NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU.
— Toivon teidän tulleenne sanomaan minulle yhä olevanne onnellinen, — lausui neiti Rudenschöld, joka mitä ystävällisemmällä tavalla oli tervehtinyt rouva Enerot'ia ja nyt oli istautunut hänen vierellensä eräälle korkeaselkäiselle tuolille.
— Niin todellakin olen, mutta…
— Onko siinä kuitenkin joku "mutta?"
— Ei onnellisuudessani, ei! Ah, minä olen tullut puhumaan teidän kanssanne, armollinen neiti, kertomaan teille…
— Puhukaa vaan, sitä pyydän, älkäätkä yhtään epäröikö! Jos voin jollakin neuvolla tahi avullani teitä hyödyttää, teen sen mielelläni.
— Ah, teidän hyvyytenne, armollinen neiti, minä hyvin tiedän! Ei, en ole tullut käyttämään sitä hyödykseni; mutta minä kuulin eilen jotakin, joka… niin en ole voinut nukkua vähääkään viime yönä ja, ja…
— Ja nyt olette tulleet ilmoittamaan minulle, miksi ette ole nukkuneet, — keskeytti Magdalena hymyillen.
— Levottomuuteni syynä on eräs seikka, jonka olen saanut kuulla, ja teille, armollinen neiti, toivon siitä olevan hyötyä, jos voitte varoittaa kuningasta…
— Kuningasta?
— Sattumalta sain eilen kuulla eräitä viittauksia… osan eräästä keskustelusta. Minua hävettää tunnustaa kuuleskelleeni; mutta sen tein, en voinut muuta! Pari aatelismiestä puhuivat hallitusmuodon muutoksesta, jonkun poisviemisestä sill'aikaa, kun tämä pantaisiin toimeen, ja ett'ei parannusta olisi toivomistakaan, ennenkuin tämä joku saataisi pois tieltä ja jota toinen heistä lupasi ikäänkuin varjo seurata kaikkiaalle, Gefleen, näytelmiin, naamiaisiin, kunnes… enkä tiedä mitä kaikkia! Vaikkeivät he maininneet mitään nimeä, ymmärsin kuitenkin hyvin heidän tarkoittaneen kuningasta, jota kentiesi uhkaa joku vaara, jonka ehkä voisi estää, jos hän ajoissa saisi siitä tiedon sekä voisi olla varoillansa… ja minä arvelin teidän, armollinen neiti…
— Nämäthän ovat kauheita asioita, rouva Enerot-hyväni; mutta kuka näitä puhui?
— En tiedä, minä koetin turhaan saada siitä selkoa; ei kukaan heitä tuntenut tahi ollut ottanut heistä huomiota… se tapahtui yleisessä ravintolassa, jossa väkeä alituisesti tulvaa ulos ja sisään… itse olin lähimäisessä huoneessa enkä nähnyt ketään.
— Kentiesi olisi parasta, että ilmoittaisitte asian laamanni
Liljensparrelle, — lausui Magdalena miettien.
— Mutta siitä syntyisi tutkinto, kentiesi oikeudenkäyntikin! keskeytti rouva Enerot vilkkaasti.
— Mitä hirmuista sitte oikeudenkäynnissä olisi? — kysyi neiti
Rudenschöld, hymyillen Marian hämmästykselle.
— Ah, armollinen neiti, en ole tottunut mihinkään sellaiseen, en voi sitä tehdä; mutta minä… ei, ei!
— Mutta entä jos poliisimestari olisi ainoa joka voisi ottaa selkoa?…
— Minun luullakseni olisi kaikki nuuskiminen turhaa… oma säikähdykseni ja hämmästykseni teki minut mahdottomaksi heti rupeamaan panemaan toimeen niitä tutkistelemuksia, joita selvästi huomaan, että olisi pitänyt tapahtua. Kaikki, mitä sain selville, oli, että heitä luultiin aatelismiehiksi.
— Kuninkaan varoittaminen, kun ei ole mitään näytöstä, olisi, kuten pelkään, hänen saattamistansa levottomaksi, voimatta häntä hyödyttää… älkäätte näyttäkö niin alakuloiselta, minä tahdon… minä lupaan antaa tästä tiedon eräälle henkilölle, joka on Kustaa-kuninkaan likimmäisiä ja joka kentiesi voisi suojella…
— Niin, niin, juuri sitä minäkin tarkoitin… joku vaara uhkaa varmaankin kuningasta… ja koska en tiedä, mikä se on, näyttänee se kentiesi suuremmalta ja hirveämmältä, kuin se todella onkaan. Minulla on liian löyhät perusteet rohjetakseni ruveta kenenkään ilmiantajaksi, voisihan syyttömiä henkilöjä tulla kiedotuksi asiaan sekä epäluulon alaiseksi, ja siten saisin aikaan enemmän pahaa kuin hyvää. Niin, uskokaa minua, mielelläni heittäytyisin minkälaisiin rettelöihin hyvänsä, jos ne vaan kohtaisivat ainoastansa minua, ja jos siten saisin estetyksi…
— Niin, minä uskon teitä, keskeytti vilkkaasti Magdalena, ja te olette kentiesi oikeassa. Kuitenkin voin luvata teille, tulevani kertomaan meidän puheemme eräälle henkilölle, jonka varmaan tiedän mielellänsä tahtovan uhrata henkensäkin kuninkaan suojelemiseksi.
