VIIDESKYMMENES.
— En pidä mitään maailmassa suurempana onnena, kuin saada joskus vilkaista teidän kauniisin silmihinne! —lausui herttua-hallitsija, istahtaen eräänä edellä puolenpäivänä neiti Rudenschöld'in viereen, joka, ommellen koruompelusta, veitikkamaisen näköisenä katsahti häneen vastatessansa:
— Siinä tapauksessa ovat teidän kuninkaallisen korkeutenne vaatimukset maallisesta onnesta kovin vähäpätöiset.
— Kuka on opettanut teitä noin hymyilemään, neiti Rudenschöld?
— Luonto ja taide ystävällisessä sopusoinnussa.
— Te laskette yhä pilaa, minulle puhuessanne.
— Ah, minä olen siis teidän korkeutenne mielestä jokseenkin yksitoikkoinen.
— Melkein niin, — herttua hymyili, — niin, jospa te muutteen vuoksi kerran puhuisitte minulle vakavastikin.
— Sen lupaan tehdä, kunhan puheenaineemme ei ole niin lystillistä laatua, että minun välttämättömästi!…
— Ja lempenikö pidätte te kuuluvana niihin aineisin?
— En rohkene väittää teitä vastaan.
Ruhtinaan kasvoille ilmestyi heleä puna, ja hänen vilkkaista silmistänsä loisti tyytymättömyyden säde, joka kuitenkin äkkiä muuttui ihailemiseksi, hänen vastatessansa:
— Te olette kovin säälimätöin neiti Rudenschöld, yhtä säälimätöin, kuin te olette kauniskin! Minä lemmin teitä, sen te tiedätte… lempeni tekee minut teidän orjaksenne; en voi teihin närkästyä, vaikka tahtoisinkin.
Ruhtinas vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi, ja kun Magdalena, joka oli kumartunut ompeluksensa yli, ei hänelle vastannut, jatkoi hän.
— Koko teidän olentonne on suloisuutta… hurmaavaa suloisuutta, Magdalena… teidän hyväilynne edestä tahtoisin panna kaiken valtani jalkoihinne jo teidän lemmestänne… kaiken, kaiken, Magdalena! Te tulisitte olemaan minun toimintani ohjaajatar, ja koko Ruotsin tulisi katsomaan ylös siihen paikkaan, jolla te sijaitsisitte!
Magdalena oli työntänyt tieltänsä tuon ebenpuulla ja norsunluulla silatun ompelukaaren, jolla hänen pienet kätösensä vielä lepäsivät, valju puna peitti hänen huikaisevan valkoista hipiäänsä, ja kultaisia säteitä välähteli hänen höyhenenkevyisissä kutreissansa, jotka, valuen alas hänen päälaeltansa, peittivät puolittain hänen paljasta kaulaansa, jonka mallikelpoisiin juonteisiin herttuan silmäykset kiintyivät. Ei milloinkaan ollut Magdalena näyttänyt hänestä kauniimmalta, eikä hänen sydämensä ollut milloinkaan sykkinyt ankarammasta, tulisemmasta kiihkosta.
— Jos valta voisi minua houkutella, — vastasi Magdalena; hän vaikeni ja hymyillen jatkoi hän äkkiä, — jos se voisi sitä tehdä, niin, silloin, teidän kuninkaallinen korkeutenne!
— Mitä sitte, Magdalena?
— Silloin kentiesi kuulisin teidän rukouksenne.
— Magdalena!
— Ei, ei, teidän korkeutenne, päästäkää minun käteni! Valta ei ole minusta minkään arvoinen!
— Se tulee teille vielä olemaan, kuulkaa minua, kuulkaa, Magdalena!
Sinun tulee…
Tässä silmänräpäyksessä ilmoitettiin herttualle paroni Reuterholm'in jo kauan varronneen sekä pyytäneen saada puhutella herttuaa eräässä tärkeässä asiassa.
— Minä tulen, lausui herttua nureasti, mutta jäätyänsä jälleen kahdenkesken neiti Rudenschöld'in kanssa istahti hän samalle paikalle, jonka tämä joku silmänräpäys sitte oli jättänyt. — Magdalena, — jatkoi hän, — ne autuaalliset hetket, joita teidän seurassanne nautin…
— Ovat nyt menneet…
- Ei, ei!
— Menneet, sillä paroni Reuterholm on pyytänyt saada puhutella teidän kuninkaallista korkeuttanne…
— Mitä sen minuun tulee…
— Hän ei tule antamaan teidän korkeudellenne vähintäkään rauhaa (53)… muistelkaapa miten oli eilen, toissapäivänä ja joka päivä… hän tulee lähettämään sanoja lähettämistänsä, ja jos se ei auta, tulee hän vihdoin itse noutamaan teidän kuninkaallista korkeuttanne… — veitikkamaisella silmäyksellä lisäsi Magdalena: — Minä rohkenen alamaisuudessa esiintyä yhdellä anomuksella.
— Tuhannella, Magdalena!
— Säästäkäätte minua tänään näkemästä paroni Reuterholm'ia!
— Te ette ole hänelle kovin ystävällinen, neiti Rudenschöld… noh, niin, tahdon siis mennä…
Pääseminen herttuan ikävästä läsnäolosta täytti Magdalenan mielihyvällä, eikä hän koettanutkaan tätä salata niissä silmäyksissä, joilla hän seurasi herttuata, joka salaisella vastenmielisyydellä noudatti suosikkinsa kutsumusta.
