VIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Magdalena vietti nyt muutaman kuukauden Lindnääs'in kartanossa, joka oli Armfelt'in oma; hän eli yksinäisyydessä vaan ei kuitenkaan toimettomuudessa ja lempensä sekä luonteensa koko vilkkaudella otti hän osaa kaikkeen, mikä koski Armfelt'ia. Hänen elämänsä päätarkoitus oli nyt puolustajien hankkiminen niille aikeille, joita hänen lemmikkinsä piakkoin tulisi toteuttamaan, ja hän oli kirjeenvaihdossa kaikkein niiden kanssa sekä keräsi ympärillensä kaikki ne, jotka kuuluivat kustaavilaiseen puoluesen. Näiden viimeksimainittujen joukkoon tuli kerran Schröderheim, joka, annettuansa leikillisiä viittauksia vallankumouksellisista aikeista, joista silloin kuiskaeltiin muutamilla siinä maassa olevan, aikeista, joiden todellisuutta hän puolestansa ei sanonut uskovansa, pyysi Magdalenaa varoittamaan Armfelt'ia käyttämästä kotimaahansa lähettämissä kirjeissänsä liian ankaria lauseita, joita voitaisiin pahoin selittää, ja joilla voisi olla huonoja seurauksia, näyttäen hänelle erään kirjeen, jossa muiden muassa oli tällaisiakin rivejä: "Nyt te saatte päivittäin kaunista joukkoa sinne Ruotsiin: kaikki heittiöt, jotka lähetettiin maanpakoon kapinasta ja petollisuudesta viimeisessä sodassa, palajavat jälleen, ja vähitellen taidatte saada siellä nähdä itse murhamiehetkin. Aikomus lienee suuren puolueen luominen heittiöistä. Tietääköhän kansa siitä, että, samalla kun rehelliset ihmiset karkotetaan pois valtakunnasta, ja niitä, jotka ovat pukeutuneet verisiin vaatteisiin isänmaansa edestä, vainotaan, saavat kaikki pelkurit, petturit ja murhamiehet, konnat sekä rakkarit palkinnon ja armon? Minun mielestäni tulisi jokaisessa maanpaikassa hauskuttaa kansaa näin iloisilla uutisilla."
— Totta puhuen, — lisäsi Schröderheim vakavampana, — minä tiedän varmalta taholta, että korkeimmassa paikassa on tarkoin pidetty silmältä meidän ystävämme kirjeitä, ja te, neiti Rudenschöld, tekisitte hyvän työn, jos te häntä varottaisitte.
Useimmalta kuin yhdeltä taholta sai Magdalena samanlaisia kehoituksia; mutta Armfelt'in luonne ei sallinut hänen ollaksensa varovainen eikä huoliaksensa varoituksista, ja hän jatkoi samalla varomattomuudella toimimistansa saavuttaaksensa tuon nuoren kuninkaan kautta sen tarkoituksen, jota hänen kunnianhimoinen mielensä kehoitti häntä koettamaan toteuttaa.
Magdalenan palattua hoviin marraskuun 1 päivänä, huomasi hän varsin hämmästyttävän muutoksen kuninkaan ja herttuan kohtelemisessa; sillä hänen ollessa antamaisillansa Kustaa Aadolfille Armfelt'in tekemän suunnitelman erääsen keisarinnalle lähetettävään kirjeesen, kysyi kuningas kylmäkiskoisesti: — Sallitaanko minun näyttää tätä opettajalleni, Gyldenstolpelle?
— Ei, hän on tosin meidän ystäviämme, mutta toivoisin, ett'ei kukaan saisi nähdä tätä kirjettä.
— Siinä tapauksessa, — vastasi kuningas, — ei minun sopine ottaa sitä vastaan.