— Kiitoksia, kiitoksia! Minä menen täältä levollisempana, kuin tänne tulin! Ah, minä olen ollut niin levotoin! Mutta minä tiesin myöskin, että jos jotakin olisi tehtävissä, voisitte te, armollinen neiti, parhain…
— Teillä onkin minusta suuria luuloja; mutta tosiaankin, ettekö te kuulleet mainittavan yhtään nimeä?
— Sitä, joka oli kiivain ja rohkein, nimitettiin Jaakopiksi tahi
Juhaksi tahi kumpaisellakin nimellä, en muista niin tarkoin!
— Noh, niin, suurta tolkkua ei siitä juuri lähde! Niin, rouva Enerot, teidän kauttanne olen todellakin saanut pääni ymmälle! Mutta jos te tiedustelisitte enemmän, niin — Magdalena hymyili, — niin tunnustan itsessäni olevan tarpeeksi naisellista uteliaisuutta tämän asian johdosta sekä sen verran innostusta kuninkaan varalta, ett'ei minulla olisi mitään ilmestymistäni vastaan hänen edessänsä pelastavana enkelinä.
Magdalena oli nyt yksinänsä. Samalla kun hän hymyillen oli lausunut noita viimeisiä sanojansa, oli hänen silmäyksensä lentänyt kaminiin, jonka edustalla eräs mustasta saksantammesta tehty, simpsukankuori-koristeilla varustettu seinäkello sijaitsi. Hänen silmäyksissänsä näkyi jonkinmoinen levottomuus, joka kuitenkin pian vaihtui hymyilyksi, sillä ovi aukeni samassa silmänräpäyksessä ja, ojentaen molemmat kätensä sisäänastuvalle paroni Armfelt'ille, lausui hän:
— Sinua varrotessani muuttuvat minuutit pitkiksi ijankaikkisuuksiksi.
— Sinä lemmit minua yhä yhtä paljon?
— Aina, aina! Istu nyt tähän viereeni… kuinka tyytyväiseltä ja onnelliselta sinä näytät!
— Sepä minä olenkin!
— Armas ystäväni, minulla olisi yksi asia sinulta pyydettävänä!
— Mielelläni kuultelen pyyntöjäsi!
— Kentiesi et kuitenkaan niin helposti voi?…
— Ole huoleti siinä tapauksessa, Malla; minä sanon vaan; jos kuningas voi täyttää, mitä pyydät, voin minäkin… mitä minä tahdon, tahtoo hänkin!
— Eikö sinun ennemmin tulisi sanoa: mitä hän tahtoo, tahdot sinäkin?
— Miten sinun purppurahuulesi hymyillekin, en kuitenkaan peruuta sanojani.
— Noh, sinä kaikkivaltias, minä pyydän sinua siis suojelemaan puoliskoasi!
— Suojelemaan?… Tätä en käsitä!
— Tuntomatoin vaara uhkaa häntä? Mikä se on, tahi miten se saataisiin estetyksi, en tiedä; mutta ah, ystäväiseni, pidä tarkoin silmällä, ketkä kuningasta lähestyvät, ja jos huomaat jotakin pienintäkin epäiltävää, niin… niin, kapinaliitto on olemassa, jossa puhutaan vallankumoukesta sekä ett'ei parannusta ole toivomistakaan, ennenkuin kuningas saadaan pois, ja sinä… naurat!
— Kuninkaat pois ja kansa hallitukseen! Tämähän on tavallista puhetta, ranskalaista lausetapaa, jonka luullaan heläjävän kauniilta… ei mitään muuta! Niin, puhukoot he vaan, kuningas voi pitää heitä kaikkia aisoissa, eikä kukaan rohkene ryhtyä häneen eikä hänen valtaansa!
— Mutta kansa on tyytymätöin…
— Se huuhkajanhuuto on liian vanhentunutta ketään peloittamaan.
— Minä tunnen mieleni kummallisesti ahdistetuksi… he ovat luvanneet seurata kuningasta ikäänkuin hänen varjonsa, naamiaisissa, näytelmissä, kaikkiaalla… kunnes… mitä? Niin, en tiedä, mutta jotakin kauheata tulee kentiesi tapahtumaan. Ah, suojele häntä, jos voit, seuraa häntä lakkaamatta!
Edellisen lupaan tehdä, vaan en tuota toista! Hänen puoliskonansa, olkoon menneeksi; mutta ei koskaan hänen varjonansa!