VIIDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
Makuuhuoneensa sohvalla oli kreivitär Rudenschöld puoleksi pitkällänsä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja murheen rypistämät, ja se käsi, jonka hän nyt ojensi nuoremmalle tyttärellensä, oli kylinä ja hermotoin.
— Lasillinen viiniä, ah, juokaa lasillinen viiniä! — pyysi Magdalena tuskaisena. — Mikä teidän, äitini, on? Oletteko suutuksissanne minuun? Ette! Noh, Jumalan kiitos! Luottakaatte minuun… puhukaa, se lieventää sydäntänne!
— Ah, lapseni, jos puhuisin, saattaisi se ainoastansa murheelliseksi sinutkin.
— Ah, kukapa onkaan tytärtä läheisempi ottamaan osaa lemmityn äidin murheisin?
— Magdalena-hyväni, minä olen itse syössyt itseni kaikkeen tähän, minun tulee syyttää ainoastansa omaa heikkouttani; mutta niinhän se aina on: mielettömistä teoista seuraa aina rangaistus!
— Se on tosi, — vastasi Magdalena, sietämättä äitinsä silmäystä.
— Tiedäthän Pentin kevytmielisyyden saattavan minulle paljo levottomuutta, tiedäthän hänen tuhlaavan paljo rahoja…
— Tuhlaako hän!… Jumala, sitä en hirveä ajatellakaan!
— Ei, ei hän! Mutta, näetkö, minä olen ottanut ne rahat, joilla minun oikeastansa olisi tullut suorittaa omia menojani ja velkojani, ja antanut ne Pentille kaikki, kaikki tyyni! Mutta nyt minä olen velassa, useimpien vuosien huoneenvuokra on tähän taloon maksamatta ja kauppapuoteihin sekä… ah, minun murheeni ovat kauheat, enkä saa enään unta öilläkään! Velkojani tulevat yhä ankarammiksi ja vaativammiksi. Mitä tulee minun tehdä! — Ja tuo vanha vaimoraukka purskahti ääneensä itkemään.
— Oh, eikö asia ole sen pahempi, — virkkoi Magdalena, samalla kuin hymyily ilmautui hänen paisuville huulillensa, ja ilon säteet loistivat hänen kirkkaissa, sinisissä silmissänsä, — onhan kaikki tämä autettavissa! Minulla on jalokivi koristuksia, kalliita helminauhoja… sekä ruhtinatar että hänen äitinsä ja leskikuningatar Sofia Magdalenakin ovat suosionsa osoitteeksi…
— Ei, ei, lapseni, sitä en voi! En voi riistää sinulta…
— Älkäämme siitä puhukokaan! Tuollaisista turhuuksista luopuminen on vähäpätöinen asia, jos minä niiden avulla voin pyyhkiä pois nämät kimaltelevat kyyneleet. — Ja yhä hymyillen pyyhki Magdalena nenäliinallaan äitinsä silmiä ja poskia. — Kas niin, ei sanaakaan enään! Kuinka olenkaan onnellinen, kun nyt voin huojentaa äitini huolia! Ja Pentti tulee kyllä järkevämmäksi… tulee oppimaan säästäväiseksi. Pentti-parka, minä tunnen hänet ja olon vakuutettu teidän pulanne, äitini, käyneen raskaasti hänen mieleensä.
— Hyvä Maalin-tyttäreni! — Ja hymyillen äidillisestä rakkaudesta silmäili kreivitär Rudenschöld tytärtänsä, joka iloisella mielellä nyt läksi kotia päin, arvostellen ajatuksissaan omaamiansa sormuksia, otsaripoja, kaula- ja rannerenkaita. Astuen mitä hilpeimmällä ja tyytyväisimmällä mielialalla asuntoonsa, huomasi hän siellä paroni Armfelt'in joka jo ovella tuli hänen vastaansa. Nähtyänsä Armfelt'in alakuloiset ja synkät kasvot, muuttui hänen ilonsa kuitenkin heti ankaraksi tuskaksi.
