VIIDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Armfelt'in jäähyväiset herttua-hallitsijalle olivat merkilliset siitä kylmästä kohteliaisuudesta, jonka keskinäinen epäluottamus synnyttää ja jonka kuitenkin kumpikin osasi salata, ja herttua pyysi häntä mitä teeskennellyimmällä helleydellä hoitamaan hyvin terveyttänsä sekä että hän heti palajaisi kylvyiltänsä, sillä herttua tulisi muka häntä suuresti kaipaamaan. Nuoresta kuninkaasta eroaminen tapahtui taasen syvällä ja todellisella, kummankinpuolisella liikutuksella.
— Väliaikaisen hallituksen vallitessa voi paljokin tapahtua, — lausui Armfelt, — sellaisen henkilön kautta, kuin Reuterholm on, jonka ylpeydellä, kostonhimolla, puoluevimmalla ja vallankumouksellisella aatteilla on ruhtinas, ja rohkenenpa tässä sanoa: heikkokin ruhtinas kannattajana. Mutta minä lähden kuitenkin jokseenkin levollisena, jos teidän majesteettinne suvaitsette antaa minulle kaksi lupausta, joiden kautta suurimmat vaarat, jotka kentiesi uhkaavat teidän majesteettianne, voidaan välttää, jos he eivät ryhdy teidän majesteettianne vastaan, josta Jumala varjelkoon, minkäänmoisiin rikoksellisiin keinoihin.
— Uskollinen ystäväni, — Kustaa Aadolfin ääni värisi, ja kyyneleitä valui noilta lapsen pyöreiltä poskilta; — ah, älkäätte matkustako pois… älkäätte minusta luopuko!
— Minä matkustan, sillä teidän majesteettinne hyöty sen vaatii. Minä matkustan, mutta minä olen varoillani. Kun aika on tullut, tulee teidän majesteettinne saamaan tiedon niistä toimenpiteistä, jotka näen käyvän yhä tarpeellisemmiksi teidän majesteettinne menestykselle.
— Kiitoksia, Armfelt-hyväni! Niin ilmaiskaapa nyt minulle, mitkä lupaukset pidätte tarpeellisina.
— Ensiksikin ei teidän majesteettinne pidä koskaan myöntyä valtiopäivien kokoontumisen, ja, jos he ne siitä huolimatta kutsuvat koolle, ei teidän pidä koskaan ottaman osaa niiden istuntoihin.
— Sen lupaan, — vastasi kuningas muutaman silmänräpäyksen mietittyänsä
— Ja nyt toinen lupaus, joka ei ole vähäpätöisempi kuin edellinenkään: teidän majesteettinne on vasta täysi-ikäisenä meneminen naimiseen.
— Mutta se on ristiriidassa minun autuaasti nukkuneen isävainajani testamentin kanssa…
— Mutta on sopusoinnussa viisauden kanssa. Asiat ovat nyt tällä kannalla, että teidän majesteettinne isävainaja, jos Jumala sen sallisi, antaisi teidän majesteetillenne merkin minun mielipiteideni hyväksymiseksi. He voisivat yhden tahi toisen aikeen saavuttamiseksi ruveta pakoittamaan teitä ottamaan puolison…
— Lupaan siis tämänkin, — keskeytti ruhtinas vilkkaasti te voitte olla levollinen, sillä minä en aijo milloinkaan antaa pakoittaa itseäni ottamaan puolisoa, jota ei sydämeni suosi! Heikko puna levisi tuon nuoren kuninkaan poskille, ja tuntien itsensä äkkiä ujostuneeksi tämän ajatuksen lausumisesta kääntyi hän puolittain pois Armfelt'ista. Pitäen hänen kättänsä omassaan, lisäsi hän sitte: — Teen siis tämän toisenkin lupauksen. — Muutaman silmänräpäyksen vaijettuansa, jatkoi hän: — Jos minä, kuten luulette, todellakin olen vaarojen ympäröimänä, lupaan teille olevani niin varovainen kuin suinkin, jotta en niitä itse herätä. Tahdon opettaa kasvoni salaamaan mielipiteitäni, tahdon opettaa huuleni olemaan vaiti tunteistani… ja siten tahdon viettää päiviäni, luottaen kaikkivaltiaan armoon, niin, minä turvaan Jumalaan, joka on viattomain ja orpojen väkevin suojelija.