— Eräs varsin omituinen sattuma on syynä, ett'en saa hetkeksikään lepoa, ennenkuin olen ollut teidän kuninkaallisen korkeutenne puheilla, — lausui Reuterholm, joka, säilyttääkseen valtaansa herttuan yli, osasi käyttää hyväksensä hänen heikkoja puoliansa, ja yksi näistä oli etenkin hänen taipuvaisuudensa salaseikkoihin.
— Te näytätte todellakin levottomalta, ystäväni, — herttua lähetti kaipauksen huokauksen neiti Rudenschöldille, jatkeessansa: — Ah, teille on varmaankin tullut kirje Stedingk'iltä ja keisarinnalta…
— Ei, ei, jotakin muuta tapahtui viime yönä.
— Puhu empimättä! — herttua, joka tunsi itsensä uteliaammaksi, kääntyi nyt ystävällisesti kehoittavalla nyökkäyksellä suosikkiinsa päin.
— Minä söin jokseenkin myöhään ehtoollista eilen illalla, — alkoi Reuterholm, — ja valmistauduin menemään vuoteelleni, kun selittämätöin levottomuus pakoitti minua jälleen pukemaan päälleni ja menemään ulos. Siten tulin Johanneksen kirkkomaan läheisyyteen. Äkkiä johtui mieleeni koettaa, ilmestyisikö siellä kentiesi aaveita. Yö oli ihana sekä tyyni ja kello noin puoli kahdentoista paikoilla, kun kiipesin etelänpuoleisen muurin yli ja menin suorastansa kirkkoa kohden. Valkoinen, ihmisen näköinen olento liihoitteli esiin hautapatsaiden välistä ja melkein minun lähelläni; mutta äkkiä katosi tämä näky samalla vilahtavalla nopeudella, kuin akutinta ales laskiessa. Sitte kuljin kirkon ympäri ja päästyäni sen pohjoiselle ovelle, piirsin siihen etusormellani ympyrän, jonka keskelle tein ristin, ja jonka keskipisteesen sitte hiljaa naputin. Ensiksi kuulin ympärilläni risahtelevaa ääntä, sitte jysähytettiin oven lukkoon kolme kertaa niin kovasti, että jonkinmoisella kauhistuksella vetäydyin takaperin, vaikka minulla kuitenkin kaikeksi onneksi oli sen verran mielenmalttia, että tein oikealla kädelläni rintaani ristinmerkin.
— Sepä ei ollut mikään hyvä henki, jonka olit manannut esille, — keskeytti herttua vilkkaasti, — kentiesi sinä olit laiminlyönyt…
— En ollut mitään laiminlyönyt, teidän kuninkaallinen korkeutenne, siksi olen liian kauan ollut Björnramin opissa. Olipa Jumalan sallimus, etten tänä yönä taas kuten tavallisesti joutunut tekemisiin pahojen henkien kanssa; se on varmaa, sillä nyt tapahtui juuri se merkillisin: samassa silmänräpäyksessä kun minä tein ristinmerkin, huusi eräs valittava ääni: — Kehoita Kaarlo-herttuaa, Ruotsin ja Suomen hallitsijaa, rukoilemaan näkymätöintä vapahtamaan hänen veljensä syntistä sielua! Samassa silmänräpäyksessä kuului minun lähelläni kimakka parahdus, ja minä tunsin niin kovan painon rinnallani, että ehdottomasti vaivuin maahan, johon jäin liikkumattomana makaamaan joitakuita minuutteja, menettämättä kuitenkaan silmänräpäykseksikään tuntoani.
Reuterholm vaikeni.
— Se oli Jumalan henki! — keskeytti herttua-hallitsija, ja peittäen kalpeat kasvonsa heikkohermoisesti väriseviin käsiinsä lisäsi hän: — Oi, minun aavistukseni, minun aavistukseni!
Kaikki ajatukset neiti Rudenschöld'istä olivat paenneet hänen mielestänsä, ja vapisevalla äänellä jatkoi hän: — Seuraa minua pyhimpään siellä tahdon rukoilla.
Nopein askelin riensi herttua nyt tähän pyhimpäänsä paroni Reuterholm'in seuraamana, joka pysähtyi neljän patsaan eteen, ja veti syrjään sen esiripun, joka verhosi alttarin, jolloin herttua mitä hartaimmat! näköisenä lankesi polvillensa:
— Rukoilkaamme Jumalan apuun turvaavien sielujen hartaudella! puhui Reuterholm, sytyttäen valkean seitsenhaaraiseen kynttiläjalkaan ja ottaen käteensä alttarilta suitsutusastian, jota hän hiljaa heilutti edestakasin sekä jatkoi: — niin, rukoilkaamme, ja meidän rukouksemme tulee enkelin siivillä lentämään Karitsan istuimen eteen! Hän ainoastansa voi parantaa haavoitetut sydämet ja virvoittaa murheellisia sieluja Sionin terveellisestä lähteestä otetulla vedellä! Muserretulla sydämellä turvaamme sinun jumaluusvoimaasi, sillä sinun tahtosi on sulaa armoa ja sinun päätöksesi sulaa laupeutta. Taivaallinen isä, kuule veljen esirukouksia, kuule korkean hallitsijamme huokauksia ja pelasta ikuisesta kadotuksesta syntinen kadotettu sielu, pelasta se henki, joka on katoamatoin osa hänestä, jota me eläessämme nimitimme Kustaa III:ksi!
Vaitonaisena vajosi nyt paroni Reuterholm polvillensa herttua-hallitsijan viereen, joka kalpeana, masennettuna ja milt'ei tunnotoinna höpisi rukouksen toisensa perään. (54)