NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.
— Tiedätkö varmaan hänen olevan täällä?
— Minä nä'in hänen puolipäivän aikaan lähtevän tänne.
Näitä sanoja lausuivat kaksi naista, jotka eräänä jälkeenpuolipäivänä uudella vuodella 1792 kulkivat Hagaan päin. He olivat kumpikin hyvin kiedotut avaroihin kaapuihin ja karvapäähineihin, ja yhdestä näistä kurkisti eräät lukijalle tutut kasvot, jonka hienoille poskille talvipakkanen oli lumonnut mitä ihanimpia ruusuja. Tämä oli rouva Enerot, tuo entinen Maria Holm, joka kälynsä seurassa teki tämän kävelyretken; hän jatkoi hymyillen: — Mutta vaikka minä nä'inkin hänen lähtevän kaupungista, en voi kuitenkaan mennä takaamaan, että sinä tulet saamaan häntä nähdä!
— Minä olen koettanut sitä kumminkin kymmenen kertaa, vaan aina turhaan… enkä luule itselläni tänäänkään olevan onnea. Kuitenkin tuntuisi minusta harmittavalta palata jälleen kotia, voimatta sanoa nähneeni kuningasta! Niin, sinä naurat; mutta teille, täällä asuville, on niin tavallista, että…
— Ei, älä sano sitä! Minä puolestani olen kylläkin ihastunut kuninkaasen, ja minulla on suuret syyt… eikö minun oikeastansa tule kiittää häntä siitä, että Enerot'in… että meidän tulevaisuutemme on tullut turvatuksi?
— Ja tämäkö siis on hänen mieluinen Hagansa? — kysyi rouva Enerotin käly, joka tultuaan kaupunkiin maaseudulta, nyt loi uteliaita silmäyksiä tuohon valkoiseen lumihuntuun, joka peitti kedot sekä keinui puiston lehdittömillä oksilla ja taivaanrannalla oli ripustanut valkoisia köynnöksiä alati vihantaan havumetsään. — Niin suloista on päästä maalle! Mutta nyt alkaa jo hämärtää, ja ennenkuin ehdimme perille…
— Tulee pimeä. Niin, kentiesi haluat palata takaisin?
— Enpä suinkaan; me olemme jo tulleet niin pitkälle, että voimme hyvin mennä perille asti. Kaikessa tapauksessa tulee linnan näkeminen olemaan hauskaa, ja kuu on jo noussut. Kunhan et vaan pelkää kävellä näin myöhään minun seurassani?…
— Minä pelkäisin enemmän, jos joku tahtoisi tulla pitämään meille seuraa, — vastasi veitikkamaisesti tuo nuori rouva.
— Minä tarkoitin…
— Niin, kyllä minä olen käsittänyt sinua, kultaseni; mutta olemmehan me ilman seikkailuksitta päässeet tännekin, ja minä toivon meillä kotimatkallamme olevan samanlaisen onnen, kaikessa tapauksessa en ainakaan minä pelkää.
— Noh, astukaamme sitte rivakkaasti. Klaara-tädin illallinen tulee minulle oikein maistumaan. Tulethan sinä mukana hänen luoksensa?
— Sen kylläkin teen; Enerot on luvannut tulla minua sieltä hakemaan.
Näin jutellen ennättivät molemmat naishenkilöt linnan läheistöön. Kuu oli nyt täydellisesti noussut, ja puut sekä maa kimaltelivat kauniisti. Yhtäkkiä pysähtyi Maria, tarttuen kiivaasti kälynsä käsivarteen ja osoittaen erääsen alakerrassa olevaan akkunaan: — Kas, tuossa on kuningas! — lausui hän.
Hengittämättä ja äänetöinnä sekä kunnioituksen sekaisella hämmästyksellä ja maaseutulaisen koko uteliaisuudella katseli nyt rouva Enerot'in toveri kuninkaan tällä hetkellä kalpeita ja miettiväisen näköisiä kasvoja.
— Vaiti, minä kuulen ääniä etäältä, joku tulee tännepäin, — lausui Maria, ja jos me tahdomme välttää seikkailuja, on parasta vetäytyä syrjään, luulen ma.