Nuoren kuninkaan kasvot olivat käännetyt ylhäällepäin, hurskas haaveellisuus loisti hänen lempeistä silmistänsä ja hänen pehmeille huulillensa ilmaantui alakuloinen hymyily.
Kovat omantunnon vaivat ahdistivat Armfelt'ia, ja hän lausui:
— Sire, suokaatte minulle anteeksi, että kova välttämättömyys on pakoittanut minua kylvämään teidän mieleenne epäluulon siemeniä!
— Armfelt-hyväni, ettepä te olekaan ensimäinen, ku minulle on puhunut, mitä minulla kentiesi on paroni Reuterholm'ilta peljättävänä. Minulla on niin harvoja, joihin voin luottaa, niin harvoja! En tiedä väliin ketä tahi mitä minun tulee uskoa; mutta teitä minä uskon ennen kaikkia ja minä tulen teitä suuresti kaipaamaan. Palatkaa pian ja olkaa minulle alati, mitä isävainajallenikin olitte!
— Teidän majesteettinne mielipiteet ovat minun suurin onneni, — Armfelt kumartui näitä sanoja lausuessansa suutelemaan kuninkaan kättä, mutta tämä avasi sylinsä, ja ankarasti nyyhkien sulkeutuivat kumpikin toistensa rinnoille.
Tämä hyvästijättö nuoresta kuninkaasta tuotti tosin Armfelt'in loukatulle mielelle hiukka helpoitusta, mutta se ei vähentänyt sitä suuttumusta eikä katkeruutta, jota hän tunsi herttuata ja etenkin Reuterholmia kohtaan, jonka syyksi hän luki sen kylmäkiskoisuuden, jolla herttua oli kuulellut hänen neuvojansa, kun oli kysymys; miten nuot Kustaa III:nen murhaan syylliset olisivat rangaistavat, jolloin Armfelt'in mielipide oli aivan vastainen herttuan mielipiteelle, joka täytti Armfelt'in mitä synkimmillä epäluuloilla herttuaa kohtaan. Tämä puolestansa näki salaisella riemulla vaarallisen kilpailijansa neiti Rudenschöldin suosiosta joutuvan pois tieltänsä, ja itsensä pääsevän eroon henkilöstä, joka antoi hänelle aihetta tuhansiin huoliin ja vastoinkäymisiin. Niinpä oli hän valittanut siitä, ett'ei tuota nuorta kuningasta otettu herttuan neuvoskuntaan, jonka hän väitti olleen Kustaa III:n tahdon, vaikk'ei hänen testamentissansa ollut mitään sellaisesta tarkoituksesta mainittu; päälliseksi oli hän koettanut houkutella herttuata ryhtymään Ranskankin asioihin, ja vihdoin oli heidän onnistunut luulotella herttuaa Armfelt'in lahjoneen Tukholman roskaväen ottamaan väkivallalla vankeudesta ulos nuot kuolemanrangaistuksesta armahdetut kuninkaan murhaajat, antaaksensa heidät alttiiksi rahvaan kostolle. Kaikki nämät yhtenä vaikuttivat, että herttua mielihyvällä soi juonittelemisessa näin ovelan henkilön poistuvan, ja seuraus tästä oli, että Armfelt ennen virkalomansa loppua määrättiin ministeriksi Italiaan.
Rohkea ja kunnianhimoinen, kuin Armfelt oli, ei hän kuitenkaan luopunut aikeestansa julistaa Kustaa Aadolfia täysi-ikäiseksi, vaan päinvastoin yllytti tämä hänen karkoittamisensa isänmaasta, jonka hän piti uutena vainoamisena, häntä koettamaan mielensä koko kiihkeydellä toteuttaa tätä aijettansa. Hän ei kuitenkaan nyt enään ajatellut kuninkaan täysi-ikäiseksi julistamista Wenäjän ollessa salaisena liittolaisenansa ja Tukholman porvariston sekä joidenkuiden muiden ystäväin avulla eikä herttuan ynnä hänen etevimpäin neuvonantajaansa vangitsemista, jos nämät panisivat itsensä hänen aijettansa vastaan; hän alkoi nyt sen sijaan luottaa pelkästänsä Venäjän apuun ja mahtisanaan tässä asiassa.
