VIIDESKYMMENESVIIDES LUKU.
Tämän keskustelun ajalla oli Södermanlannin herttuatar kerännyt ympärillensä pienen ystävällisen seurueen. Valloilleen lasketut pilapuheet tulivat jokseenkin vapaasti kuuluviin, ja vetäen muassaan neiti Rudenschöld'in eräälle sohvalle istumaan sanoi herttuatar ystävällisesti:
— Ah, kuinka hullunkurisia seikkailuja minulla ja kreivitär Piperillä tänä yönä on ollut! Niin, hän ja minä emme tietysti olleet yksinämme, meillä oli viisi, kuusi hoviherraa seurassamme ja odotettuamme, kunnes koko joukko oli nukkunut, teimme me pienen kiertoretken, syöksyimme kuten metsäläiset milloin sinne milloin tänne, vedimme naisilta pois päänalusta! ja pakoitimme heidät nousemaan makuultansa. Silloin syntyi sellaista huutoa ja naurua, että korvat oli halkeamaisillansa, ja puolialastomia ihmisiä sekä naurettavimpia kohtauksia tuli tässä näkyviin. Niin, teidän, Fredrik-hyväni, olisi pitänyt olla mukana, — olenpa vakuutettu, että teillä olisi ollut kovin hauskaa!
— Sitä en suinkaan epäile, — vastasi herttua nauraen, — ja ensi kerran kun teette tällaisen kiertokulun, toivon teidän ilmoittavanne siitä minullekin.
— Nyt voin kertoa teille erään uutisen, — jatkoi tuo vilkas herttuatar.
— Mitä sanotte te, hyvät naiset siihen, että he aikovat esitellä rouva
Cardel'ia hovissa.
— Mahdotointa, se on aivan uskomatointa! Mitäkään niin outoa emme voi ajatellakaan, — keskeyttivät jotkut jalosukuiset naiset pyörtymäisillänsä.
— Häntäkö, ku on syntyänsä juutalainen ja epäiltävä maineeltansa! Sellaista häpeää emme toivoakseni tule saamaan kärsiä! — lausui eräs leskikreivitär, tuntien saavansa mitä ankarimman pahoinvoinnin-kohtauksen.
— Mutta hänen miehensä on ratsujoukon päällikkö, — intti herttuatar, — niin, saa nähdä, kuinka käy.
— Ei, minä on usko sellaista mahdottomuutta! — keskeytti leskikreivitär.
— Toivokaamme heillä olevan tarpeeksi häveliäisyyden aistia, — huudahtivat jotkut enin loukkaantuneet kaunottaret, — niin, se mahtane olla turha ja aivan perätöin juoru, ystäväiseni, otaksukaamme niin!
— Voinhan minä näyttää mustaa valkoisella sanojeni totuudeksi, — vastasi herttuatar; — pääajutantti Cederström puoltaa häntä erinomaisen innokkaasti…
— Siis on paroni Cederström tuo onnellinen… luulinpa hänellä todellakin olevan paremman aistin! — lausui leskikreivitär, vilkaisten kuvastimeen, — oikein hävettää ajatella tämän alhaisen ihmisen unohtaneen säätynsä… minä tulen tätä vastustamaan… minä tulen… ah, antakaa tänne hajuvesipullo! Ja täydellisen hermottomuuden eljeellä vaipui kreivitär sohvan kulmaan.
— Ei mikään maailmassa tule saamaan meitä puhumaan hänen kanssansa eikä häntä tervehtimään — keskeyttivät häntä jalosukuiset naiset joukolla, — niin, tähkäämme sopimus, ett'emme mene niihin hovipitoihin, joissa hän tulee olemaan saapuvilla, — jatkoivat he ja katselivat mitä terävimmillä silmäyksillä tuota iloista ja hyvänsävyistä herttuatarta, joka nauraen huudahti:
— Enhän minä sille mitään voi, minä kerron vaan kuulemisiani! Niin, onhan minulla kirje siitä asiasta; mutta missä minun uutiseni onkaan? — herttuatar etsi kädellänsä noista syvistä taskuista, jotka olivat taaksepäin kätketyt hänen hameensa laskokseen, — noh, oikeastansa minä siitä viisi.
— Jos te sieltä uutisenne otattekin, Charlotta, en tuon juorun olemista laisinkaan epäilekään, — keskeytti Fredrik-herttua, vilkaisten tarkoittavasti hänen etsivään käteensä.
— Fredrik on aina kaltaisensa, — lausui herttuatar, joka nauraen antoi langollensa pienen läimäyksen viuhkallansa.