— Mitä on tapahtunut? — kysyi hän.
— Minä matkustan pois, Malla, matkustan pian, ja olen nyt tullut tänne sanomaan sinulle jäähyväiset!
— Sinä olet niin hätäinen… Varmaankin on jotakin tapahtunut…
— Ainoastaan, mitä joka päivä tapahtuu; mutta siinä on kylläksi! Ei, tätä asiain uutta menoa en voi katsella! Kustaa-kuninkaan viholliset ovat nyt hallituksessa… Reuterholmin kaltainen on nyt vallitsemassa, ja vallan pikarin, josta hän on juonut, tulee hän kait haluamaan tyhjentää, jos ei…
— Mitä?
— Jos ei häneltä temmata pois maljaa…
— Ja senkö tahdot sinä tehdä?
— Jos meidän nuoren kuninkaamme menestys sen vaatii.
— Sinä pelkäät siis?…
— Kaikkea! Minkä valtaan johtavan tien hyvänsä tulee Reuterholm pitämään luvallisena. Hänen mahtavuutensa olisi mennyttä, jos Kustaa Aadolf todellakin olisi kuningas.
— Noh, niin, odota siis sitä aikaa!
— Lyhytnäköinen lemmittyseni!… Sitä päivää eivät he koskaan salli
Kustaa Aadolfin näkevän; muistahan hänen isänsä kohtalon!…
— Kauhea ajatus!
— Tämän onnettomuuden estäminen on nyt ainoa tarkoitukseni, ja sentähden ei olisi hullumpaa, jos Reuterholmin hämmästykseksi pantaisi toimeen valtiokepponen Kustaa Aadolf'in eduksi. Hänet täytyy julistaa täysi-ikäiseksi varhemmin kuin hänen suuri isänsä määräsikään. Minun aikomukseni on tosin ristiriidassa testamentin määräykseen nähden, mutta kuninkaan etu vaatii juuri sen rikkomista. Niin, Kustaa-kuninkaan testamentti! Kuinka täytti hallitsija hänen viimeisen tahtonsa, tämän lisäyksen, jonka kuninkaan eteenpäin näkevä äly piti tarpeellisena ja joka hänen poikansa alaikäisyyden ajalla olisi rajoittanut herttuan valtaa ja suojellut tuota lasta? Ei, minä tahdon päästä pois tästä maasta, joka on täynänsä riitoja ja konnantöitä!
— Sinä tahdot lähteä pois ja puhut kuitenkin Kustaa Aadolfin suojelemisesta!
— Täällä ei ole oikea paikka aikeideni toteuttamiseen… näetkö, minun aikeideni toimeenpanemiseen täytyy muiden valtain… mutta kaikki tuo ei ole minulla vielä selvillä, ja siis et sinäkään voi käsittää…
— Yhden asian minä kuitenkin selvästi käsitän: sinä matkustat pois! Ah, tämä tieto synnyttää minussa sanomatointa tuskaa, joka voi vaihtua äärettömäksi iloksikin: saanko sinua seurata?
— Lemmittyni, suloista olisi saada aina olla sinun läheisyydessäsi; mutta sinun tänne jäämisesi on välttämätöintä!
— Minulle ei ole mitään välttämätöintä… minun toimimiseni riippuu ainoastaan sinun tahdostasi. Minua ei estä mitkään siteet, eikä pidätä mitkään turhat luulot! Niin, sinun kanssasi on minulla kaikki, ilman sinutta ei mitään! Kustaa Mauritz'ini, sano vaan: tule mukaani!
— Minä sanon: jää tänne, Magdalena! Kuule minua lemmittyni: ainoa, mihin minä tässä maailmassa luotan, on juuri sinun uskollinen sydämesi! Sinun pitää auttaa minua… niin, sitä valaa, jonka olen vannonut Kustaa-kuninkaalle, pitää sinun auttaa minua täyttämään. Siis minä matkustan pois, ja sinun, Magdalena, pitää kirjoittaman minulle usein… jokapäivä… vapaasti ja kenenkään vakoamatta voin minä silloin toimia, eikä täällä tule mitään tapahtumaan, josta en sinun kauttasi saisi tietoa. Sano, tahdothan hyödyttää meidän suuren kuningas-vainajamme asiaa?