Armfelt oli valtiollisissa toimissa kekseliäs, ovela, rohkea ja sangen lipevä sekä osoitti näissä asioissa kykyä, josta vaikeudet olivat leikintekoa, ja joka osasi kiertää esteet. Työn taakka oli hänestä yhtä kevyt kuin sodankin, ja hänellä oli aina kylläksi mielenmalttia, laskeaksensa pilaa sekä myötä- että vastoinkäymisestä. Hän toimi yhtä helposti sodan ja valtioasiain kuin seuraelämän ja lemmenkin aloilla. Lavean kirjeenvaihdon vireillä pitäminen ystävien ynnä useiden hänen aikuisiensa valtiomiesten ja oppineiden sekä etevien naisten kanssa oli hänestä ikäänkuin lepäämistä työstänsä, ja kaikkeen hänen aikansa riittikin. Hän tunsi Europan useimmat hovit sekä valtioneuvostot, hän oli ottanut selon näiden heikoista puolista sekä arvaellut näiden tarkoitukset ja esintyi jonkinmoisena puoluejohtajana kaikilla niillä aloilla, joilla häntä määrättiin toimimaan. Mutta eipä tässä kyllin. Niiden erinomaisten lahjain avulla, joita luonto oli hänelle tuhlaamalla antanut, ja tottumuksensa kautta esiintyä loistavasti yhteiselämässä, jossa häntä ihmeteltiin, oli hän saavuttanut suuren yleismaailmallisen sivistyksen, jota jalosti hänen luonteensa, missä hilpeys, sukkeluus, huolettomuus ja miellyttäväisyys kiistelivät voitosta. Hänen puheensa vilisi sanasutkauksista sekä pistosanoista, ja ne oli varsin sattuvia sekä kuvaavia, usein ikäänkuin salama huimaavia. Useimmiten sai hän ihmisiä vakuutetuksi, sillä hänen vilkas mielensä toi tavallisesti ilmi hänen samassa silmänräpäyksessä vallitsevain tunteidensa totuutta. Ollen enemmän vehkeilijä kuin valtiomies, oli hänessä täytetty kaikki ehdot: rohkeus, oveluus, hieno käytös, kaunopuheliaisuus ja notkeus, tullaksensa puolueenjohtajaksi vallankumouksissa, kaikkivaltiaaksi hoveissa, vaaralliseksi hallitusmenoissa ja onnettomuutta tuottavaksi perustuslaillista hallitusmuotoa puuttuville valtioille. Niihin, joita hän tahtoi saada valtaansa, vaikutti hän samassa erinomaisen viehättävästi ja lumoavasti, kuten etevät henkilöt ainakin, milloin ovat alavaisia, harvoin ovat viehättämättä niitä, jotka heidän seuraansa sattuvat. Tämä viehätysvoima oli Armfelt'in mitä vaarallisimpia aseita. Tämänpä avulla hän voitti Kustaa III:kin ja niin monen muun henkilön mitä ystävällisimmän suosion; tämän kautta saavutti hän myöskin voittoja ylhäisten seuroissa yhtä helposti kuin porvarienkin, joita hän osasi tehdä puoluelaisiksensa, jopa sotamiestenkin joukossa, joiden vaaroihin ja vaivoihin hän ilomielin otti osaa. (55)
Nämät luonnonlahjat tekivät Armfelt'in vaaralliseksi ja viehättäväksi henkilöksi, milloin hän halusi saavuttaa jotakin tarkoitustansa. Hänen aikeensa Kustaa Aadolfiin nähden kysyivät kuitenkin vitkallisesti, ja neiti Rudenschöld puuhaeli niitä asioita, joita Armfelt oli häntä pyytänyt toimittamaan, suuresti ajattelematta niiden tarkoitusta sekä sai ainoastansa vähitellen tietää hänen aikeistansa, joiden täydellisesti perille päästyä hän osoitti mitä