— Teidän majesteetillanne, — vastasi Magdalena hämmästyneenä ja milt'ei masennettuna, — on valta tehdä, mitä haluatte, mutta teidän majesteettinne vastaus ilmaisee luottamattomuutta, joka minua yhtä paljo nöyryyttää kuin huolestuttaakin ja jota paroni Armfelt ei suinkaan olisi voinut aavistaa.
Kustaa Aadolf punastui kovin ja kääntyi vastaamatta Magdalenasta pois.
— Tämä kuninkaan käytös oli suuri ja aavistamatoin vastus, ja kaikki kokeet saaduksi häntä suosimaan Armfelt'in hommia Venäjän apuun nähden menivät kokonansa myttyyn. Hänelle olivat he kuvaelleet neiti Rudenschöld'in hirmuisessa valossa, samalla kun he olivat huomauttaneet häntä Puolan kohtalosta luonnollisena seurauksena ajattelemattomista yrityksistä koettaa sekoittaa vierasta valtaa selvittämään jonkin valtakunnan sisällisiä asioita. Näillä huomautuksilla olivat he onnistuneet peloitella Kustaa Aadolfia, joka nähtävästi yhä enemmän liittyi setäänsä sekä hänen puolueesensa.
Samoin ei myöskään neiti Rudenschöld'ille laisinkaan onnistunut voittaa Venäjän lähettilästä, kreivi Stackelberg'iä, Armfelt'in aikeelle saavuttaa rahalla herttuan myöntymistä aiottuihin valtiokepposiin. Tuntien itse puolestansa vastenmielisyyttä hallitsijaa kohtaan, väitti lähettiläs, että ainoastansa väkivaltaisilla keinoilla voisi raivata tuolle nuorelle kuninkaalle tietä, ryhtyviksensä täysi-ikäisenä hallitukseen. Sitäpaitsi olivat Armfelt'in kertomukset herättäneet hänessä niin huonon ajatuksen herttuasta, että hän luuli tämän kylläkin voivan ottaa rahaa keisarinnalta ja kuitenkin pettää hänet.
Kaikista näistä vastuksista huolimatta, oli neiti Rudenschöld'illä kuitenkin ominaisuuksia, jotka tekivät hänet kovin vaaralliseksi niissä toimissa, joita hän oli saanut tehtäväksensä. Huomattuna ja ihailtuna kaikilta oli hän siis tilaisuudessa päästä tärkeiden ja arvoisien henkilöiden pariin; lisäksi varustettuna terävällä älyllä, viehättävällä ja teeskentelemättömällä käytöksellä ja tahdon lujuudella, joka ei koskaan uupunut, kun oli kysymyksessä niiden etujen voittaminen, joita Armfelt oli hänen käskenyt saavuttaa, hoiti hän vehkeilyjen hienoa juonta uskollisen naissydämmen innolla, hyvin tietäen mihin vaaralliseen leikkiin hänen lemmikkinsä oli antautunut. Täten onnistui hänen vihdoin kietoa niin monta henkilöä vehkeilemisiinsä, että hän oli tuottamaisillansa kuoleman ja turmion koko kustaavilaiselle puolueelle.
Mitä herttuan käytökseen ja siihen kylmäkiskoiseen kohteluun tulee, jota hän luuli pitävänsä osoittaa Magdalenalle tämän palattua jälleen hoviin, se kuitenkin pian katosi. Neiti Rudenschöldille oli kuitenkin tarpeellista tietää, millä kannalla hän herttuaan nähden oli, ja olivatko he saaneet minkäänmoisia epäluuloja hänen lemmikistänsä. Tästä syystä ei hän väistä nytkään niitä tilaisuuksia, joita hänelle tarjoutui, päästäksensä kahden kesken hallitsijan kanssa.
— Te olette ihanampi kuin koskaan ennen, neiti Rudenschöld, — lausui herttua, joka hymyillen oli häntä lähestynyt, — eikä teidän poissaolonne ole vaikuttanut mitään muutosta niissä tunteissa, joita teillä on minua kohtaan.