Mutta seisommehan me tässä varjossa…
— Tule, tule! — ja pitäen kälyänsä käsivarresta, riensi Maria sisään eräästä läheisestä, avoinna olevasta ovesta. Vetäytyen erääsen piilossa olevaan nurkkaan, näkivät he vähän tämän jälkeen kaksi kaapuihin kiedottua miestä, jotka pysähtyivät muutamaksi silmänräpäykseksi sen akkunan edustalle, jossa kuningas oli näyttäytynyt.
— Hänen piilossa pitämisensä sen aikaa, kuin hallitusmuodon muutos tapahtuu, on minun mielestäni ainoa keino sen perillesaamiseksi, — lausui nyt eräs ääni, jonka hiljaisen kuiskauksen nuot molemmat naiset kuitenkin kuulivat.
— Hänen poisviemisensä täältä on todellakin mahdotointa, — vastasi yhtä hiljaa toinen ääni, jolloin tuo ensimäinen puhuja vilkkaasti keskeytti:
— Mutta minä en tahtoisi tehdä hänelle mitään pahaa tahi vahingoittaa hänen henk… vaiti, etkö kuullut mitään rapinaa? Rientäkäämme täältä! — ja nuot molemmat salaperäiset vaeltajat katosivat puiston öisiin varjoihin.
— Mitä ihmeen ihmisiä ne olivat, ja kestä he puhuivat? — kysyi rouva Enerot, puristaen peljästyneenä kälynsä käsivartta. — Niillä oli varmaan jotakin pahaa mielessä… niin, olipa tyhmästi, että rohkenimme tulla tänne näin yksinämme.
— Olithan sinä äsken niin miehuullinen! Kas niin, rohkaise nyt mielesi, ja lähtekäämme kumpikin jälleen kotimatkalle! Tunnin kuluttua istumme taas levollisina "Kolmen Liljan" ravintolassa!
Rivakkain askelin menivät he taaskin kaupunkiin päin ja ilman seikkailuitta pääsivät he kulkunsa perille.
Säkenöivän tulennoksen ääressä laskivat he nyt rouva Elfvingin makuuhuoneessa pilaa tuntemastansa säikähdyksestä, ja tuo vieraisilla oleva nainen ilmaisi ihastustansa siitä, että hän vihdoinkin oli saanut nähdä kuninkaan: — vaikka vaan silmänräpäykseltä ja kuutamossa, — lisäsi hän.
— Sinä et vaan ole koskaan tyytyväinen! — vastasi Maria hymyillen; — mutta miten ruokahalusi laita on?
— Se on kylläkin oivallinen! Mutta mitä herkkuja te, Klaara-täti, olette pöydälle asettaneetkaan?
— Vähä kutakin. Täällä on tänään ollut suuret päivälliset, muutamilla upseereilla on ollut pienempi sali, ja kaikki pienet huoneet ovat olleet täpöisen täynänsä. Niin, Jumala paratkoon, kyllä täällä väkeä on, ja ihmisparalla on myöskin touhua sen mukaan. Valvomista myöhään yöhön ja loppumatointa puuhaa, — vastasi rouva Elfving, joka tällöin oli "Kolmen Liljan" ravintolan hyvin voiva emäntä ja joka nyt aikoi omaisiensa seurassa viettää hauskaa iltahetkeä.
— Niin tämä juokseminen rasittaa ihmisen elinvoimia!
Nuot kumpaisetkin nuoret naiset nauroivat.
— Ja kuitenkin olette, täti, lihava kuin… kuin…
— Noh, antakaatte kuulua!
— Kuin pieni porsas…
— Oh, älkäätte imarrelko! — pyysi rouva Elfving ja läimäsi Marian kälyä käsivarteen pyyhinliinalla, jolla hän hiveli muutamain pääronanmuotoisten lasien jalkaa, ja tuo arvoisa emäntä jatkoi: — Saihan sitä ennen hiukka lepoa, kun sinä, Maria, olit naimatoinna; tosin tulit sinä tänne ompelemaan, mutta sinä olit yhtä paljo kellarissa ja aitassa kuin ompeluksesi ääressäkin, ja minä sain kuitenkin väliin hengähtää.