suurinta säikähtymistä sekä hämmästystä, ja huomattuansa jokseenkin selvästi, minkä vaaran alaiseksi Armfelt antautui, salli hän, estääksensä asiain ilmitulemista, Armfelt'in kirjevaihdon tämän Ruotsissa asuvien ystävien kanssa käydä hänen kauttansa, samalla kun hän koko sielussansa vapisi siitä vaarasta, johon hänen lemmikkinsä oli heittäytynyt. Ja nämät olivat sangen suuret; sillä varovaisuus ja vaitiolo ei tullut kysymyksenkään, vaan hän puhui, missä vaan liikkui, Ruotsin oloista, jonka hallituksen hän sanoi joutuneen kapinallisen joukkion käsiin, joka puolsi kuninkaan murhaajia; hän nimitti paroni Reuterholmia, jolla oli herttuan luottamus, jakobinilaiseksi sekä sanoi hänen yleisesti olevan niin vihatun ja kammoksutun ynnä henkensä puolesta turvattoman, että hänen täytyi jättää kotinsa, viettääkseen yönsä herttuan huoneissa; hän ennusti hallituksen kukistumista sekä tuon nuoren kuninkaan turmiota välttämättömänä seurauksena siitä hallitussuunnitelmasta, joka täällä oli otettu noudatettavaksi, jos sen sallittaisiin täydellisesti kehkeentyä; vielä hän väitti jakobinilaisten, petturein ja konnain ympäröivän herttuata ja tuota nuorta kuningasta, jonka menestyksen ja oikeudet tällaisella heikkoudella pantiin vaaranalaiseksi, ja vihdoin ilmoitti hän ainoana pelastuksen keinona, että hallitsevat henkilöt karkoitettaisiin ja kuningas julistettaisiin täysi-ikäiseksi, jos mieli vielä Ruotsia perikadosta pelastaa.
Sellainen puhe ja käytös joka paikassa, missä Armfelt liikkui, ei voinut muuta kuin suututtaa mitä maltillisimpaakin hallitusta, ja herttua-hallitsija, joka vihdoinkin oli saanut tästä tietoa, ryhtyi nyt toimenpiteisin. Armfelt sai itse ankaria nuhteita valtiokanslerilta, ja kaikki niillä seuduin olevat Ruotsin asiamiehet, missä Armfelt aikoi liikkua, saivat käskyn pitämään tarkasti silmältä hänen jokaista askeltansa.
Ruotsissakin tuntui Armfelt'in lausumien mielipiteiden vaikutus, ja mitä kummallisimpia, herttuata loukkaavia huhuja alkoi täällä päästä liikkeelle. Useampia seuroja perustettiin Tukholmassa, joissa muun muassa puhuttiin kapinan nostamisesta herttuaa ja hänen puoluettansa vastaan sekä Kustaa Aadolfin julistamisesta täysi-ikäiseksi ja koko kustaavilaisen puolueen valtaan jälleen asettamisesta. Eri mielipidettä noudattavat olivat keskenänsä kovin kiihkoisia ja niiden, jotka puhuivat maltillisuuden, viisauden ja totuuden puolesta, oli vaikeaa tulla kuulluiksi.
Kaikki tämä antoi laamanni Liljensparrelle — vaikka Reuterholm häntä vastenmielisesti sieti ja suvaitsi — rohkeutta tulemaan herttuan luo, jolle hän levottomana puhui kansan mielipiteistä, mitä tuli hänen aikeisiinsa tuohon nuoreen kuninkaasen nähden.
— Tuskinpa voin uskoa tätä epäselvää juoruamista, — vastasi herttua-hallitsija tyynellä arvollisuudella, — minä luotan omantuntoni todistukseen ja viattomuuteeni! Jos joku todellakin miettii sellaisia kirottuja hankkeita, tulen ne kyllä estämään ja tyhjäksi tekemään.