— Eipä ole ilmankaan, ett'en ole peljännyt kokonansa menettäneeni teidän kuninkaallisen korkeutenne suosiota, — vastasi Magdalena nöyryyden vivahduksella ihanissa kasvoissansa, joka antoi hänelle ruhtinaan silmissä vastustamattoman viehätysvoiman.
— Teidän poissaoloanne on käytetty kuvailemaan teitä sangen vaaralliseksi henkilöksi, — keskeytti ruhtinas vilkkaasti, — vaaralliseksi muunkin kuin teidän erinomaisen kauneutenne puolesta.
— Ja se olisi?
— On sanottu teidän ystävyytenne Armfelt'ia kohtaan niin suureksi, ett'ei hän voisi pyytää teiltä mitään, jota ette rientäisi täyttämään.
— Tässä syytöksessä huomaan yhtä vähän liiallista, kuin vaarallistakaan.
— Jos paroni Armfelt esim. tahtoisi teitä murhaamaan minua, voisitteko senkin tehdä?
Nopealla silmäyksellä vilkasi Magdalena herttuata. Hänen vilkkaissa silmissänsä kuvautui niin paljo todellista oukamustumista ja niin selvää kummastelua, että herttua katseli häntä iloisella hymyllä, äkkiä lisäten: — Ei, ei, sitä minä en uskokaan!
— Tuskinpa voin toipua siitä hämmästyksestä, johon teidän kuninkaallisen korkeutenne sanat ovat minut saattaneet. Viattomuuden tyyneys oli Magdalenan äänessä, ja hänen silmänsä kuvasti koko sitä kauhistusta, jota hän tunsi, ajatellessansa sellaista rikosta, johon ruhtinas oli viitannut, ja hän jatkoi: — Paroni Armfelt'illa on kentiesi syytä tyytymättömyyteen, mutta olkoonpa hän kuinka närkästynyt hyvänsä, ei hän kuitenkaan koskaan olisi kylläksi halpamielinen pitämään itsessänsä vireillä sellaista toivoa, samoinkuin en minäkään panemaan sitä koskaan toimeen.
— Minä uskon teitä, minä vakuutan teitä uskovani, — vastasi herttua, tarttuen, helleydellä Magdalenan käteen. — Teidän ystävyytenne Armfelt'iin on luja; mutta sen ei pitäisi kuitenkaan mennä niin pitkälle, ja… vaikka olettekin myyneet hohtokivenne, hankkiaksenne hänelle puoluelaisia…
— Myynyt hohtokiveni, — kertoi Magdalena. Ensi kerran koko tämän keskustelun ajalla ilmestyi iloinen hymyily hänen huulillensa, ja vetäytyen poispäin herttuasta, jatkoi hän vilkkaasti: — Niin, se on totinen tosi; mutta ei ainakaan hankkiakseni paroni Armfelt'illa puoluelaisia! Ah, teidän kuninkaallinen korkeutenne, kuinka kaikki tässä maailmassa nurinpäin selitetään! Minä olen myynyt hohtokiveni, sillä minä tarvitsin rahoja äitini velkojen maksamiseen.
— Äitinne velkojen, — lausui herttua; hänen äänessänsä oli vieno väräjäminen, ja hän jatkoi: — Jumala, miten ovat he voineet…
— He voivat paljon, kun on parjaaminen kysymyksessä ja vähän, kun olisi puolustaminen… he voivat paljon totuutta vääristellessään; mutta mitä tähän juoruun tulee, voin sen helposti näyttää valheeksi ja minä tahdon antaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne kirjallisen todistuksen sanojani todenperäisyydestä.
— Te olette jalo nainen, Magdalena, olisipa Jumala suonut minulle sen onnen, että olisin voittanut teidän sydämenne! Mutta suottehan minun pitää teitä'ystävänäni ja sallikaatte minun nyt ystävyyden puolesta korvata teille nämät rahat!
