VIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Kaikkein näiden tapahtuessa sai ruhtinatar Sofia Albertina hallitsijalta kutsut tulla ennen aijottua Italiaan matkustamistansa viettämään muutamia viikkoja Drottningholm'illa.
Kustaa III:s oli poissa, mutta huvitusten huimaava pyörre, joka hiukka oli pysähtynyt, ei kuitenkaan ollut tauonnut, vaan ilon pauhina kuului kaikkine vallattomine vapauksinensa heikkenemättä, vaikka toiset ihmiset nyt täyttivätkin ne salit, joissa lumooja-kuningas oli koko neronsa ja komeutensa loistossa liikkunut. Tosin jotkut häntä kaipasivatkin, mutta heidän kaipuunsa ei noussut heidän hymyileville huulillensa, eikä häirinnyt heidän riemujansa, ja etenkin oli kukin liian hienotunteinen sitä sikäläisissä olosuhteissa näyttämään.
Ruhtinatar Sofia Albertinan hovineitien joukossa loisti neiti Rudenschöld menehtymättömässä kauneudessansa, ja hän näyttiihe aina erinomaisen iloiselta; jospa hänen sydämensä pohjalla asuikin joku levottomuus, ja hän tunsi tuskaa pettyneistä toiveistansa sekä ikävöimisen ahdistusta, nousivat kuitenkin näiden synnyttämät varjot harvoin hänen otsallensa, ja harvoin himmensi alakuloisuuden vivahdus hänen veitikkamaisen silmäyksensä loistoa.
Arvossa pidettynä ja herttuan jumaloimana, näytti hän tälle ystävällisiä kasvoja, samalla kun hän, laskien pilaa, torjui luotansa hänen lähestymisyrityksensä; mutta se päivä oli vihdoin tuleva, jolloin tällainen torjuminen ei enään ollut mahdollinen, ja leimuavin poskin sekä alakuloisin silmin seisoi hän nyt herttuan edessä saarrettuna ja kahdenkesken, josta hänellä ei ollut pakoon pääsemisen toivoakaan.
— Tuhat kertaa olen sanonut teille, Magdalena, kuinka äärettömästi teitä lemmin! — lausui hallitsija alakuloisella ja hiljaisella äänellä, — Ei, älkää tehkö nyt mitään pilaa! Tahdon antaa teille todistuksen lemmestäni… koetelkaa sitä… pyytäkää mitä tahansa, niin en tule sitä teiltä kieltämään!
— Magdalenan hämmästys näytti äkkiä kadonneen; veitikkamaisesti ja hymyillen silmäili hän herttuata: — Ennenkuin pyydän niitäkään, vastasi hän, — rohkenen tehdä teidän kuninkaalliselle korkeudellenne erään kysymyksen: Mistä syystä menetti paroni Armfelt ylimaaherran-virkansa?
Herttuan kasvot synkistyivät nähtävästi, hänen vastatessansa: — Paroni Armfelt ei oikeastansa kuulu siihen asiaan, josta meidän nyt piti keskustelemamme; mutta koska teillä on rajaton valta minun ylitseni, tahdon teille suoraan vastata: Hän on tehnyt kaikki, halventaaksensa minua kuningas-vainajan silmissä, siitä olen minä vakuutettu ja voin näyttää kirjallisia todistuksia; mutta enpä ole häntä siitä syystä karkottanutkaan, vaan sentähden, että hän oli liian vaarallinen henkilö, ollaksensa ylimaaherrana, ja kentiesi olisi koko maamme käynyt huonosti, jos hän olisi saanut pitää tämän virkansa.