— Teidän kuninkaallisen korkeutenne läheisyydessä on eräs, joka, vaikka hän onkin perinpohjin ylimys, kuitenkin on saastutettu jonkinlaisilla vapaamielisyyteen ja kansanvaltaisuuteen vivahtavilla mielipiteillä. Minä tarkoitan paroni Reuterholm'ia. Pois se, että uskoisin hänen tahtovan täällä perustaa täydellisesti tasavaltaista hallitusta, — ei! Mutta nämät hänen mielipiteensä tekevät hänet kentiesi taipuvaiseksi luulemaan hetken nyt olevan käsissä, tämän ennustajien mainitseman hetken; ja hän tulee yrittämään muuttaa kuninkaallisen kruunun teidän kuninkaallisen korkeutenne päähän.
— Tepä puhutte ylen määrin rohkeasti, laamanni Liljensparre, — lausui herttua-hallitsija puhisten vihasta.
— Hänen majesteettinsa, kuningas-vainajamme, kuulteli mielellänsä todellisen vaaran hetkellä totuuden ääntä ja hän salli minun silloin sekä peittelemättä lausua itsellensä omat ajatukseni kuin myöskin kertoa muiden. Toivoen teidän kuninkaallisen korkeutenne armollisimmasti suovanne anteeksi rohkeuteni, uskallan lisätä, että paroni Reuterholm'in vihamiehet väittävät, hänen koettavan saada teidän kuninkaallista korkeuttanne kutsumaan valtiosäädyt koolle, saadaksensa muutamilla kuninkaan valtaa vähentävillä myönnytyksillä joko kuninkaan alaikäisyyden aikaa pitennetyksi tahi Kustaa Aadolf'in julistetuksi kuninkaanarvonsa menettäneeksi, osaksi hänen kivulloisuudensa nojalla, osaksi, kuten hänen kerrotaan lausuneen, sopimattomuudesta, että maata hallitsee nuorukainen, jonka sukuperä isän puolelta oli epätietoinen?
— Mutta tämähän, mitä teillä, laamanni Liljensparre, on minulle sanottavaa on varsin hirmuista! Tahdon nyt vastata ainoastansa omasta puolestani! Että minun aikeeni ylhäiseen veljenpoikaani nähden ovat rehellisiä, tulee aika teille näyttämään, ja nykyinen sekä jälkimaailma tulee tätä asiata oikein tuomitsemaan. Niin, tämä valheiden kihermä tulee kerta hajoamaan, se on minun luja, häälymätöin toivoni!
Herttua-hallitsijan vilkkaat silmät olivat kiinnittyneet Liljensparreen ja tyyneyden vilahdus kohtasi tämän poliisimiehen vakoilevaa, epäluuloa osoittavaa silmäystä.
Kumartaen herttualle meni Liljensparre nyt tiehensä, samalla kun hänen ohuvilta huuliltansa pääsi joitakuita kuulumattomia sanoja, joita kentiesi olisi voinut selittää näin: heikko, viatoin, helppo pettää… jos Reuterholm tahtoo, niin… hym!
Kaikkialla otaksuttiin paroni Reuterholm'in työskentelevän äsken mainittujen aikeiden toteuttamiseksi. Kustaa III:tta oli hän pitänyt verivihollisenansa, ja luonnostansa kostonhimoinen kuin hän oli, vihasi hän koko tämän sukua. Mutta eipä siinä kyllin — hän oli myöskin taikauskoinen ja valmis uskomaan, luuli itsensä alituisesti seurustelevansa henkien kanssa ja etsi haaveilemisista sekä unessa kävelijöiden ennustuksista aihetta ja ohjeita toiminnallensa, ja jos hän siis nyt luuli ajan olevan käsissä, jolloin kaikki nuot suuret ennustukset toteutuisivat, oli tämä kumminkin sopusoinnussa hänen luonteensa ja hänen yhä vaarumattoman sallimukseen uskomisensa kanssa. (56)
