VIIDESKYMMENESKUUDES LUKU.
Yhä tarkasti vartioituna pidettiin neiti Rudenschöld'iä parin viikon aikana huoneessansa. Hänellä ei ollut lupaa ottaa vastaan keitään vieraita, eikä hän tietänyt, mitä hänestä ajateltiin sekä mitä hänelle aijottiin tehdä ja ennen kaikkia hän ei ollut saanut minkäänmoisia tietoja Armfelt'ista. Tämä aika oli täynänsä epätietoisuutta ja sanomatointa tuskaa, jota hän teeskennellyllä levollisuudella koetti salata. Niinpä tapahtui sitte toukokuun 4 päivänä v. 1794, että herttuan lähettiläsupseeri tuli hänen luoksensa, tuoden sellaisia terveisiä hallitsijalta, että jos hän tahtoi ilmaista salakirjainten selityksen sekä nimittää kaikki ne, joille Armfelt'in hänen nimellensä lähetetyt kirjat olivat määrätyt, päästettäisiin hän heti vapaaksi ja ihmisille selitettäisiin hänen ainoastansa erehdyksestä tulleen vangituksi. Muussa tapauksessa täytyisi hänet jättää alttiiksi lain koko ankaruudelle, ja silloin maksaisi se hänen henkensä.
— Sanokaa herttualle, — vastasi Magdalena tyynellä maltilla, joka hänestä ei hetkeksikään luopunut, — sanokaa herttualle, että olen valmis antamaan henkeni hänen huostaansa, vaan en ikänä ystävieni luottamusta.
Tunti tämän jälkeen tuli poliisipäällikkö Ullholm ilmoittamaan hänelle, että hänen oli jättäminen huoneensa, astuaksensa yleiseen vankilaan, sekä että husaarijoukko tulisi hänet sinne saattamaan.
— Enkö pääse sinne ilman tuotta vartijaväettä? — kysyi Magdalena, ja kyyneleet silmissänsä jatkoi hän vilkkaasti: — Ah, sallikaatte minun mennä sinne yksinäni, jalkasin… jospa te luottasitte minun kunniasanaani! Te käsitätte, herra poliisipäällikkö, ett'en itseni takia ano tätä armoa, vaan sen vuoksi, että onneton äitiparkani asuu tässä vastapäätä, ja hän tulisi varmaankin levottomaksi…
— Minä käsitän, — vastasi Ullholm, kääntyen äkkiä poispäin, — kreivitär Rudenschöldillä lienee ilman tätäkin näytelmää kylläksi syytä murheesen. Minä tulen vartijaväen kanssa olemaan tiellä teidän vastassanne, ja luottaen teidän rehellisyyteenne, armollinen neiti, tahdon käskeä tänne ajurin vaunut, jossa te myöhäiseen illalla voitte täältä lähteä.
Tämän lupauksen johdosta kulki neiti Rudenschöld täydellisessä öisen pimeydessä ja ainoastansa yhden upserin seuraamana hänelle määrättyyn vankilaan, joka oli sama, mihin vuosi takaperin kuninkaan murhaaja Ankarströmkin oli suljettu. Tässä neljä askelta pitkässä huoneessa ei ollut vuodettakaan, vaan ainoastansa puinen lavitsa ja joitakuita puusta tehtyjä istuimia.
Hänen turvatoin ja surkea tilansa vaikutti hänen syvästi tässä silmänräpäyksessä. Häntä kohdeltiin kuten pahantekijää, mutta mitä oli hän siis oikeastansa tehnyt? Oliko tuo niin ääretöin rikos, että hän sokeasti oli pannut toimeen hankkeita, joiden vaarallisuutta isänmaallensa hän ei ollut käsittänyt ja että hän umpimähkään oli totellut sen henkilön pienintäkin viittausta, jota hän niin paljon rakasti? Ainoastansa hänen onneansahan Magdalena oli tarkoittanut ja työskennellyt ainoastansa tuon nuoren kuninkaan menestykseksi! Tarkoitus oli ollut hänelle pääasiana ja keinot sivuseikkoina, ja hän oli pannut liikkeelle vääriä huhuja hallituksesta sekä hallitsijasta ja hankkinut puolustajia tuolle kuninkaalliselle lapselle, koska Armfelt oli sanonut hänelle tämän olevan tarpeellista ja välttämättömästi pitävän tapahtua, voidakseen täyttää Kustaa III:lle antamaa lupaustansa — tuota pyhää lupausta, että Armfelt pitäisi huolta hänen pojastansa.
Nämät ajatukset johtuivat Magdalenan mieleen, silmäillen haikealla katsannolla ympärillensä, sill'aikaa kun poliisipäällikkö Ullholm järjesteli vahteja, jotka häntä tulisivat vartioimaan.