Tällä hetkellä astui huoneesen paroni Reuterholm, joka ei ollut huomaavinansakaan neiti Rudenschöldiä, vaan meni suorastansa herttuattaren luokse, jolle hän lausui mitä kohteliaimpia korusanoja.
Tänään meillä on sangen hauskaa — lausui herttuatar, — mutta saadaksemme täydellisesti hauskaa, toivoisin Sofia Albertinan olevan täällä!
— Aikoohan hänen kuninkaallinen korkeutensa matkustaa Italiaankin, siis tulee joku aika kulumaan, ennenkuin hän palajaa.
— Italiasta puhuessamme, mitenkähän meidän ministerimme siellä voi? — kysyi herttuatar, luoden veitikkamaisen silmäyksen neiti Rudenschöld'iin.
— Paroni Armfelt voi aina hyvin, — vastasi Reuterholm, — ollessansa kaunottarien ympäröimänä. Lempi on hänen elämänsä! Muuan venäläinen ruhtinatar, Menschikoff, on liittynyt häneen Aachen'issa, ja Neapelissa on eräs englantilainen nainen lady Munck, häneen rakastunut, — näiden kumpaisenkin kilpailevan naisen mustasukkaisuuden sanotaan olevan sangen suuren.
— Siitä en usko sanaakaan, — vastasi herttuatar, joka varomattomalla kysymyksellänsä oli herättänyt tämän parjauksen ja, peljäten neiti Rudenschöld'in tuntevan itsensä kiusatuksi sekä loukatuksi, koetti hän nyt kaikin tavoin johtaa pakinoimista toiselle uralle; mutta paroni Reuterholm ei näkynyt häntä käsittävän, vaan jatkoi vieläkin kertomustansa noista onnellisista päivistä, joita Armfelt Neapelissa vietti ihanan Karolina-kuningattaren, tuon viehättävän Maria Antoinetten sisaren, mitä hellimmästi suosimana, — suloisista päivistä, jotka olivat omannetut nautintorikkaalle, ystävyyden ja lemmen helmassa vietetylle elämälle.
Kotiin päästyänsä kertoi neiti Rudenschöld itsellensä näitä paroni Reuterholm'in sanoja. Hänestä oli selvää paronin tehneen kaiken tämän tuottaaksensa hänelle tuskaa; mutta hän ei voinut karkoittaa ajatusta, että tämän sanoissa oli totuuttakin. Nuot naiset, jotka paroni Armfelt'ia lempivät, — olivatkohan ne viehättäviä ja kauniita? — Olkoonpa niinkin! — näin kyseli ja vastaeli Magdalena itseksensä, hajoittaen kuvastimen edestä pitkää, kullankiiltävää tukkaansa.
— Olkoonpa niinkin, mutta kuitenkaan ei voinut kukaan lempiä Armfelt'ia enemmän, kuin hän! Hymyily ilmestyi hänen huulillensa, kaipuun ja autuallisuuden hymyily. Hänen lempeät ja kauniit kasvonsa näyttivät puolittain haaveilevilta: — koskahan se päivä oli valkeneva, jolloin hän jälleen saisi nähdä lemmikkinsä? Mitenkähän tämän hankkeet luonnistuivat?… Mutta hän itse: eikö hän voisi näistä luopua? Tämä salaperäisyys, nämät vehkeilemiset eivät soveltuneet hänelle, ne katkeroittivat hänen elämäänsä ja olivat saaneet hänen lemmikkinsä sangen tylyillä sanoilla ilmaisemaan tyytymättömyyttänsä, milloin hänen toiveensa pettyneinä olivat kohdanneet jotakin Magdalenalle voittamatointa estettä. Kaikkia näitä tukalia vastoinkäymisiä tahtoi ja halusi hän väistää: — suo raati aikoi hän kirjoittaa Armfelt'ille tästä päätöksestänsä… tämä ei tulisi estämään häntä peräytymästä, ja sitte oli hänellä vaan yksi ainoa tarkoitus — saada jälleen nähdä Armfelt'ia. Tästä tulisi hänelle olemaan runsas palkinto kaikista niistä tuskista ja vaivoista, joita hän oli saanut kärsiä.
Niin, hän päätti rikkoa herttuan kieltoa vastaan, hän päätti rientää lemmikkinsä luokse ja etsiä turvapaikkaa hänen sylissänsä sekä yhdessä hänen kanssansa kestää niitä vaaroja, joihin tämä oli heittäytynyt. Hänen ei olisikaan pitänyt koskaan antaa houkutella itseänsä jäämään kotia, hänen olisi pitänyt seurata Armfelt'ia — ah, hän ei voinut elää, paitsi tämän läheisyydessä!