Tämän johdosta on luultava, että Reuterholm suuressa yksinäisyydessänsä ja ennustuksiin sekä haaveiluihin luottavan luonteensa yllytyksestä, todellakin hautoi; joitakuita aikeita tähän suuntaan, joiden hän luultavasti toivoi saavansa nähdä pian toteutuvan, kunnes kulkupuheet suurensivat näitä aikeita ja säikähyttivät häntä kaikista tämänkaltaisista mietiskelemisistä. Hän antoi Thorid'ille ja useammille muille sanomalehdentoimittajille, jotka vaativat vapaamielisempää hallitusmuotoa, yhtä salaista kuin tehokastakin suojelusta, ja myöntäminen onkin jo tämänkin seikan ankarasti syyttävän Reuterholm'ia. (57)
Hänen salaisen suojeluksensa turvissa jatkoi sanomalehdistö työtänsä kansanvaltaiseen ja vallankumoukselliseen suuntaan. Mutta kun Thorild, yksi edellisen hallituksen innokkaimmista vastustajista, vihdoin esiintyi, kehoittaan julkisesti herttuata kääntämään nurin vannomansa hallitusmuodon sekä panemaan toimeen yleisiä vaaleja, melkein samaan tapaan kuin Ranskassakin y.m. näytti seikat tulleen kireimmillensä. Hallituksen ystävät eivät näkyneet olleen toimettomia, ja samana päivänä, kuin tämä kirjoitus ilmaantui, riensi Liljensparre herttuan luokse, rukoili häntä, ett'ei hän enään jäisi kaikkien näiden hankkeiden toimettomaksi katselijaksi, jos hän ei tahtoisi saattaa tuon nuoren kuninkaan valta istuinta, kansan tyyneyttä ynnä omaa kunniaansa ja turvallisuuttansa vaaran alaiseksi. Liljensparren onneksi oli Reuterholm silloin sairaana, jonka tähden herttua pian käsitti sekä myönsi edellämainitun puheen oikeaksi. Herttua käski sen vuoksi Liljensparren tapaamaan häntä sairaan Reuterholm'in luona, jolloin asiasta laveammalta keskusteltaisiin.
Tämä kokous pidettiin samana iltana. Reuterholm koetti turhaan vastustella niitä ehdoituksia, joita Liljensparre toi esille. Nämät tarkoittivat, että herttua viipymättä antaisi julistuksen, jossa hän mitä vakavammin vakuuttaisi tahtovansa neljän vuoden kuluttua, aivan velvollisuutensa ja Kustaa-vainajan testamentin mukaisesti, jättää nuorelle kuninkaalle valtikan siinä kunnossa, jossa hän sen oli ottanut vastaankin; sitte julkaistiin varoitus, painovapauden väärinkäyttämistä vastaan, jossa oli määrätty varsinaisia rangaistuksia ja herttua istui itse Reuterholm'in kirjoituspöydän ääreen sekä kirjoitti omakätisen käskyn valtionvalvojalle ja Liljensparrelle nostamaan kanteen Thorild'ia vastaan sekä ottamaan takavarikkoon tämän painosta julkaistut kirjoitukset, joka kaikki viipymättä toimitettiin. (58)
Liljensparre meni nyt pois; synkän silmäyksen heitti Reuterholm hänen jälkeensä, eikä hän katsellut paljo leppeimmillä silmillä herttuatakaan, joka, milt'ei nolostuneena osoittamastansa pontevuudesta jopa anteeksianovanakin lausui:
— Kustaa Aadolf-hyväni… tämähän oli aivan välttämätöintä.
— En voi huomata sen sitä olleen!
— Kun tullaan neuvomaan minua panemaan toimeen, kuten Ranskassakin on, yleisiä vaaleja ja…
— Ei, ei, — keskeytti Reuterholm, — vaan heidät olisi pitänyt antaa
olla, niin olisi teidän kuninkaallinen korkeutenne päässyt kuninkaaksi!
Nyt syntyy tästä viivytystä, joka ei laisinkaan olisi ollut tarpeen.
Mitä ennustettu on, tulee kerta tapahtumaan! (59)
— Mutta minä en tahdo edes panna kortta ristiin tämän aikeen saavuttamiseksi! — keskeytti vilkkaasti herttua-hallitsija sekä jatkoi pontevuudella: — Hyvällä omallatunnolla tahdon muistella tekojani ja alamaisena kaikkivaltiaan johdolle, tulen, kun aika on käsissä, luopumaan vallastani!
— Ja ottamaan sen jälleen takasin, — lisäsi Reuterholm hymyillen.