— Täällä on hirveän kylmä, — lausui neiti Rudenschöld, väristen vilusta, — ja jos olisin luullut tällaista vankeutta mahdolliseksikaan, olisin totisesti varustanut itseni turkilla. Eikö tänne edes saa valkeata?
Molemmatkin vartijaupserit, Hellvig ja Lagerheim, silmäilivät epäröivinä toisiansa.
— Tänne ei ole vielä ehditty tuota puita, — vastasi Hellvig, — täällä on tosin eräässä nurkassa muutama puu, mutta ne eivät riitä valkeaksi.
— Tunnen itseni tänä iltana tavattoman väsyneeksi, — lausui Magdalena alakuloisella hymyilyllä, mutta täytyyhän ottaa vastaan sekä pahat että hyvät päivät ja koettaa niihin nöyryydellä mukautua! Jospa minulla olisi tässä kylmyydessä edes peitto, koettasin nojata tähän puulavitsaan, sillä minä tuskin jaksan istuakaan.
— Tässä on minun viittani, — lausui Hellvig äkkiä, — ei, te ette saa kieltäytyä kietomasta sitä ympärillenne!
— Ja tässä on minun nuttuni, — virkkoi Lagerheim, — sallikaatte minun levittää se lavitsalle.
Kyyneleet tulivat Magdalenan silmiin; nämät sitte vankeuteen astuttuansa niin kauan pidätetyt kyyneleet valuivat nyt näiden kumpaisenkin upseerin silminnähtävän sääliväisyyden johdosta ales hänen poskillensa.
— Minä itken, — lausui Magdalena, — mutta en tunne itseäni läheskään niin onnettomaksi kuin äsken. Ah, tätä teidän hyvyyttänne en tule koskaan unohtamaan!
Pannen puunpalikan päänaluiseksensa, valmisti neiti Rudenschöld nyt vuoteensa. Nuot ankarat mielen liikutukset, joita hän tänäpäivänä oli tuntenut, olivat laskeneet ikäänkuin painon hänen sieluunsa ja ummistivat hänen silmäluomensa; hän nukkui pian sikeästi, sill'aikaa kun nuot molemmat upseerit istuivat pelkässä virkanutussansa, väristen ankarasta vilusta, vaan ei silmänräpäystäkään katuen pientä uhraustansa.
Kello kolmen aikaan yöllä kuului kova huuto: kuka siellä? joka kaikui holveissa. Säikähtynenä säpsähti neiti Rudenschöld vuoteeltansa, eikä hän suuresti rauhoittunut nähdessänsä poliisipäällikön astuvan sisään.
— Minä tuon teille erästä kirjettä, — lausui hän, — joka on tullut teidän nimellänne; mutta osoite on, kuten tavallisesti, salakirjaimilla; kenelle on tämä kirje?
Neiti Rudenschöld näki sen olevan Kustaa Aadolf'ille.
— Minä osaan yhtä vähän kuin tekään lukea tätä kirjoitusta, — lausui hän äkkiä; — kun ei minulla ole selitystä, on sen lukeminen minulle mahdotointa.
— Teidän täytyy tämä kuitenkin lukea, ja jos ette tee sitä hyvällä, on keinoja pakoittaa teitä siihen.
— Minä en tiedä mitään muuta keinoa, paitsi sitä, joka riistää minulta järkeni — vastasi Magdalena, joka vetäytyen takaperin, nyt kohtasi poliisipäällikön ankaran ja terävän silmäyksen, — sillä ei mikään muu voi pakoittaa minua toimimaan vastoin tahtoani, ja kidutuksen on Kustaa III:s ainiaaksi poistanut.
— Niin on, mutta ei käsirautoja eikä peukalonpuristimia, — lausui poliisipäällikkö, joka nyt, vetäen nämät koneet lakkaristansa, pani ne pöydälle, jolla ne olivat ainoat esineet, joita kynttilän liehuva leimu kirkkaasti valaisi tuossa pimeässä ja kolkossa huoneessa.
Kalmankylmä tunne järisytti Magdalenan mieltä, ja heittäen polvillensa, huudahti hän:
— Oi, Jumala, anna minulle anteeksi kaikki pahat tekoni, ja suo minulle sitä voimaa, jota tarvitsen!
— Noh, tahdotteko, neiti, jo sanoa, kenelle tämä kirje on määrätty? — kysyi poliisimestari äreästi, laskien kätensä pöydälle.
Magdalena oli yhä polvillansa, hänen kätensä olivat ristissä, ja silmänsä luodut ylöspäin.
— En! — oli hänen ainoa luja ja vakava vastauksensa.