— Tänä iltana pääsette, täti, juoksentelemasta. Sallikaa minun pitää huolta kaikesta, eihän nyt olekaan varsin paljo puuhaa, ja ruoan jakaminenhan toimitetaan keittiössä. Kas niin tehkää hyvin ja istukaa! Minä kyllä tiedän täällä vallitsevan järjestyksen…
— Mutta olithan äsken niin kaukana kävelemässä…
— Olisipa häpeää, jos minun ijälläni tuntisin itseni väsyneeksi!
Tätä lausuessansa pyörähti Maria keittiöön, ja hetken poissa oltuansa tuli hän pyytämään kellarin avainta, sillä muutamat herrat olivat pyytäneet pullollisen Bordeaux-viiniä.
— Ei sinun, lapsi-hyväni, tarvitse mennä kellariin; päivällisen jälkeen asetin tänään muutamia pulloja sellaista viiniä salin loukkoon…
Hiukka nyökäyttäen päätänsä katosi Maria ja rientäen saliin avasi hän tuohon mainittuun loukkoon johtavan tapettioven, joka loukko aikanansa oli ollut pienten huoneiden välillä oleva läpikäytävä ja joka nyt ainoastansa ohuella lautaseinällä oli niistä eroitettu.
— Vaiti, eikö joku ovi narissut? — kuuli Maria jonkun lausuvan puoliääneensä, johon kysymykseen toinen nauraen vastasi:
— Sinäpä kuulet tänään pelkkää rapinaa, napsauksia ja narinaa!
— Niin, voit olla oikeassa, mutta, sacre Dieu, parasta on olla varovainen!
— On, on, veliseni! Ei täällä ulkopuolella ei ole ketään, katsohan itsekin!… Noh, sinä luulet siis kaikkien puolueiden tulevan tyytyväisiksi?
— Meidän joukossamme ei ole ketään, joka ei ilolla käyttäisi tilaisuutta saadaksensa tehdyn tekemättömäksi. En käsitä, miksi ei hänen Aachenissa ollessaan käytetty hänen poissaoloansa vallankumouksen toimeenpanemiseksi. Olihan uusi hallitusmuoto jo valmiiksi suunniteltu; mutta he ovat epäröiviä, kun heidän tulisi toimia…
— Niin, parannusta ei ole toivomistakaan, ennenkuin hänestä pääsemme.
— Vaiti, älä puhu niin kovaa!
— Saammehan puhua asiasta, tarvitsematta siltä peljätä…
— Pyydän sinua vielä kerran, älä puhu niin kovaa, se voisi maksaa meidän…
— Jopa!
— Ja kuka tulisi sitte ottamaan toimeksensa…?
— Sinä olot oikeassa! Minä tahdon ja tulen sen tekemään! Sota, vakuuskirja, raskaat verot, ulkomaanmatkat, tuhlaaminen, ylellisyys, tuhansien kansalaisten veri, joka on vuodatettu hänen mielioikkunsa tyydyttämiseksi! Luulisinpa siinä olevan syntiluettelon, joka ansaitsee…
— Ei niin kiivaasti, Juha Jaakko, sitä pyydän! Mutta enpä käsitä, miksi ei meidän pieni kolmiapilaamme tulekaan koolle tänä iltana, vaikka hänkin niin varmaan lupasi tulla…
— Kolmiapilaamme? Ei, sano neliapilaamme — onnen lehtemme — siksi itseämme nimittäkäämme. Niin, nyt ei hän enään tule, kello on puoli yhdeksän; mutta kentiesi hän peräytyykin.
— Sitä hän ei tee, siinä tapauksessa hänet hyvin tunnen jo entisistä ajoista… lapsuudesta asti; minä takaan hänen puolestansa!
— Tänä iltanahan meidän pitää määrätä tilaisuus…
—Sellainen kyllä ilmestyy.
— Naamiaisissa, mitä siitä sanot? Tahi kentiesi Geflessä? Niin, tästä lähtein tulen minä seuraamaan sitä miestä ikäänkuin hänen varjonsa. Mutta vaiti, kentiesi Aadolf Ludvig tulee, sillä nyt minäkin varmaan kuulin jotakin rapinaa.
— Niin, katsokaamme!
