YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
— Tervetultuasi, Ulfvenklou-hyväni, — lausui Södennanlannin herttua, joka alavaisella ystävyydellä tervehti tuota huoneesen astuvaa haaveilijaa; tepä olette visu asioissanne, ettekä tule minuuttiakaan varhemmin ettekä myöhemmin, kuin milloin olen teitä kutsunut.
— Sen unen, jonka teidän korkeutenne on nähnyt, tunnen itseni tässä silmänräpäyksessä täydellisesti kykeneväni selittämään, — vastasi Ulfvenklou syvään kumartuen.
— Unen, — herttua säpsähti, — mistä te tiedätte… en ole virkkanut siitä kenellekään.
— Minulle ei teidän kuninkaallinen korkeutenne tarvitse sitä kertoa, sillä minä tiedän sen täydellisesti.
Ulfvenklou oli hetkisen ääneti, ja hänen silmänsä, jotka tähän asti olivat herttuan puoleen käännetyt, katselivat nyt häntä, ikäänkuin ei huoneen seinätkään estäisi häntä näkemästä äärettömään etäisyyteen, jolloin hän kohotti kättänsä ja avasi huulensa valmiina selittämään niitä kummia, joita hän näki, sekä alkoi matalalla, sointuvalla äänellä:
— Metsä vihannoi, ja auringonpaiste tunkee esiin kirkkaana oksien välistä, metsästäjän torvet raikuvat, ja koirat rientävät haukkuen eteenpäin; sarvikruunuinen peura juoksee nopein jaloin pitkin puron vartta, koirat saartavat peuran kaikkialta, vavisten kääntää se päätänsä — tätä päätä, jolla on ihmisen kasvot ja jonka kasvojen juonteet… — haaveilija vaikeni, hänen kätensä vajosi ales, ja hän loi herttuaan silmäyksen, jossa haltioissaolemisen leimu vielä tuikki, sekä kumartui syvään.
Ruhtinas, joka huomattavasti oli vaalennut, Ulfvenkloun lausuessa viimeisiä sanojansa, lausui mielenliikutuksesta väräjävällä äänellä:
— Niin peuran sarvikruunun alla nä'in minä omat kasvonijuonteet. En tiedä, miksi minut silloin saavutti ahdistus, joka ei vieläkään minusta ole luopunut.
— Ja tämä ahdistus pani teidän korkeutenne ääneen parkaisemaan, joka sai teidät unestanne heräjämään.
— Niin, se on totta… senkin te tiedätte! keskeytti herttua vilkkaasti. Tuleekohan minulle tapahtumaan jotakin ikävää? Melkeinpä aavistan, että niin tulee käymään.
— Mikään suuri onnettomuus ei voi koskaan tulla kohtaamaan Herran voideltua, jonka hän on valinnut, vaan ainoastansa sitä, jonka hän on hyljännyt. Teidän kuninkaallisen korkeutenne on taivas määrännyt tekemään suuria töitä, — vastasi Ulfvenklou, joka kädet ristissä katseli herttuata, valliten häntä ikäänkuin kummallisesta loistosta leimuavilla silmäyksillänsä, jotka saivat herttuata hirmulla haluamaan panna toimeen näitä suuria töitä. - Mitä teidän kuninkaallisen korkeutenne uneen tulee, — jatkoi haaveilija,— saanko alamaisuudessa vuorostani kertoa teille toisen?
— Kertokaa —, vastasi herttua, yhä Ulfvenkloun silmäyksen vallan alaisena.
— Viime yönä olin näkevinäni loistavan kristallipalatsin pilarikäytävillä, taajaan olevine kimaltelevine suihkulähteilleen, jotka valoivat vihmantapaista sadettansa korskuvien kukkaisten yli. Ihmeen ihana ruhtinatar, jonka viitasta levisi auringonvaloa kirkkaampi loisto, kulki pilarikäytävissä ja tuli suorastansa luokseni. "Olen Chierlin'in kartanon haltijatar,": lausui hän hymyillen, "ja minä olen etsinyt sinut, ilmoittaakseni sinulle, mitä jo tätä ennen joillekuille muillekin olen ilmoittanut. Huoneuksessa, jota suojelen, on eräässä syvässä kellarissa äärettömiä aarteita kätkettyinä. Mutta oikea henkilö ei ole niitä vielä etsinyt."