Heleä puna nousi hänen poskillensa, hänen silmänsä loistivat, ja hänen pehmeät huulensa avautuivat hymyilyyn. Hän pudisti hiuksensa hajalleen yöpukunsa ylle, jonka hienot laskokset valuivat ales pitkin hänen hentoa vartaloansa, ja vetäen ylös pitseistä kudotun hihansa, katseli hän kuvastimesta käsivartensa mallikelpoista kauneutta sekä huimaavaa valkoisuutta.
Tässä silmänräpäyksessä kuului etimmäisen huoneen ovelta muutamia kolkutuksia. Magdalena säpsähti äkkiä; olikohan valkea valloillansa, vai olisikohan siellä tuo vallatoin herttuatar?
Miehisten henkilöjen ääntä ja melua alkoi nyt kuulua Magdalenan huoneeseen. Äkillisellä hyppäyksellä oli hän piilossa vuoteensa verhojen takana sekä kysyi säikähtyneenä itseksensä, mitä tämä melu ja telme merkitsi. Kauan ei hän kuitenkaan tarvinnut odottaa selitystä, sillä everisti Aminoff avasi hänen makuuhuoneesensa johtavan oven.
— Minulla on tukala toimitettava, — lausui hän, minulla on käsky viedä teidät vankiuteen, neiti Rudenschöld.
— Viedä minut vankiuteen, - kertoi Magdalena hämmästyneenä, — enpä todellakaan käsitä…
— Se ei ole tarpeellistakaan, — vastasi oikeuskansleri Lode, joka nyt astui huoneesen polisipäällikkö Ullholm'in ynnä erään Bratt-nimisen majurin sekä vahtipalvelusta tekevän upseerin seuraamana, joka tässä silmänräpäyksessä käski erään sotamiehen paljastetulla sapelilla asettumaan neiti Rudenschöld'in päänalustan viereen.
Poliisipäällikön viittauksesta astui nyt huoneesen joitakuita poliisipalvelijoita, jotka, ottaen neiti Rudenschöld'in avaimet, aukaisivat kaikki kaapit ja laatikot.
Nauhoja, karrikkaita, samettia ja silkkiä revittiin nyt hujan hajan; kukkasia ja töyhtöjä tallattiin jalkoihin; helmiä, koristuksia, liinavaatteita, hattuja ja hameita heitettiin sohville ja tuoleille, mutta kaikesta tästä kirjavasta ja loistavasta sekamelskasta ei löytynyt yhtään paperia. Vihdoin valkeni poliisimestarin kasvot; simpsukkakoristuksilla silatusta kirjoituspöydästä oli hän löytänyt erään salalaatikon.
— Täällä varmaankin on se, jota etsin, — lausui hän riemuiten, ja purkaen auki joitakuita kirjeistä, silmäili hän niitä Ne alkoivat tavallisesti sanoilla: "jumaloimani Magdalena!" ja loppuivat: "uskollisin teidän palvelijoistanne, Kaarlo."
Nämät olivat herttua-hallitsijan vaihettelevia ja pitkiä rakkaudenkirjeitä, jotka olivat kirjoitetut mitä surkeimmalla mielialalla neiti Rudenschöld'in n.s. "julmuuden" johdosta.
Hiukan hymyillen näki Magdalena poliisipäällikön toiveiden pettymistä, ollen itsessänsä sangen levollinen sen johdosta, ett'ei hänen huostastansa löytyisi minkäänmoisia vaarallisia kirjeitä Armfelt'ilta eikä tämän ystäviltä; sillä heti saatuansa oli hän ollut niin varovainen, että oli ne polttanut. Ainoa, jota hän pelkäisi, oli avaimen löytämistä salakirjaimiin, jota hänellä oli tapana säilyttää etuhuoneen sohvan patjassa olevassa pienessä repeämässä. Mutta tästäkin pelostaan hän rauhoittui, sillä turhaan etsittyänsä menivät poliisimiehet, pois kello kolmen aikaan aamulla, majuri Bratt'in, vahtipalvelusta tekevän upseerin sekä sotamiehen jäädessä sinne, jotka nyt sijoittuivat aivan neiti Rudenschöld'in vuoteen viereen, silmäillen häntä alituisesti.
Ei, tätä ei hän kuitenkaan voinut kestää! Hän ojensi kätensä, vetääkseen vuoteenverhoja eteensä, ja peittääkseen itseänsä heidän utelioilta, loukkaavilta ja hävyttömiltä silmäyksiltänsä.