— Ei, teidän kuninkaallinen korkeutenne! Äitini sydämellinen kiitos ja se lievitys, jonka hän on huolissansa tuntenut, on minusta mitä runsain korvaus, — vastasi Magdalena lempeällä arvollisuudella, poistuen ruhtinaalliseen ihantelijansa luota, joka suuresti ihmetellen hänen sanojensa sekä töidensä jaloutta ei rohjennut häntä pidättää.
Seuraavana päivänä lähetti herttua neiti Rudenschöldille kahdentuhannen riksin eläkerahakirjeen, joka oli maksettava hänen omista varoistansa sekä saman vuoden kuudelta jo kuluneelta kuukaudelta juoksevan summan.
— Siinä suhteessa, jossa Magdalena oli sekä Armfelt'iin että herttuaan, joita kumpaakin hän olisi näyttänyt lahjoja ottamalla pettävän, ei Magdalena luullut voivansa ottaa vastaan tätä lahjaa, jonka hylkäämisestä herttua kovin närkästyi.
Niitä epäluuloja, joita hänessä oli saatu hereille neiti Rudenschöldiä kohtaan, ei voitu tämän tapahduttua enään kokonansa hälventää, samalla kertaa kuin herttuan oli mahdotointa hillitä rakkauttansa Magdalenaan. Horjuen luottamuksen ja epäluulon välillä, viehätti häntä Magdalenan kauneus, samalla kun hän kallisti korvansa niille syytöksille joita paroni Reuterholm häntä vastaan teki, jolta valta olisi loppunut, jos herttuan olisi onnistunut saavuttaa neiti Rudenschöldin suosion. Huomaten tämän, ei Reuterholmista nyt ollut mikään tähdellisempää, kuin estää sellaista tapahtumasta, ja hänen onnistui vihdoin saada herttua niin pitkälle, että tämä kumminkin suosikkinsa läsnäollessa karttoi tunteidensa ilmaisemista. Reuterholmin ponnistukset eivät kuitenkaan tähän pysähtyneet; jo pari kuukautta sitte oli hän Hampurissa antanut avata ja ottaa jäljennöksen sekä neiti Rudenschöldin kirjeistä, että kaikista niistäkin, jotka sieltä hänen nimellänsä lähetettiin; mutta kun kaikki nämät kirjeet osaksi olivat kirjoitetut salakirjaimilla ja lisäksi olivat nimettömiä sekä suljetut ilman sinetittä, puuttui suosikilta vielä ne todistukset, joita hän halusi neiti Rudenschöldiä vastaan tuoda herttuan nähtäväksi.
Niitä viettelyksiä ja vaaroja, jotka Magdalenaa hovin saleissa väijyivät, oli hänen siis onnistunut jokseenkin hyvin välttää, kun Reuterholm eräänä päivänä riemusta loistavin silmin astui herttuan huoneesen.
— Vihdoinkin olen saanut hänet kiinni, — huudahti suosikki, — nyt ei hän enään tule onnistumaan kauniilla sanoilla päästä väistämään; nyt tulen Jumalan avulla armollinen herra saamaan teidän silmänne avatuiksi!
— Kenestä sinä puhut? — kysyi herttua hehkuvin poskin, ja hänen kätensä, jossa hän piti äsken sytytettyä tupakkapiippua, alkoi hiljaa väristä.
— Neiti Rudenschöldistä, tuosta käärmeestä, jota teidän kuninkaallinen korkeutenne on suojellut omassa povessansa! Tuosta kurjasta naisesta, joka hautoo mitä alhaisimpia, konnamaisimpia aikeita teidän kuninkaallisen korkeutenne valtaa vastaan. Tässä on jäljennöksiä useoista kirjeistä, joista en tosin saa selvää kaikista, mutta kumminkin tarpeeksi, ymmärtääkseni, kuinka hän on Armfelt'ille suvainnut tehdä minusta pilaa, — mutta maltahan, kaunottareni, pian tulee sinun vuorosi…
— Jäljennöksiä, — keskeytti herttua — ja hän on tehnyt sinusta pilaa…
— Ja teidän kuninkaallisesta korkeudestanne…
— Annas tänne, — pyysi nyt hallitsija, heittäen tupakkapiippunsa pöydälle, — onpa todellakin hauskaa nähdä, mitä hän minusta on kirjoittanut.