— Häntä on paneteltu teidän kuninkaallisen korkeutenne edessä, suvaitkaatte uskoa minun sanojani. Olkoon niinkin, että hän viimeisinä aikoina on tehnyt itsensä syypääksi joihinkuihin katkeriin muistutuksiin, nähdessään itseltänsä riistettävän teidän kuninkaallisen korkeutenne luottamuksen; mutta se vaarallinen henkilö, jona häntä pidetään, hän ei ole… hän on uskollinen Kustaa III:nen muistolle, ja eipä suinkaan teidän kuninkaallinen korkeutenne voi pitää sellaista uskollisuutta rikoksena. Tehkää hänelle ainoastansa oikeus, teidän kuninkaallinen korkeutenne, antakaa hänelle hänen neronsa ja kykynsä arvoinen toimi… ja jospa hän ei tätä nykyä saa palata tänne takasin, niin… Magdalena vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi; miellyttävällä eljeellä lähestyi hän ruhtinasta ja luoden tähän silmäyksensä, jatkoi hän: — niin määrätkäätte paroni Armfelt Pommerin kenraalikuvernööriksi sekä sallikaa hänen pitää rykmenttinsä ynnä ylimmäisen kamarijunkkarin arvonsa.
— Minä täytän teidän pyyntönne, niin, minä täytän sen! Minä lemmin teitä, Magdalena, ja kuulkaatte minua nyt… suokaa minulle lempenne, jonka palkkioksi saatte minulta kaikki! En yhtäkään toivomustanne, mikä se vaan olla mahtaneekin, tule kieltäytymään täyttämästä… valtaa, kunniaa, rikkautta… virkkakaatte vaan, minkä näistä tahdotte!
— Minä on myy lempeäni, teidän kuninkaallinen korkeutenne! — Purppuraleimuja nousi jälleen Magdalenan poskille, jotka hehkuivat yhä heleämmin hänen jatkaessansa: — Lempi on tunne, jonka minä annan jakamattomana ja ilman ehdoitta. Ei, päästäkäätte käteni, teidän kuninkaallinen korkeutenne, sallikaatte minun olla!
— Teidän tulee, teidän täytyy tuntea samaa tulta, joka minutkin hivuttaa! Magdalena millä hinnalla tahansa, sama se, mutta teidän täytyy tulla omakseni!
— Ei mikään voima maailmassa voi pakoittaa minua siihen! Minä lemmin paroni Armfelt'ia, ja olen hänen omansa. Häntä ainoastansa, kuuletteko, häntä ainoastansa!
Suljettuna herttuan syliin, onnistui Magdalenan päästä irti, ja suuttuneena, kiivastuneena sekä kiukkuisena jatkoi hän: — En koskaan, niin en koskaan tule teidän omaksenne! Tepä olette karkoittaneet täältä lemmikkini… ajanut hänen maanpakoon… ja tämä ministerintoimi Italiassa oi ole mitään muuta kuin maasta pois ajamista; mutta mitä onnettomuuksia te hänen antanettekin kärsiä, ja missä hän lienekin, tahdon häntä seurata… meitä ette voi eroittaa,… niin, minä tulen häntä seuraamaan!
— Jos sen teette, Magdalena, tulee se teidän omaksi onnettomuudeksenne! Uskokaan minua, se tulee teidän onnettomuudeksenne, ja minä varoitan teitä ystävänä. Te pudistatte päätänne, te ette minua usko… minä sanon siis teille, että te ette saa häntä seurata, minä, hallitsija, kiellän teitä sitä tekemästä!
Leimuavin silmin lähestyi herttua Magdalenaa, jonka notkea vartalo vielä kerran luikui hänen käsivarsistansa, ja rientäen hänen ohitsensa, pääsi Magdalena eräälle ovelle, jonka hän äkkiä tempasi auki.
— Älkäätte menkö, Magdalena, älkäätte menkö! — pyysi herttua, joka kalpeana ja horjuvana nojasi erään tuolin selkään.
Epäröiden pysähtyi Magdalena muutamaksi silmänräpäykseksi, katsellen säikähtyneenä taaksensa, ja herttuan vaivuttua tunnottomana eräälle sohvalle, jatkoi hän milt'ei samalla minutilla pakoansa, tuoden saapuville kaikkea sitä apua, jonka herttuan tila nyt teki tarpeelliseksi.
