensa perään, ne tulivat yhä raivoisimmiksi, ja niihin sekaantui kimakoita parahduksia. Hämmennys ja sekamelska eneni jokaisessa silmänräpäyksessä, ja tungos oli hirveä, — tuo hämmästynyt väkijoukko, joka oli rynnännyt oville, huomasi ne suljetuiksi.
— Kuningasta on ammuttu, kuningas on haavoitettu!
Salaman nopeudella levisi tämä sanoma väkijoukossa.
— Naamiot pois! Kuka on murhamies?
Ja kukin katseli toistansa synkillä, epäluuloa ilmaisevilla silmäyksillä.
Naamiaisjuhlan vaihettelevat leikit olivat nyt loppuneet. Ilveilyelämä oli, päättynyt, juhlan ja riemun kuningas ei enään liikkunut hopeaneulosten eikä teaatterikoristuksien keskellä, hänen suosiollinen hymyilynsä ei enään kehoittanut leikkimään eikä ilveilemään, ihastuttajakuningas oli vaalennut, kolmas Kustaa ui veressänsä…
Vaitonaisena ja hämmästyksissänsä tunki väki nyt sen penkin ympärille, jolle kuningas hiljaa oli vaipunut. Jokainen pieninkin liike tuotti hänelle sanomatointa tuskaa; mutta hänen kalpeilla huulillansa näkyi lempeä, taivaallinen, anteeksiantava hymyily — tällä tahtoi hän katsella murhamiestänsä — niin tämä oli siinä väkijoukossa, hänen silmäinsä edessä — hänen sydämensä tunsi tuota kohtaan sääliä sekä niitä onnettomia kohtaan, jotka olivat osalliset tähän rikokseen. — Verhotkoon valhepuku heidät kaikki, peittäköön öinen pimeys heidän pimeän työnsä! Niin ajatteli kuningas, luoden paroni Essen'iin nojautuneena silmäyksensä ympäri tätä salia ja antaen ne viimeisen kerran viivähtää tällä näyttämöllä, jonka hän oli luonut ja jota hän niin paljo oli rakastanut.
Sääliväisyyden hyminää kuului ympäri salia, se eneni enenemistänsä, ja Kustaa-kuninkaan ahdistettu sydän tunsi itsensä tästä rauhoitetuksi ja vahvistetuksi. Majesteetillisella eljeellä nosti hän hervotointa päätänsä, hänen tummat silmänsä leimusivat ilosta — rakkaus, kansan rakkaus, tulisi kuitenkin häntä seuraamaan, rakkaus tulisi säilyttämään hänen muistoansa sekä unohtamaan hänen virheensä! Tuo itsevaltias hallitsija ei enään ajatellut valtaansa, vaan tuon virtaavan veren kanssa väheni pisara pisaralta hänen elinvoimansakin, katosi silmänräpäys silmänräpäykseltä tuo kuninkaallinen purppurakin ja pian oli hänen hänestä lausuttava:
"Tuomio vainajasta."
— Jumala, hyvä Jumala! — huokasi neiti Rudenschöld, — jospa vaan olisin ehtinyt muutaman silmänräpäyksen ennemmin, niin kentiesi… tuskallinen ajatus! tämän yön kauheat muistot tulevat minua seuraamaan!
— Kas tässä on vettä, juokaa joku pisara! — pyysi rouva Enerot, säikähtyneenä neiti Rudenschöld'in levottomasta olennosta.
— En soisi kenenkään saavan tietää minun olleeni täällä, — jatkoi Magdalena, vetäen dominopuvun kauluksen ales kasvoillensa; — mutta miten voisin pitää sitä salassa? — Hänen silmänsä vilkuivat ikäänkuin etsien ympärillensä, ja nähden paroni Armfelt'in, joka nyt kenraalin virkapuvussa oli antanut uusia, ankaria käskyjä ovilla oleville vahtimiehille, riensi hän kiiruusti tämän luokse, kuiskaen:
— Salli minun sekä seuralaistani kenenkään näkemättä päästä ulos!
— Magd…
— Vaiti!… mikä kauhea onnettomuus!
— Niin, niin!… Mutta sinäkö täällä?… Kuinka tulee minun ymmärtää?
— Sinä saat sitte kuulla…
— Kuningas pyrkii nyt pieniin huoneisinsa. Mene mukana pientä porrasta ylöspäin, Magdalena, niin päästän sinut sitte menemään.
— Muutama minuutti tämän jälkeen oli neiti Rudenschöld sekä hänen kaksi seuralaistansa jättäneet operahuoneen taaksensa, laamanni Liljensparren kirjoittamatta heidän nimiään kirjaansa.