SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kuningas oli useita tuntia työskennellyt yhdessä Scröderheimin ja valtiovarainhoitaja Liljenkrantz'in kera. Hän oli nyt yksinänsä, mutta istui vielä kirjoituspöytänsä ääressä, kun eräs uusi henkilö päästettiin hänen huoneesensa. Tämä oli eräs kylmäkiskoisen ja jyrkännäköinen mies, ja hänen mustilla, syvään vajonneilla silmillänsä oli vakava, tyyni ja läpitunkeva katsanto. Ystävällisellä hymyllä vastasi kuningas hänen syvään kumarrukseensa, lausuen:
— Nyt, Liljensparre-hyväni, olen valmis kuulemaan, mitä tärkeitä asioita minun poissaollessani on tapahtunut.
— Ensiksikin saan ilmoittaa, että Kaarlo-herttualle on tarjottu eräs kruunu.
— Eräs kruunu, foi de gentilhomme, tämäpä on tarjomus, josta minulla ei ole ollut pienintä aavistustakaan: mutta uutinen on kumminkin hauska, jatkakaa.
— Erittäin hauska mahtaa se olla teidän majesteetillenne, sillä asia ei koske mitään vähäpätöisempää, kuin että tahtovat julistaa Suomenmaan itsenäiseksi ja ovat pyytäneet herttuata rupeamaan sen hallitsijaksi.
— Mitä se merkitsee, laamanni Liljensparre? Kuinka rohkenee minun veljeni… kuningas keskeytti puheensa ja heitti kynän, joka hänellä oli kädessä, kiivaudella pöydälle.
— Hän ei ole sitä rohjennutkaan, teidän majesteettinne, jatkoi poliisimestari, — tarjoumus on häikäissyt häntä, se on tosi, kovin häikäissyt, eikä hän sentähden voinut tykkänänsä sitä hyljätä, mutta hänen suosikkinsa, paroni Bonden, neuvosta, että koettasivat voittaa aikaa, on asia vielä ratkaisemattomalla kannalla.
— Kestä on tämä ehdoitus oikeastansa saanut alkunsa? kysyi äkkiä kuningas.
— Yrjö Maunu Sprengtporten'istä. Rivakka ja kekseliäs kuin hän on, ei hän kammo minkäänmoisia keinoja aikeidensa toteuttamiseksi. Mutta mitä hän herttualle lienee esitellytkin, ei hän kuitenkaan uneksu mistäkään vähemmästä kuin omasta tulemisestansa Suomenmaan Frankliniksi ja sitte sen Vashingtoniksi.
— Sprengtporten — täytyy saada täältä pois… Hollannissa valmistetaan sotaa Itävaltaa vastaan, ja minä annan hänelle suosituskirjeen. Hän on saanut Ranskasta kaikki nuot mietteensä. Keitä muita kuuluu hänen puolueesensa?
— Siinä on suomalaisia; Sprengtporten on erään klubin jäsen, jossa tuon nykyajan vapauden oppia Montesquieun ja Rousseaun hengessä salaisesti saarnataan ja jossa hän on ilmaissut aikeensa Suomenmaan itsenäisyydestä. Aije on saavuttanut yleistä mieltymystä.
— Ja tämän klubin jäsenet, miten voisi päästä perille, ketkä nämät ovat?
— Olen ollut kylläkin onnellinen tämän perille pääsemisessä, teidän majesteettinne, ja tulen mitä pikimmin tuomaan teidän majesteetillenne luettelon sen jäsenistä.
— Ei kymmenenkään poliisimestaria ole sinun vertaisiasi, Liljensparre-hyväni, — tyytyväisyyden hymyily ilmestyi Kustaa-kuninkaan huulille; — sinun olennossasi on jotakin kaikkitietävää, joka mahtanee olla kaikkien ihmisten hirmu, joilla on huono omatunto. Todellakin, sinulla on ihmeellinen Arguksen silmä.
— Jos minussa on yhtään teräväpäisyyttä, on se minun intoni teidän majesteettinne palvelemiseen sekä teidän majesteettinne neron ihmettelemisen synnyttämää.