— "Ken se oikea sitte on?" kysyin minä.
— "Sinun pitää kertoa minun sanani sille, joka tässä silmänräpäyksessä näkee omat kasvonsa erään peuran sarvikruunun alla."
Sitte kertoi hän minulle teidän kuninkaallisen korkeutenne unen.
Ulfvenklou vaikeni. Ruhtinas pyyhki pellavaisella nenäliinallansa kosteata otsaansa: hänen kätensä vapisi huomattavasti.
— Chierlin'in kartano, lausui hän — niin olenpa todellakin monta vuotta sitte kuullut siellä olevan aarteita kätkössä.
— Siellä on niitä, — vastasi Ulfvenklou tyynellä vakavaisuudella, joka saattoi herttuan sydämen sykkimään huimaavasta riemusta, ja hän jatkoi: — Teidän kuninkaallisen korkeutenne uni merkitsee huolia, rahahuolia… rahanpuute tuotti huolta ja minulta tuli apu.
— Ja sinä arvelet siis, että minä?… mutta miksi et ole itse?… Niin, miksi et aijo itse koettaa onneasi? — Herttua teki hätäisesti nämät katkonaiset kysymykset; silmänräpäyksellinen epäilyn tunne häiritsi hänen suloista sydämentykytystänsä.
Teidän kuninkaallinen korkeutenne yksinänsä on se henkilö, joka voi löytää tämän aarteen. Olen nyt sanonut, mitä minua on käsketty sanomaan, mutta minä ainoastansa voin olla teidän kuninkaalliselle korkeudellenne apuna, sillä aarteen saaminen on yhdistetty salaperäiseen uhriin.
— Ja se on?
— Sitä en saa ilmaista.
— Chierlin'in kartanohan on itäisen Pitkäkadun varrella?
— Aivan oikein, teidän kuninkaallinen korkeutenne.
— Luuletteko, että hän sallisi tehdä siellä tutkimuksia?
— Jos hän sen sallisi — niin kuka tulisi samaan tuon löydetyn aarteen?
— Ja sinun neuvosi tässä asiassa?
— Teidän kuninkaallisen korkeutenne tulee ostaa koko kartano.
— Ostaa koko kartano? — Herttua oli nähtävästi tykkänään hämillänsä, — siihen tarvitaan rahaa…
— Milt'ei huomaamatoin hymyily ilmaantui silmänräpäykseksi Ulfvenklou'n kovasti yhteenpuristetuille huulille, ja hän vastasi:
— Siitä on pieni maksu ja suuri voitto. Juuri niin on asianlaita.
Teidän kuninkaallinen korkeutenne menetelköön nyt mielensä mukaan.
— Ulfvenklou-hyväni, rupeaisitkohan sinä jollakin tavalla panemaan tätä kauppaa alkuun?
Minä sekaannun sangen vastenmielisesti mihinkään kauppaan. Tätä asiaa varten rohkenen ehdoittaa, että teidän kuninkaallinen korkeutenne kääntyy jonkun muun puoleen.
— Sitä en tahtoisi mielelläni tehdä; ihmiset alkaisivat kentiesi arvella tuhannellekin päin tämän kartanon ostamisen syistä. Liljensparre nuuski kaikkialla, ja jos meidän tutkimuksemme tuottavat odotetun hedelmän… lyhyesti sanoen, jos te, kuten sanoin, rupeaisitte panemaan tätä kauppaa alkuun, olisin teille todellakin kiitollinen.
— Olkoon siinä tapauksessa teidän kuninkaallisen korkeutenne toivo minun lakini.