Nämät ovat ainoastansa jäljennöksiä, mutta tässä on eräs omakätinen kirje häneltä, joka on suljettu hänen omalla sinetillänsä… ei, teidän kuninkaallinen korkeutenne, minä en anna sitä käsistäni, sillä se on nyt minun ainoa todistukseni!
— Lapsellisuutta! Et kai epäile…
— Mitä tähän viettelijättäreen tulee, epäilen kaikkea! Hän tarvitsisi vaan joitakuita rukoilevia sanoja, joitakuita huokauksia, ehkäpä kyyneliäkin! Teidän kuninkaallinen korkeutenne tietää minun sydämellisen rakkauteni teitä kohtaan, mutta mitä arvoa tällä minun ystävyydelläni olisi, jos hän vaan olisi luvannut ruveta teidän omaksenne; mutta hän halveksi tätä; hän on tehnyt lemmikillensä pilaa teidän kuninkaallisen korkeutenne rakkaudesta, eikä hänellä ole ollut omantunnon vaivoja teidän, armollinen herra, tekojanne petollisesta ilmaisemisesta, samalla kertaa kun hän on heittäytynyt teitä vastaan mitä kavalimpiin vehkeilemisiin! Mutta siitä huolimatta olen milt'ei vakuutettu teidän kuninkaallisen korkeutenne olevan kylläksi heikko antamaan hänelle anteeksi, jos…
— En, en, — keskeytti herttua, joka, väristen vihasta, leimuavin silmin kohtasi suosikkinsa silmäystä. — Hänellä ei enään ole mitään valtaa minun ylitseni… lemmestä vihaan on vaan yksi askele — ja sen askeleen olen ottanut; hän itse on pakoittanut minua sitä ottamaan! Ei vähintäkään sääliä, ei, eipä hänkään ole säälinyt minun tunteitani, — jatkoi herttua, selaillen edessänsä olevia papereja, — ja nyt samaa samalla! Niin, Kustaa Aadolf, minä sanon sinulle, että hän on rangaistava!
Reuterholm hymyili: — Hän ja hänen rikostoverinsa, — keskeytti hän.
— Niin, niin!
— Meidän täytyy, — jatkoi Reuterholm,— saada selkoa näistä salakirjaimista, joiden avulla hän ja Armfelt ovat olleet kirjevaihdossa keskenänsä: muutoin emme juuri saa tietää mitään… kumminkaan ei ole meillä muuta selvillä, kuin hänen purevat pistosanansa meitä kohtaan…
— Mutta ennen kaikkia, — keskeytti herttua, — tulee meidän saada
Armfelt'in paperit!
— Ja Armfelt itse, — lisäsi Reuterholm, joka jo nautti mielessään vihamiehensä perikadosta.
— Minä tulen lähettämään käskyn majuri Palmqvist'ille, joka on laivastoinensa Genuassa, että hän salaisesti ottaa hänet kiinni ja viipymättä palajaa tänne, — lausui herttua, joka nyt otti käteensä viimeisen, asian ratkaisemiseen vaikuttavan kirjeen.
— Teidän päätöstänne, armollinen ruhtinas, ei voi mikään voittaa viisaudessa… Tänään on joulukuun 16 päivä, ja uudenvuoden aikoina on tuo kunnon herra oleva täällä! Noh, entä neiti Rudenschöld?
— Viekää hänet vankiuteen, viekää!