Maria, joka noita ensimäisiä lauseita puhuttaessa oli seisonut hiljaa ja liikkumatta sekä hengittämättä kuullellut tätä salaperäistä keskustelua, lähti nyt hiljaa liikkeelle ja riensi pois tuon ohuen lautaseinän vierestä. Mennen huomaamatta salista, tuli hän vähän jälkeenpäin rouva Elfving'in makuuhuoneesen. Hämmästyksellä huomattiin hänen kalpeutensa ja hänen vastaansa huudettiin:
— Mitä, Jumalan nimessä, on tapahtunut? Istu tähän, vapisethan sinä kuin haavan lehti! Oletko sairas? Oletko juossut itsesi lämpöiseksi ja sitte vilustunut? Kas niin, juo tilkkanen viiniä!
— Ei se ole mitään, ei laisinkaan mitään,— vastasi tuo nuori rouva, niin pian kuin hänelle annettiin tilaisuutta puhua, — minä vaan hiukka peljästyin…
— Vaiti, vaiti, ei sanaakaan! — lausui rouva Elfving, pannen lihavan kätensä Marian huulille, — minä ymmärrän, mutta sellaisesta ei pidä koskaan puhua, sillä se vaikuttaa aina pahaa. Niin, kyllä minä tiedän, ett'ei tuolla salissa kaikki ole oikein, se on vanha, tuttu asia, mutta kukapa sitä nyt tuli ajatelleeksikaan… minä tarkoitin vaan hyvää säästäessäni sinua tarvitsemasta mennä pakkasessa kellariin… näitkö sinä päättömän miehen tahi valkoisiin puetun naisen? Tahi kentiesi harmaisiin puetun ukon punaisella…?
— En, en, vastasi hymyillen Maria, — en en mitään sellaista, täti-hyväni!
— Niin, älä vaan puhu siitä, vaan ole vaiti kaikin mokomin, lapseni! Siitä puhuminen voi kolmen päivän sisään tuottaa sinulle kuoleman! Huu, minua oikein karmii! En kuolemaksenikaan uskalla mennä tuonne ylös. Gertrud ottakoon avaimen ja menköön kellariin… kai herrat ihmettelevät, miksi heille ei vielä ole tuotu viiniä… hyvänen aika, mikä tapahtuma! Ei koskaan ole meidän vieraillemme näin sattunut, ja mitähän he ajattelevatkaan…? Kas niin, nyt he jo ovat menneet pois, senpä todella voin aavistaakin! Meidän ravintolamme joutuu pahaan huutoon huonosta kohtelemisesta, ja mieheni tulee kai raivoiseksi! Niin, älä ole pahoillasi, Maria, ethän sinä voi mitään siihen… ei maksa vaivaa tulla liioin pahoillensa, jos pari vierasta meneekin pois, ja sen tulen kylläkin sanomaan miehelleni, jos hän siitä ärisee. Juokaamme itse viinimme, ja sen me kyllä ansaitsemmekin.
— Melkein tällä tavoin jutellen jatkoi rouva Elfving käymistänsä keittiön ja huoneiden välillä, samalla kuin Maria hiukan toivutteli itseänsä.
Niin, mitä kaikkea hän olikaan saanut kuulla tänä iltana! Olihan selvää, että puhe tarkoitti kuningasta! Mutta mitä voisi hän tehdä näiden kuultujen sanojen johdosta? Eikö ne ilmaisseet jotakin kapinanyritystä? Ja keitä nämät vaaralliset vieraat olivat? Maria koetti saada tästä selkoa: — hienoja herroja, aatelismiehiä — oli kaikki, mitä hän sai tietää.
Mietiskellen ajatuksissansa kaikkea tätä, ryhtyi hän vähitellen pakinoimiseen. Tuo pieni seura, johon nyt oli tullut lisäksi hänen miehensä, ravintolan isäntä Elfving, oli iloisena istuutunut katettuun pöytään, ja "Kolmen Liljan" arvoisa emäntä nautti useampia saksanhirvi-paistin viipaleita sekä voikakkuja syltin kera, vakuuttaen tykkänään menettäneensä ruokahalunsa sekä että huoneissa, joissa kummitteli, oli oikein hirveä asua.