— Minä tahdon kaikkea, mitä sinäkin!
— Herttua-hallitsijan olet sinä lumonnut… sinun pitää viehättää häntä, hurmata ja tehdä hänet mielettömäksi, niin, sinä voit…
— En, en!
— Hurmaantuneena tulee hän tekemään, mitä sinä tahdot… sinun pitää saada hänen sydämensä hellyydellä liittymään Kustaa Aadolfiin… sinun pitää kukistaa Reuterholm, ja meidän, suuren Kustaa-vainajan todellisten ystäväin, puolue tulee voittamaan sinun avullasi.
— Siihen nähden en voi minkäänmoista voittoa hankkia. Sitä en voi tehdä… ah, sinuahan minä lemmin! Minun sydäntäni ei voi sinusta kukaan temmata! Pyydä minua menemään kuolemaan, ja minä menen mielelläni, mutta älä pyydä minua kuultelemaan muita lemmenlauseita, paitsi niitä, joita sinä väliin minulle kuiskaat.
— Lapsellinen tyttö… oma, armas Magdalenani, luuletko minun tahtovani sinusta luopua! Ei, ei, sinä et saa kuunnella… sitä en tahdo, enkä salli! Minä sanon vaan: pieni veikisteleminen ei ole vahingoksi, ja kiedo herttua siten ruusukahleisiisi… ei, ei, työnnä hänet luotasi! Sinä hymyilet, Magdalena, niin, en tiedä, mitä tahdonkaan, ja sentähden lemmittyni, tee, miten itse haluat.
— Göstani, sinä olet valinnut minut ystäväksesi! Luottamustasi minuun en luullakseni tule pettämään.
— Sinä olet kaikki minulle!
— Tällä vakuutuksella tulen voimaan kärsiä elämän koettelemuksia, ja mitä vaiheita aika tuoneekin helmassansa, tulee tämä ajatus olemaan minun lohdutukseni!
— Kuinka vakavasti sinä minua nyt katselet…
— Minä säästän hymyilyni, kunnes palajat… minun mieleni on täynänsä murhetta.
— Mitä sinä pelkäät?
— En tiedä… kaikki, minkä tiedän, on se, ett'ei mikään sana ole vaikeampi lausua kuin jäähyvästi, eikä mikään tunne toivottomampi kuin hyvästijätön.
— Ei, Magdalena, niin et saa puhua! Sinun mielesi on luja samoinkuin sinun tunteesikin, eikä se saa muuttua löyhäksi. Synkkämielinen, kyynelsilmäinen lemmityinen ei sovi minulle… ei, näytäpä nyt taas veitikkamaisia silmäyksiäsi ja poskesi kuopurata! Palajanhan minä pian Aachen'ista ja siksi — pidä tarkoin silmältä kaikkea, mitä tapahtuu ja kuultele tarkkaan pienintäkäin uutista!… Ja vielä yksi asia: älä koskaan unohda, että meidän oma onnemme riippuu eriämättömästi juuri Kustaa Aadolf'ista.
— Sitä en tule unohtamaan!
— Kuinka olenkaan onnellinen sinut oma tossuni!
— Göstani, ah, tätä onnellista hetkeä häiritsee synkkäin ajatusten tuottama tuska! Niin katso minuun suloisilla silmäyksilläsi!… Sulje minut vielä syliisi viimeisen kerran!… Viimeisen kerran — ne sanat nousevat ikäänkuin parahdus sydämestäni, jonka tykytystä ehkäisee ikäänkuin rautainen koura… Kustaa Mauritz'ini kaikissa elon vaiheissa seuraa sinua lempeni!