Magdalenan ensimäinen päätös oli, ettei hän enään jäisi Drottningholm'iin. Sofia Albertina aikoi matkustaa ulkomaille, ja ottaen tämän syyksi, jättääksensä hovin muutamaksi kuukaudeksi, sanoi hän toistaiseksi haluavansa viettää maallaelämisen hiljaisuutta.
Hartaasti ikävöi hän pois, koko sydämestänsä tuskastuneena siihen asemaan, johon hän aina paroni Armfelt'in poislähdöstä asti oli joutunut, — temmottuna kuin hän oli yhden puolueen välillä, joka häntä kammoksui ja pelkäsi häneltä kaikkea, sekä toisen, joka hänen kauttansa toivoi saavansa toteutetuiksi mitä mielettömimmätkin toivomuksensa.
Herttuan pahoinvointi ei kuitenkaan näyttänytkään olevan aivan äkkiä helpoittavaa laatua, ja peljäten täydellä todella häntä loukanneensa sekä täten liian paljo vahingoittaneensa Armfelt'in asiaa, tunsi neiti Rudenschöld itsensä samalla kertaa sangen epäröiväksi ja levottomaksi.
— Mitä tulee minun tehdä? Mitä on minun tekeminen? kysyi hän itseltänsä alituisesti, ja viisaus neuvoi, että hänen tulisi kirjoittaa herttualle joitakuita sanoja lieventääksensä sen kohtauksen katkeruutta, joka heidän välillänsä oli ollut.
Vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneena mietittyään, kirjoitti Magdalena seuraavaa:
Armollinen herra! Suurella levottomuudella olen saanut kuulla teidän kuninkaallisen korkeutenne pahoinvoinnin yhä kestävän ja olevan sitä laatua, että se riistää meiltä onnen saada nähdä teidän kuninkaallista korkeuttanne. Minä puolestani olen siitä sangen pahoillani, muistellessani sitä kohtausta, joka, vaikka se ei ollutkaan ensimäinen syy teidän sairauteenne, kuitenkin lisäsi teidän levottomuuttanne. Mutta, armollinen herra, älkäätte luulko sen avosydämisyyden ja teeskentelemättömyyden, jolla minä teille puhuin, lähteneen rikoksellisesta aikeesta loukata teidän tunteitanne. Ei, uskokaatte minun puhuvani totta, avonaisesti tunnustaessani teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, että jos olisin voinut aavistaa teidän antavanne niin suurta arvoa omieni ja niiden tunteiden täydelliselle yhtäläisyydelle, joita teillä minua kohtaan on, olisin minä avannut sydämeni teidän kuninkaalliselle korkeudellenne suuremmalla varovaisuudelle sekä ilmituonut teille ehdotukseni ystävääni etsimään lähtemisestäni, jos hän tulisi niin onnettomaksi, että hänet karkoitettaisiin isänmaastansa ja häneltä riistettäisiin pois hänen virkansa. On myöskin minun mielipiteitäni vastoin, että hyljäisin ketään onnettomuuteen joutunutta ihmistä, vaikk'en häntä lempisikään. Jo ystävyyskin yksinänsä pakoittaa minua estämään hänen onnettomuuttansa mitä innokkaimmalla huolella ja tarkkaavaisuudella. Jos häntä vainotaan, tulen uhraamaan kaiken, saadakseni hänet jälleen nähdä, vaikka hän olisi maailman äärissäkin, huolimatta siitä, että te, armollinen herra, minulle olette sanoneet sen tulevan onnettomuudekseni. Vaan jos teidän kuninkaallisen korkeutenne ystävyys minua kohtaan vaikutti näiden neuvojen antamisen, on sen osoittaminen teidän vallassanne siten, että täytätte minulle antamanne lupauksen ja määräätte paroni Armfelt'in Pommerin kenraalikuvernööriksi ja annatte hänen pitää rykmenttinsä, eläkerahansa