— Viisaudella voi koko salaliiton tukehduttaa kapalossansa, jatkoi Kustaa-kuningas moniaan silmänräpäyksen mietittyänsä. — Ankaruutta ei tässä tarvitse käyttää. Minä en ole tietävinänikään koko asiasta, samalla kun ryhdyn varokeinoihin, ja näitä ei ole vaikea keksiä, kun tuntee miehensä. Tiedätkö vielä muuta tästä aikeesta.
— He aikovat levittää perättömiä huhuja teidän majesteetistanne, yllyttää suomalaisia kapinaan ja julistaa Suomenmaan itsenäiseksi. Ensimäinen, jolle paroni Sprengtporten Ruotsiin tultuansa ilmoitti tämän aikeen, oli kreivi Axel Fersen.
— Noh, ja hän?
— Uskollisena alamaisena neuvoi hän luopumaan koko aikeesta.
— Hyvä, Axel Fersen saa siis olla minulle avullinen Sprengtportenin poislähettämisessä… tämän, joka ennen oli minun innokkaimpia puolustajiani ja jolle minä olen tehnyt… mutta vähät siitä!… Noh, laamanni Liljesparre, mitä muuta uutta minun poissa olemiseni ajalta? — Vähää ennen teidän majesteettinne lähtöä Italiaan saapui tänne muuan luutnantti suomalaisesta laivastosta, Ulfvenklou nimeltänsä.
— Onko hänkin osallinen salaliitossa.
— Hän kapinoitsee omin päinsä, luullakseni ja tätä tekee hän houkuttelemalla rahoja herkkäuskoisten ihmisten taskuista. Hän on profeetta, teidän majesteettinne.
— Ja sen johdosta kuuluu hän tietysti myöskin niiden joukkoon, jotka ihailevat Södermanlannin herttuata?
— Teidän majesteettinne huomaa kaikki. Hän ihailee herttuata ja herttua vuorostansa ihailee häntä.
— Syyksi herttuan ihailemiseen luulen tuon vanhan ennustuksen taaskin uudistetuksi, että hänestä joskus tulisi kuningas.
— Niin on, teidän majesteettinne.
— Kaarlo-veljeni mieli on aina palanut johonkin kruunuun… muistanpa vielä, kuinka, hän lapsena aina unesta herättyään kertoi minulle olleensa kantavinaan kultakruunua päässänsä tahi olleensa olevinaan kuningas, ynnä muuta sellaista; mutta mitäs, kun hän nyt vielä hereillänsäkin ollen uneksii… sellaiset ovat vaarallisia haaveiluja ruhtinaalle, nuoremmalle pojalle, jonka vanhempi veli on hallitseva kuningas, kenen pojalle vallanperimys kerta tulee jäämään.
Kuningas vaikeni, ja poliisimestari lausui jälleen, katseltuansa hetkisen kuningasta läpitunkevilla silmäyksillänsä:
— Tuo lapsellinen uneksuminen ilmautuu vielä lapsellisissa leikeissä. Voisinpa kertoa niistä jonkun osan, jos ei teidän majesteetillanne ole liian kiireellistä toimitettavaa.
— Puhu, käski kuningas, tähystellen vilkkailla silmillänsä poliisimestarin liikkumattomia, kylmiä ja tyyniä kasvoja.
— Ulfvenklou luuloittelee omaavansa kaikenlaisia salaisia tietoja ja taitoja; hän esiintyykin mieluummin ennustajana. Selvää on että hänellä sentähden on sanktuarionsa (kaikkein pyhimpänsä) ja sinne kutsui hän äskettäin herttuan. Sittekuin hänen kuninkaallinen korkeutensa oli taipunut muutamiin temppuihin, sanoi Ulfvenklou olevansa yliluonnollisen hengen valtaamana, ja että tämä hänessä nyt vaikutti, toimi sekä puhui. Jonkinmoisessa hurmaustilassa valeli hän sitte herttuan päälaelle pyhää öljyä ja voiteli hänet Ruotsin sekä Norjan kuninkaaksi.