— Koettakaatte saada se jokseenkin kohtuullisella hinnalla… mutta missä tapauksessa hyvänsä minä ostan sen kartanon; tämä kauppa jää tietysti meidän kesken. Herttuan silmäykset jotka osoittivat viekkautta ja mielihyvää, kääntyivät tällä hetkellä rautauuniin päin, jonka lähellä seinäkellon viisarit hiljaa kulkivat eteenpäin. Niin Ulfvenklou-hyväni, enpä tietä, miten osoittaisin sinulle kiitollisuuttani, jos meidän yrityksemme tulee onnistumaan! Mutta tosiaankin, älä unohda sitä, että Chierlin oi saa luulla minua ostajaksi, ennenkuin hän on määrännyt myymähintansa. Tästä ei pidä kenenkään saada tietää, ei edes Reuterholminkaan… minä odotan häntä tänne ja tulen kertomaan hänelle sinun todellakin merkillisen unesi. Kun hän tulee, tekee tosiaankin mieleni koettaa hiukka "seulomista," (36) tiedustellakseni, onko tuota aarretta todellakin olemassa. Tahdotteko olla meille apuna, Ulfvenklou? Hyvä! Niin, Rosersbergillä teki Björnram puolitoista vuotta sitte pienen kokeen sillä alalla; Reuterholm ja Ruuth olivat saapuvilla, ja tästä syntyi todellakin merkillinen tulos. Vähän tämän jälkeen tehtiin toinen koe Reuterholmin kotona, muutama viikko ennen tuon pienen Smålannin herttuan kuolemaa, joka siten edeltäpäin saatiin tietää.
Tuo herttuan jo vähän aikaa odottama suosikki astui tällä hetkellä huoneesen. Hänen kauniille kasvoillensa piirsi äkkiä haihtuva tyytymättömyys synkkiä varjojansa, nähdessään herttuan kahdenkesken Ulfvenklou'n kanssa; sitä vaikutusmahtia, jonka tämä oli saavuttanut, oli tuon vallanhimoisen paroni Reuterholmin vaikea suvaita, ja hänen tervehdyksensä Ulfvenklo'ulle oli jäykkä sekä korskea.
— Minä kerroin juuri — alkoi herttua, — siitä "seulomisesta," jonka me kerran toimeenpanimme Rosersberg'issä, ja nyt minulla on tehtävä erittäin hauska kysymys, — jonka jälkeen herttua juurta jaksain kertoi tuon unen tahi ilmestyksen, jonka Ulfvenklou sanoi nähneensä. Se mahdollisuus, että herttua jollakin yliluonnollisella tavalla tulisi saamaan suuria aarteita, vaikutti erinomaisella tavalla paroni Reuterholm'iin, ja vähemmin korskeana pakinoi hän hetkisen Ulfvenklou'n kanssa tästä asiasta, jonka jälkeen nuot kolme herraa menivät perimmäisempään huoneesen, jossa herttua otti käsille seulan ja antoi sen haaveilijalle, joka poistui muutaman askeleen herttuasta ja Reuterholm'ista.
Poppamies ja ennustaja oli tässä oikealla paikallansa, ja tietäen nyt olevansa parhain mies joukossa piti hän seulaa toisessa kädessänsä, samalla kun hän veti lakkaristansa linkkuveitsen, jonka toisen, kirkkaan terän hän paljasti ja asettaen veitsen tasaiseksi katkaistun pään laattialle, pani hän seulan hienoilla reijillä lävistetyn pohjan keskeltä veitsenkärkeä vastaan, ja seula pysähtyi pienen heilauksen tehtyään pian liikkumattomaksi. Tämän teki hän silmänkääntäjän taidolla, ja Södermanlannin herttua sekä paroni Reuterholm seuraisi jännitetyllä huomiolla hänen vikkelöitä liikkeitänsä.
— Suvaitsetteko, teidän kuninkaallinen korkeutenne, minun tekeväni muutamia kysymyksiä? — lausui Ulfvenklou.
Herttua antoi päätänsä nyökäten suostumuksensa, jolloin haaveilija juhlallisella eljeellä ojensi toisen käsivartensa ja hetkisen vaijettuansa alkoi:
— Tuleeko hänen kuninkaallinen korkeutensa, Södermanlannin herttua
Ruotsin kuninkaaksi?
Vitkallisella heilahduksella Kaarlo-herttuata kohden teki seula liikkeen, ikäänkuin antaen myöntävän merkin.
— Tuleeko hän valloittamaan Norjan?