— Verhoja ette saa vetää eteenne, — lausui majuri Bratt jyreällä äänellä, pidättäen tylysti hänen kättänsä.
— Mutta minä tahdon nousta vuoteeltani — vastasi neiti Rudenschöld.
— En näe mitään, joka estäisi teitä siitä!
— En tiedä vielä, miksi minun luokseni olette näin tunkeneet ja miksi minua kohdellaan näin äärettömällä säälimättömyydellä, — keskeytti Magdalena vilkkaasti; mutta minä tiedän…
— Te ette saa meille puhua, se on kielletty!
— Teille puhumatta oleminen ei ole minusta vaikeata; mutta minä en herkeä vaatimasta itseäni kohdeltavaksi kunnioituksella… muutoin vakuutan tulevani valittamaan!
Magdalena mitteli majuri Bratt'ia kylmäkiskoisella ja korskealla silmäyksellä, ja hänen vakavasti lausumat sanansa vaikuttivat että kumpaisetkin upseerit kuiskaeltuaan keskenänsä, vetäytyivät lähimäiseen huoneesen, käskettyänsä sotamiestä sijoittumaan ovelle.
Magdalena veti verhot lähemmäksi, hänen mielensä lujuus oli mennyt, ja peittäen kasvonsa käsillään, koetti hän muutaman silmänräpäyksen koota ajatuksiansa.
Saatu ilmi… Armfelt'in hanke oli saatu ilmi! Hän ei tällä, tuskallisella silmänräpäyksellä ajatellut itseänsä, vaan hänen lemmikkinsä vaara täytti hänen mielensä äärettömällä epätoivolla. Mitähän he rohkenisivatkaan Armfelt'ia vastaan yrittää! Voisikohan tämä vetäytyä pois siitä huonosta leikistä, johon hän oli antautunut… voisikohan hän pelastua?
Väristen levottomuudesta ja kyyneleet polttavilla poskillansa, koetti hän hillitä mielenliikutustansa, jota hänen vihamiestensä ei pitäisi saada nähdä, ja hän järjesti äkkiä pukunsa, mietiskellen, miten hän voisi hävittää selityksen noihin onnettomiin salakirjaimiin, joiden selkoa saamattomuudesta hänen lemmikkinsä pelastus riippui.
— Valmis tekemään tällaisen yrityksen, järjesti hän nyt lopullisesti kuvastimen edessä pukunsa.
Nuot yöpöydällä olevat, hopeasta valetut lemmenjumalaiset kantoivat päälaellansa vahakynttilöitä, jotka nyt Magdalenan sytyttäminä loivat häneen kirkkaan valonsa. Hänen hento vartalonsa oli peitetty mustaan pukuun, joka antoi hänen valkoiselle hipiällensä huimaavan, milt'ei välkkyvän loisteen, ja hänen vaalean tukkansa paksut lepeet, jotka hän huolimattomasti oli sitonut yhteen, valuivat kähäräisinä ales hänen päälaeltansa ja peittivät hänen poskensa ja kaulansa ikäänkuin kultaharsolla. Levollisesti silmäillen ympärillensä, astui hän nyt etuhuoneesen. Hänet nähdessänsä nousivat nuot molemmatkin upseerit vaistomaisesti seisovallensa; hänpä oli emäntä talossa, ja he vieraita, suomattomia vieraita varmaankin, ja heidän vastenmielinen siellä olonsa alkoi tuntua heistä milt'ei tukalalta. Mutta tuo hieno sivistys ja lumoava teeskentelemättömyys, joka oli tämän Kustaa III:n saleissa niin jumaloidun kaunottaren suurimpana viehätysvoimana, seurasi häntä tässäkin silmänräpäyksessä, ja pienellä kätensä viittauksella ynnä puoli hymyilyllä, joka avasi hänen purppurahuulensa, antoi hän heille merkin pysymään paikallansa, samalla kun hän silmäyksellänsä pyysi heiltä anteeksi sitä satunnaista epäjärjestystä, joka siellä vallitsi. Nainen, kodin sulostajatar, ei voinut tässäkään levottomuuden ja tämän yöllisen kohtauksen häiritsevässä silmänräpäyksessä kuitenkaan tukahuttaa luonnollista haluansa poistamaan tätä sekamelskaa järjestävällä kädellänsä. Päivittelevän näköisenä otti hän ylös laattiaalta rikkipoljetun helminauhan, järjesti akuttimen laskokset ja muutti istuimet paikoillensa. Häntä oli kielletty puhumasta; mutta hänen eljeensä olivat ikäänkuin sanoja ja hyvin tajuttavaa puhetta, semmoista, joka soveltui lumoja-kuninkaan aikakauteen. Nyt seisoi hän etukamarin sohvan patjan vieressä, joka, ollen rikkirevittynä laattialla, antoi hänelle hyvää tilaisuutta lähestymään tuota patjaan piiloitettua asiakirjainten selitystä. Tulisikohan hän onnistumaan sen saamisessa pois?