Kuningas punastui hieman.
— Norjan, kertoi hän; tämän maan, jota hän itse salaisuudessa halusi saada valtaansa, oltiin rohjettu jonkinlaisessa mielettömyydessä sanoa herttuan joskus tulevan omistamaan; tämän maan ja Ruotsin — hillitty kiukku alkoi kuohua Kustaa-kuninkaan suonissa, ja lisäämättä sanaakaan viittasi hän Liljensparrea jatkamaan.
— Pelkäänpä kertomukseni tuntuvan teidän majesteetistanne liian vastenmieliseltä.
— Etpä uskoisi minua, jos sanoisin sen olevan mitä hauskinta laatua, mutta minä huomaan sinun pitäväsi minulle hyödyllisenä, että saan tietoa tuosta leikistä sen tärkeimpine sivuseikkoinensa ja minä olen sinulle kiitollinen valppaudestasi ja innostasi; — keveällä huokauksella jatkoi kuningas: kerro siis, Liljensparre-hyväni!
— Voitelun jälkeen esitteli nyt Ulfvenklou herttualle muutamia kirjallisia ehtoja, joiden alle tämä piirsi nimensä.
— Mitkä ne olivat? kysyi kuningas, Liljensparren tehtyä pienen pysäyksen.
— Kuninkaaksi päästyänsä tulisi hänen määrätä Fredrik Sparre valtiokansleriksi…
— Siis on Sparre se, joka pitää nuot salaiset langat tässä narrivehkeilyssä kädessänsä? Entä muuta?
— Siihen asti tulisi hänen olla, kuten sanat kuuluivat, "veljellensä alamainen ja häntä totella, niin kauan kuin tämä viisaasti elää ja hallitsee."
Hymy ilmautui Kustaa-kuninkaan huulille.
— Tuopa kuuluu kauniilta lausui hän, — enkä todella voi pyytääkään enempää herra Ulfvenklou'lta. Noh, siihenkö siis koko tuo juttu loppui?
— Eipä aivan, vastasi Liljensparre, — sillä tämän jälkeen piti hän pienen puheen herttualle, — taaskin vaikeni poliisimestari, jolloin kuningas vilkkaasti lausui:
— Tänäänpä saan oikein urkkia teiltä sanoja, laamanni Liljensparre.
Millainen tämä puhe oli?
— Ulfvenklou alkoi sen Herran nimeen. Minulle on se tässä kirjoitettuna, vastasi poliisimestari, joka ei rohjennut kertoa Ulfvenklou'n sanoja kuninkaalle ja joka kunnioituksella tarjosi hänelle paperin, josta Kustaa-kuningas nyt luki: "Älä huoli enään nyt hallitsevasta Kustaa-kuninkaasta, sillä minä olen hyljännyt hänet ja hänen sikiönsä, koska hän on pysynyt maailmallisissa ja hyljännyt minut; sentähden tahdon hänelle kostaa. Ja minä olen määrännyt hänelle rajansa, jonka yli hän ei voi mennä; hän on valinnut itsellensä muita jumalia, jotka häntä eivät voi auttaa, sentähden en enään ajattele häntä, vaan ihmiskäden kautta pitää hänen maailmasta erkaneman, koska hän on koettanut viekkaudella juonilla ja petoksilla sekä ihmiskäden avulla valtaansa vahvistaa?" (35)
Kustaa-kuningas, jolla oli vilkas mielikuvitelma ja joka uskoi aavistuksia sekä oli kuten Kaarlo-veljensäkin, taipuvainen luottamaan ennustuksiin, tunsi itseänsä karmivan näitä sanoja lukiossansa. Jokin hänen sielussansa puhui tämän ennustuksen totuudesta ja jonkinlainen kauhistus valloitti hänen mielensä; mutta tottunut kuin hän oli hillitsemään tunteitansa ja ainoastansa ilmaisemaan niitä, joita hän soi maailman huomaavan, hän hymyili, laskien välinpitämättömällä katsannolla tuon hienolla käsialalla kirjoitetun paperilapun kädestänsä. Liljensparren epäluuloiset silmäykset tähystelivät hänen liikkeitänsä ja tämä mies, joka tarkoin tunsi ihmiset ja voi helposti saada ilmi lähimäisensä salaisimmatkin ajatukset ja tunteet, huomasi Kustaa-kuninkaan sielussa vallitsevan ainoastansa huolettoman välinpitämättömyyden.