Taaskin heilahti seula yhtä vitkallisesti.
— Tuleeko Kustaa III kuolemaan aavistamatta ja äkillisesti?
Kolmannen kerran teki seula saman liikkeen.
— Saako meidän nykyinen kuningattaremme, Sofia Magdalena, useampia perillisiä?
Seula heilui sinne tänne, ikäänkuin jonkun sisällisen epäävän liikkeen pudistelemana.
Ulfvenklou ei kääntänyt silmiänsä tästä yksinkertaisesta, elottomasta ennustajasta, jonka antamat merkit nostivat kaksi heleänpunaista täplää herttuan poskille ja panivat hänen sydämensä kovasti sykkimään, samalla kun paroni Reuterholm tunsi rintansa paisuvan, jolloin hänen kauniit, ruskeat silmänsä loistivat ylpeydestä ja vallanhimosta.
Ulfvenklou, jonka oikea käsi yhä oli ojennettu eteenpäin ikäänkuin manaisi hän esille jotakin näkymätöintä henkeä, taivutti nyt toistakin kättänsä ollen yhä enemmän haltioissansa olevan näköinen.
— Ja nyt viimeinen kysymykseni, huomaa ja käsitä se tarkoin, — lausui haaveilija hiukan korkeammalla äänellä ja milt'ei leimuavalla loistolla tummissa silmissänsä, — lausu meille, onko Chierlin'in kartanossa salaisia aarteita?
Seula pyöri kiivaasti ympäri, joutui tasapainostansa ja kopsahti veitsineen kovasti permantoon.
— Björnram ei käsitellyt seulaa sillä tavoin; mitä tähän tulee, en ole nähnyt koskaan tämän vertaista, — keskeytti herttua, joka tyytyväisenä niihin vastauksiin, joita Ulfvenkloun kysymykset olivat saaneet, heitti häneen ihmeteltävän silmäyksen.
Ikäänkuin tuntien arvonsa seisoi haaveilija tyynenä ja milt'ei ylpeänä ruhtinaan edessä. Reuterholm, joka hetkeksi oli tuntenut katkeruutensa häntä kohtaan vähentyneen, huomasi, minkä vaikutusvallan Ulfvenklou tulisi saavuttamaan, jos tuo aarre todellakin hänen neuvojansa mukaan löytyisi, ja lausui nyt:
Niin, varsin kummallista! Sellaista vastausten selvyyttä en ole koskaan tätä ennen nähnyt, kumminkaan, mitä noihin neljään ensimmäiseen kysymykseen tulee; tuon viimeisen, aarretta koskevan, voi selittää niin ja näin, — ja tätä lausuessansa nauroi suosikki hieman.
Tuo viimeinen vastaus ei ollut epäselvempi kuin edellisetkään, keskeytti herttua vakuutuksella. — Eikö niin, Ulfvenklou?
Olematta laisinkaan kuulevinansa tuota viimeistä kysymystä, otti haaveilija veitsensä laattiasta ja laski sen terän jälleen vitkallisesti paikoillensa.
— Epäilenpä kuitenkin, — jatkoi Reuterholm yhä hymyillen, — koko tämän aarteen olemista.
— En tahdo pahoittaa ketään sitä uskomaan. Olkoon siis niin, kuin en tästä asiasta koskaan olisi maininnut sanakaan teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, — lausui haaveilija tuolla tyynellä vakavuudella, jolla hän aina puhui.
— Ei, ei, Ulfvenklou-hyväni, ymmärräthän kait pilaa, — keskeytti herttua, joka tunsi hieman tyytymättömyyttä Reuterholmin osoittamasta epäilyksestä. — Minusta kumminkin tuntuu se ilmestys, joka sinulle on näkynyt, sangen merkilliseltä, ja me tulemme vielä joskus puhumaan enemmän siitä asiasta.
Suosikki koetti näyttää välinpitämättömältä, ja Ulfvenklou nyökäytti myöntäen päätänsä, samalla kuin nyt toisen kerran tämän kohtauksen ajalla salaperäinen hymy silmänräpäykseksi ilmestyi hänen ohuville huulillensa.