Heikko väristys tuntui hänen käsissänsä, ja hänen sydämensä tykytti ankarasti; mutta tuo häntä kohdannut heikkous katosi yhtä nopeasti, kuin se oli tullutkin, ja notkealla kumarruksella taipui hän äkkiä alespäin. Tässä silmänräpäyksessä riensivät molemmatkin upseerit auttamaan häntä asettamaan patjaa paikoillensa. Nopealla liikkeellä vei Magdalena kätensä tuohon salaiseen piilopaikkaan sekä loi, taivuttaen päätänsä, lempeät ja kirkkaat silmänsä kumpaiseenkin vartijaansa, jotka hänen kauneutensa ja esiintymisensä jalouden viehättäminä kohteliaalla eljeellä auttoivat häntä järjestämään sohvan ylenpalttisia pauloja. Samassa silmänräpäyksessä oli tuo tärkeä paperi hänen kädessänsä, ja huomaamattomalla liikkeellä pisti hän sen valkoisilla karrikkailla reunustetun kaulahuivinsa alle, jonka hän nyt heitti olkapäillensä.
Hän oli saavuttanut tarkoituksensa; hänen toimensa oli tehty, ja väsyneen näköisenä laskeutui hän sohvan nurkkaan. Istuen siinä ajatuksiinsa vaipuneena, ei häntä kukaan häirinnyt ennen kello kuutta aamusella, jolloin vahteja muutettiin, ja kaksi varusväen upseeria ja yksi sotamies astuivat huoneesen, jonka jälkeen häntä, ollen yhtä tarkasti vartioituina kuin yölläkin, ei silmänräpäykseksikään päästetty näkyvistä.
Tieto neiti Rudenschöld'in vangitsemisesta oli sillävälin levinnyt kaupunkiin, ja hänelle lähetettiin nyt useampia velkomuksia, jotka hän maksoi.
Nämät laskut kietoi hän sitte kokoon samoinkuin salakirjainten selityksenkin ja pisti ne ikäänkuin ajatuksissansa — kuitenkin niin että ne näkyi — kaulahuivinsa laskoksiin. Hän oli äkkiä keksinyt keinon kirjainselityksen hävittämiseksi ja pyydettyään vähän jälkeenpäin lämmittämään huoneessa olevaa rautauunia, leikitteli hänen sormensa ikäänkuin sattumuksesta tuolla pienellä paperikääryllä.
— Nyt tulee poliisipäällikkö, — lausui eräs upseereista, — ja jos hän saa nähdä teillä olevan papereja kaulahuivissanne, voi hän luulla meidän sallineemme teidän vastaanottaa kirjeitä.
— Te olette oikeassa, — vastasi neiti Rudenschöld välinpitämättömän näköisenä. — Teidän luvallanne panen ne palamaan.
Työntäen poveensa laskut, otti hän sieltä samalla kirjainselityksen, jonka hän nyt heitti tuleen.
Heti tämän jälkeen tuli poliisipäällikkökin, joka oitis kysyi salakirjainten selitystä, jonka Magdalenan omaksi menestykseksensä tulisi hänelle antaa.
— Päivällisen aikana olisin minä voinut sen teille antaa, jos olisin tahtonut, vaan nyt se on minulle mahdotointa! — vastasi neiti Rudenschöld heleällä naurulla, — sillä näiden upseerien nenän edessä minä olen sen polttanut… niin tässä näette laskut.
— Herra-hyvät, te tulette saamaan tästä vastata! Miten te hoidatte vartijatointanne?— huudahti poliisipäällikkö, silmäillen vihastuneena noita hämillään olevia upseeri-parkoja.
— Nuot herrat eivät ole mitään laiminlyöneet, päinvastoin haittaavat he minua sangen paljon alituisella läsnäolollansa, — keskeytti Magdalena, yhä hymyillen; sitte kääntyi hän poliisipäällikköön, lisäten vakavammin: — En luule kuitenkaan tehneeni mitään, joka ei olisi luvallista vankiudessa… kukin puolustaa itseänsä mielellään, miten parhain voi!