Poliisipäällikkö Ullholm'in käsi vajosi ales pöydältä, ja hän kumartui
Magdalenaan päin joka nyt nöyränä oli antanut päänsä vaipua ales.
— Nouskaa pois, neiti Rudenschöld, nouskaa pois! — lausui hän, silmät kyyneleissä. — Jumalan kiitos, että huomaan teidät yhtä jaloksi, kuin teitä pidinkin; olkaa vakuutettu siitä, että jos milloinkaan näin julmiin keinoihin ryhdytään, pakoittaaksi teitä tunnustamaan, tulee muiden kuin minun käteni sen tekemään! Minä elän mieluummin vedellä ja leivällä, kuin taivun sellaiseen ilkityöhön, ja tunnen itseni jo kyllin onnettomaksi, että olen teitä sillä uhannut.
Tämä näin hemmoiteltu kaunotar, jonka koko elämä oli ollut lempimistä ja huvitusta, ja jonka pienintäkin toivomusta auliit henkilöt olivat rientäneet täyttämään, oli äkkiä joutunut mitä katkerimpiin olosuhteisin. Ne ystävyyden osoitteet, joita hänelle nyt tänä iltana ja yönä oli suotu, olivat siis tehneet hänen mieleensä mitä syvällisimmän vaikutuksen, ja ojentaen poliisipäällikölle kätensä, lausui hän:
— Minä ylistän Jumalaa, että olen teissä löytänyt ystävän!
Liikutetulla mielellä riensi Ullholm pois; mutta Magdalena rupesi jälleen lavitsalle istumaan. Hän ei kuitenkaan voinut nukkua, ja hänen vilkas mielikuvitelmansa näytti hänelle milloin sellaisia kohtauksia, joissa hän äsken oli ollut, milloin taas valoisempia ja toivorikkaimpia, jolloin vankeuden portit avautuisi, ja vapaus häntä kutsuisi.
Aamun ensimäinen, harmahtava sarastus oli juuri alkanut luoda valonsa akkunan rautaristikkoon, kun raskaat oven teljet työnnettiin auki, ja poliisipäällikkö jälleen astui sisään.
— Teillä on jotakin uutta minulle ilmoitettavana, — lausui Magdalena, mennen äkkiä häntä kohden. — Minä pyydän teitä suoraan sanomaan minulle kaiken!
— Minulla ei ole mitään uutta teille ilmoitettavana, olenhan vaan tullut teille sanomaan, ett'en enään palaja tänne.
— Ettekö palaja! — kertoi Magdalena epäröiden, — minä en käsitä! Ilon säde tuikahti hänen mieleensä: olisikohan poliisipäällikkö tullut sanomaan hänen pääsevän vapaaksi!
— Ei, ei, lausui hän, — ikäänkuin lukien hänen ajatuksiansa; — asia on vaan sellainen, että minä en saa palata.
— Te olette olleet herttua-hallitsijan puheilla, — virkkoi Magdalena, — ah, minä käsitän!
— Niin olen!
— Eikä hän hyväksy teidän sääliväisyyttänne minua kohtaan!
— Hän, sanoo, suokaatte anteeksi, armollinen neiti, — pieni hymyily ilmestyi poliisipäällikön huulille, — hän sanoo minunkin teihin rakastuneeni!
— Mutta sehän on kauheata!
— Minä vastasin herttualle, — jatkoi poliisipäällikkö vakavasti — olevani viisikymmentä vuotias mies, joka ei varsin helposti rakastu, ja että tarvitsee olla ainoastansa ihmisyyttä sääliäksensä teidän kohtaloanne.
— Kiitoksia, kiitoksia!… Mutta nyt minä tulen teidät kadottamaan, ystäväiseni!
— Ei kadottamaan… en tule laiminlyömään mitään, jonka voin tehdä teidän asianne eduksi.
— Tieto teidän olemisestanne minun läheisyydessäni olisi antanut minulle enemmän rohkeutta.
— Se ei tule teitä pettämään… teillä on luja mieli ynnä ponteva tahto, ja juuri tänään tulee teidän koettaa näyttäytyä levolliselta, sillä te tulette hovioikeuden tutkittavaksi.
Magdalena pani kätensä ristiin. Hiljainen huokaus kuului hänen huuliltansa; ne tuskat, joita hän tähän asti oli saanut kärsiä, olivat siis ainoastansa alussa, ja uusi kilvoituksen paikka oli hänelle jo määrättynä.
— Nyt vielä yksi neuvo, ennenkuin menen, — jatkoi Ullholm: — Älkäätte milloinkaan unohtako sävyisyyden tulevan olemaan teidän parhain aseenne. Jos te kiivastutte, menetätte tuon arvollisuutenne, joka viehättää ja joka on teidän varmin turvanne.