ja ylimmäisen kamarijunkkarin arvonsa. Jos saisin nähdä ystäväni tällä tavoin kunnioitettuna teidän hyvyydellänne, jäisin kotimaahani, ja te, armollinen herra, olisitte siten hankkineet itsellenne vastaanväittämättömiä oikeuksia minun ystävyyteni. Lisäksi voin ta'ata, ett'ei teidän kuninkaallinen korkeutenne tulisi saamaan katua, että olette antaneet niin tärkeän viran sellaiselle henkilölle, joka voi kokonaisuudessansa täyttää kaikki ne monet velvollisuudet, jotka tämän viran kanssa ovat yhdistetyt, sitä enemmän, kuin hän täten pääsisi kauemmaksi siitä vehkeilystä, joka selittää kaikki hänen tekonsa pahimpaan päin, jopa syyttää hänellä olevan rikoksellisia aikeitakin, jotka kuitenkin ovat hänen mielellensä sitä vieraampia, kun ne ovat ristiriitaisuudessa yksinvaltaisen hallitusmuodon kanssa, jota hän periaatteen kannalta on puolustanut ja aina tulee puolustamaan sitä puoluehenkeä vastaan, joka nyt teidän kuninkaallista korkeuttanne ympäröi ja jota te, armollinen herra, ette suinkaan muuta voi kuin ylenkatsoa, huomatessanne, että samat henkilöt, jotka tänään häntä panettelevat, kuusi vuotta sitte kilpailivat hänen ystävyydestänsä. Älkäätte siis, armollinen herra heitä kuunnelko, vaan suostukaatte minun pyyntööni, koska minä mielelläni haluaisin saada ystäväni kohtalon ratkaistuksi ennen maalle muuttamistani. Syyt tähän muuttamisen toivon teidän myöskin hyväksyvänne, sillä koska en ole koskaan halunnut vaikuttaa asiain menoon yhtä vähän kuin sitä valtaakaan, jota teidän kuninkaallisen korkeutenne suosion minua kohtaan luullaan tulevan minulle antamaan, tahtoisin siitä vakuuttaa vihamiehiänikin siten, että väistyn niiltä paikoilta, joissa olen ilkeimmän kateuden uhrina, joka sepittelee minusta rumia kertomuksia, mitkä kylläkin tulevat lakkaaman minun lähdettyäni pois. Toivon palatessani tapaavani teidän kuninkaallisen korkeutenne onnellisempana tahi kumminkin levollisempana sekä parantuneena sairaudesta, joka on niin vaarallinen teidän rauhallenne.
Suurimmalla kunnioituksella j.n.e.
Magdalena Rudenschöld. (60)
Kirje lähetettiin herttualle, ja samassa palasi rauha Magdalenankin mieleen. Hän milt'ei riemuitsi ajatellessaan pääsevänsä pois eikä hän enään tahtonut nähdä herttuata.
Mitähän tämä tulisi virkkamaan hänen uudelleen kertomastansa pyynnöstä Armfelt'in eduksi? Tämä oli Magdalenan ainoa ajatus, repiessään seuraavana päivänä auki sen kirjekotelon, joka sisälsi herttuan vastauksen, ja sen lemmen koko innolla, joka hänet liitti Armfelt'iin, silmäili hän seuraavia rivejä:
Arvoisa neiti!
Teidän nyt jättäessänne olinpaikkanne, jonka ainoastansa teidän läsnäolonne on minulle sulostanut, pyydän teitä nyt sallimaan sen, joka on omantanut teille mitä vilpittömimmän suosionsa, myöskin ilmaista teille suuren kaipauksensa. Suokaa anteeksi rohkeuteni, kun vieläkin kerran muistutan teitä niiden tunteiden helleydestä, joita te minussa olette herättäneet, ja jotka te tosin olette tuominneet vaikenemaan, vaan joita ei mikään voima voi tukahduttaa; ei aika eikä se välinpitämättömyyskään, jota minulle olette osoittaneet, tule vähentämään sitä tulista rakkautta, jonka te olette sydämeeni sytyttäneet.