— Teidän majesteettinne antaa näille sanoille sen arvon, jonka ne ansaitsee; lausui hän, — ennustuksena ei niillä ole mitään merkitystä teidän majesteettiinne nähden, mutta noiden salaisten ajatusten, joita muutamilla on, ei saa kuitenkaan luulla puuttuvan kaikkea merkitystä, ja sentähden pidin velvollisuutenani tuoda tuon pienen paperilapun teidän majesteettinne luettavaksi. Ulfvenklou'lla on sitäpaitse paljo tekemistä teidän majesteettinne tähden. Monien satojen henkilöiden seurassa väitti hän teidän majesteettinne poissa ollessa, että teidän majesteettinne tulisi niinkuin viime maaliskuun kululla murhatuksi Roomassa.
Kuningas nauroi.
— Jos kaikki hänen ennustuksensa ovat yhtä luotettavia, niin… hän keskeytti äkkiä puheensa; — tahdonpa kuitenkin itse ottaa selvän tuosta Ulfvenklou'sta… mieleni tekee kutsua hänet tänne hoviin… olisipa kylläkin hauskaa nähdä, miltä hän näyttää, huomatessaan minun olevani elossa. Olenpa todellakin, Liljensparre-hyväni, varma siitä, että jos noituminen ja taikatemput auttaisi, olisi hän jo aikoja sitte laskenut kruunun herttuan päähän, lausui kuningas hilpeästi, jonka jälkeen hän yhä hymyillen lisäsi: — Jos jotakin uutta tapahtuu, anna minulle siitä heti tieto… minusta on hauskaa, että pidät herttuan toimia tarkalla silmällä.
— Rohkenenko alamaisuudessa lausua ajatukseni? kysyi poliisimestari uudelleen kumartaen, ja jatkoi, kuninkaan ystävällisesti viitattua:
— Hänen kuninkaalliselta korkeudeltansa, Södermanlannin herttualta, ei puutu kentiesi kunnianhimoa, ja sitäpaitsi on hän kovassa rahanpulassa; hänen täytyy saada rahoja, jottei puute kiihdyttäisi häntä heittäymään johonkin ajattelemattomaan ja epätoivon synnyttämään yritykseen.
— Hänen pitää saada rahoja. Onko teillä vielä muuta sanomista?
— Ei tällä kertaa, teidän majesteettinne, vastasi poliisimestari, joka nyt meni pois.
Muutama silmänräpäys tämän jälkeen istui kuningas vaunuissansa; ajajan ruoska vinkui, selässä ratsastaja antoi lentävien he voisten tuntea teräviä kannuksiansa, ja tulisessa vauhdissa riensivät he Drottningholmiin vievää tietä eteenpäin.
Oli täysi hämärä, kun kuningas saapui huvilinnaan, ja jo muutama minuutti tulonsa jälkeen näkyi hän kuningattaren seurassa, jossa hänen kumpikin veljensä, kälynsä ja sisarensa ynnä näiden seurueet ja osa hovijuhlalta jäämään käskettyjä henkilöjä liikkuivat vahakynttiläin valaisemissa saleissa.
Vaihdettuaan moniaan sanan puolisonsa kanssa, lausui kuningas:
— Järjestäkäämme äkkipikaa puutarhassa muutamia eläviä kuvia. Olenpa utelias näkemään, miltä nämät tulevat näyttämään noiden luonnollisten, vihriäin verhojen takaa, joita olen hakkauttanut Floran kukkulan vieressä oleviin pensastoihin. — Kustaa-kuninkaan vilkkaat silmät lensivät hetkeksi naisiin, ja hän jatkoi: —Niin, neiti Rudenschöld, teistä tulee viehättävä kevään kuva, ja vapaaherratar Höpken tulee esittelemään meille ihaninta kesäpäivää; mutta syksykään ei saa suloudessa jäädä muista jäljelle, ja ehkäpä te, kreivitär Löwenhjelm, otatte kuvaellaksenne hohtavan kuuvalon, kypsyneen elon ja hedelmäin vuodenaikaa.
— Nämät kuninkaan viimeiset sanat antoivat Södermanlannin herttuattarelle syytä kuiskaamaan hiukan, ivallisella silmäyksellä puolisolleen toivovansa, ett'ei kreivitär Löwenhjelm tulisi esiintymään kielletyllä hedelmällä, komppasana, johon herttua vastasi nolomaisella hymyilyllä, samalla kuin kuningas, joka nyt kääntyi nuoremman veljensä puoleen, jatkoi:
— Ja sinä, Fredrik-veljeni, olet hopeaharmaalla parralla ja viitalla sekä tukkajauholla riputeltuna varsin sovelias talveksi. Kaikki tulee sitte valaistuksi tulisoihduilla. Niin tuosta voi tulla varsin oivallista! Useampain kuvaelmien järjestelemisen jätän sille, ketä haluttaa. Ja nyt hyvät herrat ja naiset menkäät valmistamaan pukujanne! Noin puolen tunnin kuluttua ovat katselijat paikoillansa.
Suuri joukko naisia ja herroja menivät nyt pois, ja kuningas, joka näyttäen lempeältä oli tarttunut Kaarlo-ruhtinaan käsivarteen, lausui aivan ystävällisesti:
— Aijoin tulla kotiin ennen hämärän tuloa järjestämään kaiken tämän kunnollisesti, mutta Liljensparre viivytteli minua; Kustaa-kuningas heitti salavihkaan silmäyksen veljeensä, joka äkkiä käänsi kasvonsa pois kuninkaasta, ollen silmäilevinään erästä nuorta, ihanaa hovineitiä, joka samassa silmänräpäyksessä astui sisään, — todellakin merkillinen mies, tuo Liljensparre — jatkoi kuningas yhä samalla ystävällisellä ja lempeällä äänellä. — Hänen erinomaisen tarkka silmänsä huomaa ja ottaa selvän mitä kekseliäimmin harkituista yrityksistä ja syvimmistäkin salaisuuksista… hän on verratoin, ja minä todella häntä ihmettelen.
Herttua heitti nyt aran silmäyksen Kustaa-kuninkaasen. — Tiesiköhän tämä mitään pulaan saattavaa, mitään, joka voisi olla vaarallista herttualle itsellensä? — Äkkiä teki Kaarlo tämän kysymyksen itsellensä, mutta kuninkaan täydellisesti tyynet kasvot karkoitti tämän ajatuksen, ja hän yhtyi kehumaan tätä poliisimestaria, joka oli niin suuressa Kustaa-kuninkaan suosiossa, samalla kun hän lisäsi muutamia imartelevia sanoja vanhemman veljensä omasta teräväpäisyydestä.
Esiintyvän auringonsäteen kaltainen hymyily ilmautui kuninkaan kasvoille ja vieden Kaarlo-ruhtinaan erääsen etäämpänä olevaan akkunan aukkoon, alkoi hän kuiskaten jutella hänen kanssansa. Kustaa-kuninkaan hienojuoteiset kasvot osoittivat tällöin hilpeyttä, samalla kuin hänen säkenöivät silmänsä väliin läpitunkevalla kirkkaudella katseli ruhtinasta, jonka kasvot loisti tyytyväisyydestä, — ja hänellä oli syytä tyytyväisyyteen, sillä hänellä oli kädessänsä valtakirja nostaa kuninkaan käsirahastosta isonlaisen rahasumman. Kustaa-kuningaskin oli tyytyväinen ostettuansa tavallisella keinolla kumminkin joksikuksi ajaksi itsellensä rauhaa ja Kaarlo-herttuan mielisuosion. Erottuaan tästä ystävällisellä nyökkäyksellä, lausui hän ääneensä läsnäoleville: — Ja nyt puistoon, hyvät herrat, puistoon!