Poissaolo ei vaikuta muunlaisiin mieliin, paitsi heikosti lempiviin tahi semmoisiin, jotka lempivät itsensä takia; mutta ne, joita sydämellinen ja vilpitöin tunne on vallannut, saavat siitä vaan uutta elvykettä; niin on minunkin laitani. Huolimatta teidän ylenkatseestanne, halveksimisestanne sekä välinpitämättömyydestänne ja vaikka olenkin menettänyt toivoni teidän milloinkaan tulevanne minua lempimään, tulen teitä koko elämäni ajan rakastamaan.
Suokaatte anteeksi, että kirjoitan teille näin avosydämisesti; mutta koska minulla ei ole mitään toivomista, ei minulla ole mitään pelkäämistäkään; teidän sydämenne on kuitenkin lempeä ja jalotunteinen; te voitte sääliä minun tuskaani sekä surkutella sitä pahaa, jonka minulle olette matkaansaattaneet, samoinkuin voittajakin väliin säälii vankia, joka on kahlehdittu hänen juhlaretki-vaunuunsa. Ainoa ja viimeinen lohdutukseni oli, että te olisitte sallineet ottaakseni teiltä jäähyväiset kahden kesken, ja jos olisitte sallineet minun selittää teille sydämeni tunteita, olisi minusta ollut suloista saadakseni vielä kerran lukea teidän ihanista silmistänne vaikkapa hylkäämistuomionikin; tämä tuskieni lievitys olisi omannut jotakin miellyttävää minun itserakkaudelleni, mutta kaiken olette te minulta kieltäneet. Ne toimenpiteet, joita olitte tehneet, välttääksenne eilen illalla minun läsnäoloani samoinkuin se kieltokin, jonka tänä aamuna olen teiltä saanut, todistavat tarpeeksi, kuinka vähäarvoinen minä teidän mielestänne olen. Olen päättänyt teille kirjoittaa; sillä ainakaan ei tarvitse kenenkään muun kuin teidän tietää, miten minun sydämeni laita on. Ottakaatte siis vastaan viimeinen suosiollisuuteni osoitus… tulkaa onnelliseksi oman onnellisuutenikin hinnalla! Ah, jospa voisin vaikkapa henkenikin uhraamalla edistää teidän onnellisuuttanne! Viimeisen huokauksen omannan teille. Sellainen on sydämeni sekä ne tunteet, joita minulla on, ja joita aina tulee olemaan sillä, joka koko elinaikansa on pysyvä teidän, arvoisa neiti, uskollisimpana palvelijananne.
Kaarlo (61)
Ei sanaakaan Armfelt'ista, ei sanaakaan! Magdalena rypisti kokoon tämän tuoksuavan paperin, joka kertoi tunteesta, jota hän yhtä paljo inhosi kuin halveksikin.
Kuinka hän oli sydämensä pohjasta toivonut saavansa nähdä Armfelt'in määrätyksi virkaan, joka kaikin puolin olisi tyydyttänyt hänen kunnianhimoansa, olisi asettanut hänen levotointa mieltänsä ja tehnyt hänet tyytyväiseksi asiain uuteen menoon ja Ruotsin hallitsijaan, asema, joka ei häntä enään olisi pahoittanut kulkemaan puoluevehkeilijän vaarallista polkua ja joka olisi päästänyt hänet kaikista hankkeinsa tuottamista pulista sekä nykyisen asemansa epävarmuudesta.
Mutta Magdalena ei onnistunut pelastusyrityksessänsä. Kuitenkin päätti hän, minkälaiseksi hänen elämänsä tulisi kehkeytymäänkin, pysyä uskollisena lemmellensä ja noudattaa lemmikkinsä tahtoa lakinansa, ja jospa tämä syöksyisikin turmioon, tulisi hän vetämään Magdalenan mukanansa, ja tämä tulisi kokemaan samoja kohtaloita. Arpa oli heitetty!